Viikkoa myöhemmin olivat meidän fregattimme päivät luetut. Se jäi
aseista riisuttuna arsenaaliin perälle, sen miehistö hajaantui, se oli
sanalla sanoen kuollut laiva.
Minä lähdin matkalle ja Yves tuli saattamaan minua asemalle. Asema oli
aivan täynnä matruuseja, kaikki _Médéen_ pojat lähtivät myöskin ja
toiset tulivat joukkona heitä hyvästelemään.
Heidän joukossaan oli paljon entisiä tuttaviamme, Yves'n suojatteja
ja ystäviä. Ja kaikki nuo hiukan juopuneet kunnon miehet heiluttivat
lakkejaan, hyvästellen meitä sydämellisen kiihkeästi. Nuo kohtaukset
olivat tavallisia laivoja aseista riisuttaessa. Laivan lopussa on
jotain erikoista: siinä tulvahtaa esiin kaikki kiitollisuus ja kaikki
vanha kauna, kaikki viha ja kaikki ystävyys.
-- -- Kun minä odotussalin ovella puristin Yves'n kättä, sanoin minä
hänelle:
-- Kirjoitathan minulle ainakin?
Ja hän vastasi:
-- Minä selitän teille (ja hän epäröi yhä pelokas ja hyväntahtoinen
hymy huulillaan). Niin, nähkääs, minä selitän teille: minä en tiedä
mitä panisin alkuun.
Ja todella eivät _kapteeni, hyvä kapteeni_ ja muut sellaiset enää
sopineet meille. Mikä sitten? Minä vastasin:
-- Mutta sehän on aivan yksinkertaista -- -- -- (ja minä hain
kauan tuota "yksinkertaista" löytämättä mitään). Sehän on aivan
yksinkertaista, kirjoita, -- -- -- kirjoita: _Veljeni!_ Se on
ensikseenkin totta ja sopii toisekseen mainiosti kirjetyyliin.