Kun olin kahdeltatoista lopettanut vartiopalvelukseni ja nähnyt Yves'n
laskeutuvan alas, palasin minäkin huoneeseeni koettaakseni nukkua.
Kaikesta huolimatta emme me kuitenkaan nyt välittäneet vähääkään
laivan kohtalosta, me olimme molemmat uhranneet oman aikamme ja työmme
sen hyväksi. Me saatoimme nyt mennä nukkumaan niin täydellisesti
huolettomina kuin konsanaan merellä, kun palvelustunnit ovat päättyneet.
Minun huoneestani, joka oli kannella, ei puuttunut ilmaa -- päin
vastoin. Särkyneiden ikkunaruutujen läpi voivat kaikki tuulen puuskat
ja vihainen sade tulla sisään, akkunaverhot vääntyivät kierteille ja
kohosivat kattoa kohti humisten kuin siivet.
Niin kuin Yveskin ripustin minä märät vaatteeni naulaan. Vesi helmeili
rinnallani.
Minun vuoteessani ei juuri ollut hyvä olla. Minä nukahdin kuitenkin
liiasta väsymyksestä. Pyöritettynä, puisteltuna, puoleksi kumossa
tunsin minä kieriskeleväni oikealta vasemmalle ja pääni kolahti puuhun,
pakottaen. Olin tietoinen kaikesta tuosta unissani, mutta minä nukuin.
Minä nukuin ja uneksin Yves'ta. -- Nähtyäni hänen putoavan päivällä,
oli minuun jäänyt jonkunlainen huoli aivan kuin tietoisuus siitä, että
jokin kamala oli läheltä hipaissut minua.
Minä näin unta, että nukuin riippuverkossa niin kuin ennen
merimiesaikoinani. Yves'n vuode oli lähellä minua. Me kiikuimme
tavattomasti ja hänen verkkonsa irtautui. Meidän allamme liikkui
epäselvästi jotakin mustaa, mikä kai oli syvää vettä -- ja hän oli
putoamaisillaan sinne. Silloin koetin minä pidättää häntä käsilläni,
joissa ei enää ollut yhtään voimaa, ja jotka olivat veltot kuin unessa.
Koetin ottaa häntä kiinni keskiruumiista, kietoen käteni hänen rintansa
ympäri muistaen, että hänen äitinsä oli uskonut hänet minulle, ja minä
käsitin ahdistuksen vallassa, etten voinutkaan, etten enää kyennytkään
siihen; hän pääsi käsistäni ja katosi tuohon mustaan, mikä kuohui
allamme -- -- -- ja sitten minua pelotti se, ettei hän herännyt, että
hän oli kylmä, niin kylmä, että se tunkeutui minunkin luihini aina
ytimiin saakka; hänen vuoteensa kangaskin oli tullut kankeaksi kuin
muumion verho.
Ja minä tunsin päässäni oikeita tärähdyksiä, noitten tärähdysten
tuoman todellisen kivun, ja minä sekoitin tuon todellisuuden uneni
kuvitteluihin, niin kuin perin väsyneenä ollessa käy, ja siitä tuli
kamala näky yhä selvemmäksi ja eloisammaksi.
Sitten katosi minulta tietoisuus kaikesta, liikkeestä ja melustakin, ja
silloin vasta alkoi lepo.
-- -- -- Herätessäni oli jo aamu. Ensimäinen kajastus oli kellertävä
niin kuin aina auringon noustessa myrskyisinä päivinä ja yhä kuului tuo
sama, voimakas kohina.
Yves oli juuri avannut oveni ja katseli minua. Hän seisoi kumarassa,
oviaukossa, pitäen kiinni toisella kädellään, ojennellen vartaloaan
eteen ja taakse seuraten hetken tarvetta, säilyttääkseen tasapainon.
Hän oli taas pukeutunut halpoihin, märkiin vaatteisiinsa ja oli aivan
merisuolan peittämä; sitä oli tarttunut hänen tukkaansa ja partaansa
kuin valkeata tomua.
Hän hymyili tyynen ja hyväntahtoisen näköisenä.
-- Minua halutti tavata teitä, sanoi hän. Minä näin nimittäin
unia teistä tänä yönä. Koko ajan näin minä Birman naiset pitkine,
kultaisine kynsineen, muistattehan? He ympäröivät teidät pahaenteisillä
tempuillaan ja minun ei onnistunut ajaa heitä pois. Sitten tahtoivat
he syödä teidät. Onneksi soi aamuhuuto; olin aivan hiessä pelosta tuon
unen vuoksi -- -- --
-- Totta tosiaan! Minäkin olen hyvilläni nähdessäni sinut Yves parka,
sillä minäkin, omasta puolestani, _näin unia sinusta_. Onko yhtä huono
ilma kuin eilen?
-- Ehkäpä hiukan _taipuisampi_. Ja onhan nyt päivä. Tiedättehän, että
aina kun on valoisa, on mastoissa parempi työskennellä. Mutta kun on
pimeä kuin paholaisen karmanossa, niin kuin tänä yönä, en minä ole
ollenkaan mielissäni.
Yves katseli tyytyväisenä ympäri huonettani, jonka hän oli järjestänyt
myrskyjen varalta. Ei mikään ollut liikahtanut hänen laitteittensa
takia. Permannolla oli kyllä suolainen lammikko, missä uiskenteli
kaikenlaista, mutta esineet, jotka olivat minulle jonkin arvoisia,
olivat jääneet riippumaan tai pysyneet kiinni seinälaudoituksessa,
kuten esimerkiksi huonekalut, rautanauloilla ja kulmakiskoilla
kahlittuina. Kaikki oli köytetty, solmittu, kiinnitetty äärimmäisellä
huolella kaiken suuruisilla, tervatuilla köysillä. Aseet ja
pronssikappaleet olivat sidotut yhteen vaatteiden kanssa omituiseen
sekamelskaan. Pitkätukkaiset jaappanilaiset naamiot katselivat meitä
ihmismäisesti tervaköysien silmukoista, ne nauroivat omaa kaukaista
nauruaan, räpyttelivät silmiään samalla tavoin kuin kultakyntiset
birmattaret, jotka olivat tahtoneet syödä minut Yves'n unissa.
-- -- -- Äkkiä kajahti torven soitto kirkkaasti ja iloisesti: _kantta
pesemään!_
Tuo torvi soi kimeästi kaikuen, hiukan hopealta helähtäen keskellä
tuulen mahtavaa mylvinää.
Kannen peseminen, kun kuohupäät sitä huuhtelevat tuntuu maamyyristä
perin järjettömältä toimitukselta. Meistä se ei kuitenkaan ollut
kovin kummallista. Tuo pesu toimitetaan joka aamu aina ja kaikesta
huolimatta, se on merielämän ensimäisiä sääntöjä. Ja Yves lähti luotani
aivan kuin maailman luonnollisin asia olisi ollut kysymyksessä, sanoen:
-- Ah! -- -- -- Minun täytyy mennä siivoushommiin ja -- -- --
Mutta tuo torvi oli kuitenkin osoittanut liian suurta intoa ja soinut
käskemättä tavalliseen aikaansa, sillä kantta ei pesty sinä aamuna.
-- -- -- Tunsin hyvin, että ilma oli hiukan _taipuisampi_, niin
kuin Yves sanoi. Laivan liikkeet olivat pienempiä, säännöllisempiä,
muistuttaen enemmän maininkien keinutusta. Meri oli suotuisampi, eikä
enää kuulunut niin useasti noita ankaroita, kumea- ja syvä-äänisiä
kolahduksia.
Ja sitten saapui päivä -- ruma päivä kylläkin, omituinen keltainen
kelmeys. Mutta se oli sentään päivä, joka ei ole niin kaamea kuin yö.
-- -- -- Meidän hetkemme ei kai vielä ollut tullut, sillä kolmantena
päivänä pääsimme rauhaan Hong-Kongin satamaan Kiinassa.