Seuraavana päivänä torstaina kesäkuun 16:na 1878, säteilevän kauniilla
ilmalla, järjestäytyi ristiäiskulkue Keremenen-vanhusten majassa.
Anne sovittelee nurkassa meihin selin kääntyneenä suurta päähinettään,
hiukan hämillään, kun hänen täytyy tehdä se minun nähteni, mutta
Bretagnen mökit eivät ole suuria ja niiden sisällä ei ole muita
komeroita kuin pienet vuodekaapit.
Anne on puettu mustaan verkahameeseen, jonka avoin röijy, on koristettu
monen värisellä silkillä ja hopeahelyillä. Hänellä on sininen,
kiiltosilkkinen esiliina, ja olkapäillä leviää tuhatpoimuinen kaulus,
jäykkä kuin XVI:en vuosisadan kaularöyhelö. Minä olen valinnut
univormun, jonka kultanauhat ovat kirkkaan kiiltävät, ja meidän
tekemämme vaikutus on kai hyvä, kun me kohta astelemme käsi kädessä
vihreällä polulla.
Pienen lapsen luona on tänä aamuna uusi henkilö, hyvin ruma ja hyvin
merkillinen mummo, joka touhuaa, ja jota totellaan: -- kätilö, kaikesta
päättäen.
-- Hän on koko lailla noidan näköinen, sanoo Anne, joka arvaa tunteeni;
mutta hän on hyvin kelpo muori.
-- Niin kyllä, kelpo muori, vahvistaa ukko Corentin; hän on vain tuon
näköinen, mutta hän on kyllä uskovainen, onpa hän saanut osakseen
paljon siunaustakin Pyhän Annan pyhiinvaellusmatkalla.
Kahtia taipuneena kuin Carabossa, nenä koukkuinen kuin pöllön nokka
ja pienet, punareunaiset, harmaat silmät, jotka räpyttelevät hyvin
nopeasti kuin kanan. -- Hän kulkee oikealle ja vasemmalle puuhaavana,
kaulassaan jäykkä juhlakaulus. Kun hän puhuu, hämmästyttää hänen
äänensä kuin öinen tohina: luulisi kuulevansa hautausmaan huuhkaimen
kirkuvan.
Yves ja minä emme aluksi pitäneet akan puuhailusta äsken syntyneen
ympärillä, mutta sitten tuli mieleemme, että hän jo viisikymmentä
vuotta oli ollut läsnä kaikkien Toulvenin pikkulapsien syntyessä
tuottamatta onnettomuutta kellekään, aivan päinvastoin. Sitäpaitsi
noudattaa hän tarkasti kaikkia vanhoja menoja -- antaa lapsen juoda
ennen kastetta viiniä, johon äidin vihkisormus on kastettu, -- ja monia
muita, joita ei koskaan pitäisi lyödä laimin.
Näkee parhaiksi niin paljon kuin tarvitseekin tässä maahan uponneessa
ja varjoisassa majassa. Hiukan valoa tulee sisään ovesta; perällä on
myöskin paksussa graniittiseinässä luukku, mutta sen ovat sananjalat
täyttäneet. Ne näkyvät valoa vasten kuin vihreiden verhojen hienot
pitsit.
-- -- -- Vihdoin on pikku Pierre, ollenkaan huutamatta, valmiiksi
vaatetettu. Minä olisin nähnyt hänet mieluummin pikku bretonilaisena,
mutta ei, Yves'n poika on aivan valkeissa, puettuna pitkään,
kirjailtuun mekkoon nauharuusuineen kuin pieni kaupunkilais-herra.
Hän on vielä voimakkaamman ja ruskeamman näköinen tuossa nuken
puvussa. Pienillä kaupunkilais-vauvoilla, jotka menevät ristiäisiin
samanlaisissa pukineissa, ei yleensä ole niin eloisaa ja voimakasta
verta.
Minun täytyy esimerkiksi tunnustaa, ettei hän vielä ollut kovinkaan
kaunis. On luultavaa, että se tulee myöhemmin, imutta nyt on hänellä
pienen, äskensyntyneen kissan pullea naama.
-- -- -- Ulkona, sanajalkaisella tiellä, vihreän holvin alla,
vilahtelee jo nuorten tyttöjen suuria, valkeita päähineitä ja
samanlaisia, koristeltuja verkahameita kuin Annellakin. He ovat tulleet
naapurimökeistä ja odottavat katsellakseen meidän ohimenoamme.
Anne ja minä lähdemme käsi kädessä liikkeelle. Pikku Pierre kulkee
edellä, linnunnokkaisen vanhuksen sylissä, joka astelee pienin, lyhyin
askelin omituisesti heiluen kuin vanha hengetär. Ja suuri Yves kävelee
meidän takanamme hääpuvussaan, hyvin vakavana, hiukan kummastellen
läsnäoloaan moisessa juhlassa, hiukan nolona myöskin aivan yksin
astuessaan, mutta tapa on sellainen.
Kauniina kesäkuun aamuna kuljemme me bretonilaista polkua. Päittemme
päälle seuloo tammien ja saarnien katto pieniä valopyörylöitä,
joita putoilee tuhansittain vihreyden läpi kuin valkoista sadetta.
Köynnökset riippuvat kuusamani oksiin sekaantuneina, ja linnut laulavat
tervetuliaisia pikku lokille, joka ensi kertaa astuu päivänvaloon:.
-- -- -- Nyt ollaan Toulvenissa, joka on melkein kuin pieni kaupunki.
Ihmiset seisovat oviensa edessä ja me marssimme pääkadun päästä päähän
kirkkoon mennäksemme.
Toulvenin kirkko on hyvin vanha. Se kohoaa aivan harmaana kohti sinistä
taivasta rosoisine graniittitorneineen, jota sammaleet paikoittain
kultaavat. Sen juurella on suuri, liikkumaton lammikko lumpeineen
ja yksitoikkoista metsää kasvava kukkularivi, joka piirtää sen taa
iättömän ääriviivan.
Aivan sen ympärillä on vanha aitaus; se on hautausmaa. Ristit
reunustavat pyhää käytävää, ne kohoavat kukikkaasta orvokkien,
valkeiden päivänkukkien ja kultaleikkojen kirjavoittamasta nurmikosta.
Ja hylätyimmissä nurkissa, missä aika on tasoittanut nurmettuneet
hautakummut, on vielä kukkia kuolleillakin: Bretagnen niittyjen
sormisieniä ja horsmia, niin että maa on aivan punaisenaan niitä.
Haudat tunkeilevat vuosisataisen temppelin oven edessä aivan kuin
salaperäisen iankaikkisuuden kynnyksellä. Katsellessa tuota kohoavaa,
harmaata ryhmää, tuota tonnia, joka pyrkii ylöspäin, tuntuu tosiaankin
siltä kuin kaikki tuo jossain määrin suojelisi tyhjyydeltä. Taivasta
kohti nousten se kutsuu ja pyytää ollen kuin graniitiksi jähmettynyt,
ikuinen rukous. Ja nuo ruohoon peittyneet halvat haudat odottavat,
luottavaisempina tässä kirkon kynnyksellä, odottavat viimeisen torven
kajahdusta ja Ilmestyskirjan ääniä.
Tänne kai, sitten kun minä olen kuollut tai vanhuuden murtama, tänne
kai haudataan minun Yves-veljenikin. Hän tulee antamaan takaisin
Bretagnen maaperälle uskottoman päänsä ja ruumiin, jonka on siltä
saanut. Vielä myöhemmin tulee sinne lepäämään pikku Pierrekin -- jollei
suuri meri ole ottanut häntä meiltä -- ja heidän haudoillaan kasvavat
Bretagnen niittyjen punaiset kukkaset, villit digitalikset, heinäkuun
korkea heinä, kasvavat silloin, niin kuin nytkin kesän kirkkaassa
auringossa.
Kirkon portin luona olivat kaikki kylän lapset, jotka näyttivät hyvin
hartailta. Kirkkoherrakin oli siellä, odottaen meitä virkapuvussaan.
Tuon portin rakennustapa oli hyvin alkuperäistä, ja sen kiviä olivat
monet sukukunnat kuluttaneet. -- Siinä oli muodottomia graniittiin
veistettyjä pyhimyksiä, jotka olivat asetetut riviin kuin tontut.
Menot oven edessä olivat pitkät. Pöllönkasvoinen vanhus oli asettanut
pikku Pierren syliimme ja me pitelimme häntä kahden naiskummin kanssa
niin kuin tapa vaati; hän jalkapuolelta, minä pääpuolta. Yves katseli
meidän hommiamme hyvin uneksivan näköisenä graniittipilariin nojaten,
ja Anne oli hyvin sievä, tuon harmaan porttiholvin alla, sievine
pukuineen ja suurine kauluksineen, täydessä valaistuksessa, auringon
säteiden ympäröimänä.
Pikku Pierre irvisti hiukan ja nuoli pikkuisen kielensä päällä huuliaan
tyytymättömän näköisenä, kun sai maistaa suolaa, elämän katkeruuden
esikuvaa.
Kirkkoherra lausuili pitkiä rukouksia latinaksi, jonka jälkeen hän
samalla kielellä sanoi pikku lokille: _Ingredere, Petre, in domum
Domini_. Ja sitten astuimme me kirkkoon.
Pyhimykset seinäkomeroissa XVI:en vuosisadan puvuissaan katselivat
pikku Pierren tuloa samoin tyynin ja mystillisin ilmein, kuin he ovat
nähneet kymmenen ihmispolven syntyvän ja kuolevan.
Kastemaljakon ääressä oli vieläkin pitempi toimitus, ja sitten täytyi
meidän, Annen ja minun, pysähtyä kuorin ristikon eteen polvistuen kuin
äskennaineet.
Lopulta sain minä yksin ottaa Yves'n pojan, jonka pelkäsin musertavani
tottumattomilla käsilläni, nousta alttarin portaita tuo pieni
kantamus sylissäni ja antaa hänen suudella valkeaa liinaa, jolle pyhä
ehtoollinen asetetaan. Tunsin olevani kovin kömpelö univormussani;
näytti kuin olisin kantanut hyvin raskasta kuormaa. En osannut
kuvitella, että äsken syntynyttä olisi niin vaikea pidellä. Hyvä että
hän nukkui, jos hän olisi liikahdellut en olisi mitenkään tullut
toimeen.
Kaikki kylän lapset katselivat meitä palatessamme, pienet bretonilaiset
poikaset säikähtyneen näköisinä, pyöreäposkisina, pitkätukkaisina.
Kellot soivat iloisesti vanhan harmaan tornin huipussa ja _Te Deum_
kajahti takanamme, kun kuoripojat punaisine hameineen ja valkeine
viittoineen virittivät sen täysin keuhkoin.
Me saimme yhä levollisina ja hartaina rauhassa kulkea pitkin kukkivaa
käytävää, jota haudat reunustivat -- mutta sitten, kun me olimme
tulleet ulos!
Pikku Pierre, koko tuon melun alkusyy, oli lähtenyt edellä
käyränenäisen vanhuksen nopeasti kantamana nukkuen yhä viatonta
untaan. Anne ja minut yllätettiin: pikku pojat ja tytöt ympäröivät
meidät huutaen ja hypellen. Joukossa oli viisivuotisiakin pienokaisia,
joilla jo oli samanlaiset suuret kaulukset ja päähineet kuin heidän
äideillään, ja he hyppelivät meidän ympärillämme kuin pienet, hyvin
koomilliset nuket.
Tuo bretonilaisen pikkuväen ilo oli hyvin omituista. Punaposkisina,
pitkine, keltaisine, silkinpehmeine hiuksineen, tuskin elämään
puhjenneina ja nyt jo puettuina entisaikojen pukuihin, entisaikojen
muodin mutkaan, tulvien itsetiedotonta iloa, niin kuin esi-isätkin
muinoin -- ja nyt he ovat kuolleet! Aivan tuoreen elämän iloa, iloa
sellaista, jota kissan pojat ja vuonat tuntevat -- ja kymmenen vuoden
kuluttua he kuolevat. Koiran pennuilla, lampaan vuohilla on ilonsa ja
ne hypähtelevät lasten tavoin -- ne kuihtuvat ja ne tapetaan!
Me heittelimme heille kourittain sokeroituja hedelmiä ja meidän tiemme
oli kuin makeisilla kylvetty. Toulvenissa tullaan kauan muistelemaan
pikku lokin ristiäisiä.
-- -- -- Sitten löysimme taas bretonilaisen polun rauhan, pitkän,
vihreän tien ja sen päässä metsistyneen kylän.
Oli jo melkein keskipäivä, perhosia ja kärpäsiä lenteli parvittain
tietä pitkin. Oli hyvin kuuma Bretagnen ilmaksi.
Täydessä valaistuksessa oli Keremenen-vanhusten majain katto oikea
puutarha. Sinne oli kylväytynyt koko joukko valkeita, keltaisia
ja punaisia kukkia ja mitä erilaisimpia sananjalkoja, ja aurinko
levittäytyi kaiken tuon yli, yhä tammien lehvien seulomana.
Siellä oli vielä viileää vihertävässä puolihämärässä, vanhojen
vuoliaisten mustan ja matalan kuvun alla.
Päivällinen oli valmiina pöydällä ja Yves'n vaimo, joka oli noussut
ylös ensimäistä kertaa, odotti meitä istuen paikallaan, komeimmassa
juhlapuvussaan. Muutamassa päivässä oli hänen nuoruutensa mennyt,
hän oli kalpea ja laihtunut. Yves katseli häntä hiukan pettyneesti
hämmästyneenä, niin että hän huomasi sen, sitten, älyttyään tehneensä
pahoin, meni hän suutelemaan häntä sydämellisesti hiukan suuren herran
tavoin. Ja minä aavistin surullisia tapahtumia tuon pettymyksen
sekaisen kohtauksen vuoksi.
Tuo ristiäisateria oli kuitenkin iloinen. Tarjottiin koko joukko
bretonilaisia ruokalajeja, ja sitä kesti hyvin kauan.
Jälkiruokaa syödessä kuului ulkoa hyvin nopeaa ääntelyä ala-bretagnen
kielellä aivan kuin joku olisi lukenut litaniaa. Siellä oli kaksi
mummoa, kaksi kerjäläistä, jotka kulkivat käsikädessä sauvoihinsa
nojaten niin kuin hengettäret, kun ne ottavat katoavan muodon, ettei
niitä tunnettaisi.
He pyysivät päästä sisään sanoen tulleensa ennustamaan pikku Pierrelle.
Hänen tammisen kätkyensä yli kumartuneina, missä häntä hiljaa
tuuditeltiin, lausuivat he hyvin suosiollisia enteitä ja lähtivät
sitten pois, siunaten kaikkia.
Sitten saivat he runsaita almuja ja Anne teki heille voileipiä.