Illemmalla, aterioituamme, teimme me, Anne, Yves ja minä, paljon
rauhallisemman kävelyretken kuin päivällä.
Noin yhdeksän aikaan istuimme me suuren tien varrella, joka kulki
metsän läpi.
Ei ollut vielä yö; niin pitkät ovat Bretagnessa kauniin kesäkuun illat,
mutta me aloimme kuitenkin puhella kummituksista ja kuolleista.
Anne sanoi:
-- Talvella, kun sudet tulevat, kuulemme me niiden ulvonnan meille
saakka, mutta joskus rupeavat aaveetkin ulvomaan samalla lailla.
Sinä iltana kuulimme vain kovakuoriaisten ja lepakkojen lennon, kun ne
kaartelivat lämpimässä ilmassa synnyttäen heikon, kesäisen surinan. Ja
sitten kuului metsän syvyyksistä: _huu, huu_, surullinen kutsu, jota
pöllön ääni hiljaa toisteli.
Ja Yves sanoi:
Kuulkaa, veli, Ranskan papukaijat laulavat. (Hän muisteli omaa
papukaijaansa _Sibyllessä_).
Hennot ruohokasvit tomunharmaine kukkineen levittivät maan pinnalle
paksun maton, jota tuskin tunsi, johon jalka vajosi. Ja viimeiset
päiväperhot, jotka olivat lopettaneet lentonsa, sukelsivat toinen
toisensa jälkeen paksuun ruohoon asettuakseen lehville nukkumaan.
Ja pimeys tuli, hitaasti ja rauhallisesti, salaperäisesti hiipien.
-- -- Ohitsemme kulki nuori bretonilainen poika kaksoissäkki olallaan
palaten hiukan hutikassa Lannildun armojuhlilta riikinkukonsulka
hatussaan. (En tiedä, mitä tekemistä tätä seikalla oikeastaan on
kertomuksessani Yves'ta, kerron asioita, jotka sattumalta ovat jääneet
muistiini). Hän pysähtyi puhutellakseen meitä. Sitten sanoi hän aivan
kuin loppulauseeksi osottaen meille säkkiään: -- Katsokaas, tässä on
minulla kaksi kissaa. (Tämä ei ollut missään yhteydessä siihen, mitä
hän juuri oli sanonut meille).
Hän laski kuormansa maahan ja heitti suuren lakkinsa sen päälle.
Silloin alkoi säkki _kiroilla_ kiukkuisella kollikissan äänellä ja
kierrellä hypellen pitkin tietä.
Kun me olimme tulleet vallan vakautuneiksi siitä, että siellä oli
kissoja, nosti hän taas kaiken olkapäälleen, tervehti ja jatkoi
matkaansa.