_Keskiyö_. Vartiovuoro loppuu. On aika mennä hakemaan suojaa päänsä
päälle.
Alhaalla, suljetussa patterissa pistivät silmään myrskyn surkeat nurjat
puolet säälittävine tosiseikkoineen.
Siellä näkyi toisesta päästä toiseen tuo pitkä, synkkä, hallin tapainen
huone lepattavien lyhtyjen puoleksi valaisemana. Suuret tykit, jotka
nojasivat varajalustoihinsa, pysyivät paraiksi paikallaan rautaköysillä
sidottuina. Ja koko tuo paikka liikkui, niin kuin jyvät seulassa, jota
pudistellaan lakkaamatta, armotta, ainaisesti, sokealla raivolla.
Se ryskyi kaikkialta, se säpsähteli kuin kärsivä, elollinen olento,
piinattuna, loppuun väsyneenä, kuin valmiina hajoamaan, kuolemaan.
Ja vesijoukot, jotka pyrkivät sisään, pursusivat raoista siellä täällä,
vesisuonina, uhkaavina suihkuina.
Tunsi kohoavansa niin äkkiä, että polvet taipuivat -- ja sitten
väistyi tuki, pakeni jalkojen alta -- ja nyt laskeuduttiin alaspäin
jännittäytyen vastoin tahtoaan aivan kuin vastustellakseen.
Kuului räikeitä, korvia särkeviä hämmästyttäviä ääniä, jotka
kaikuivat kaikkialta; koko tuo suuri, linnun muotoinen jäsenistö,
koko _Médée_ irtautui vähitellen liitteistään valittaen pelottavasti
ponnistellessaan. Ja ulkona, puuseinien ulkopuolella, yhä vain tuo sama
kumea myrinä, kauhun raivokas ääni.
Mutta kaikki kesti kuitenkin: pitkä patteri pysyi koskemattomana,
sen näki yhä toisesta päästä toiseen, joskus aivan kallellaan,
puoliksi nurin, taikka taas kohottautuneena pystyyn, tärähtäen,
ollen vielä pitemmän näköinen pimeydessä, johon lyhdyt hävisivät,
näyttäen muuttavan muotoansa ja suurenevan tuon melun keskellä kuin
epämääräinen, unessa nähty paikka -- -- --
Hyvin matalaan kattoon oli ripustettu kangasmattoja, joita kaikkia
pullisti raskas sisällys. Ne olivat kuin hämähäkkien seiniin
kiinnittämiä pesiä -- harmaita säkkejä, joissa jokaisessa oli
ihmisolento: matruusien riippuverkkoja.
Siellä täällä näki käsivarren, paljaan jalan riippuvan reunan yli.
Toiset nukkuivat hyvin väsymyksen riuduttamina, toiset liikahtelivat ja
puhelivat kovalla äänellä pahojen unien vallassa. Ja kaikki nuo harmaat
verkot heiluivat, koskettelivat toisiaan ikuisesti liikkuessaan tai
törmäsivät kovasti vastatusten, niin että päät kolahtelivat.
Permannolla, nukkujien alapuolella oli mustavetinen lammikko, joka
vyöryi oikealta vasemmalle, vieden mukanaan tahrautuneita vaatteita,
leivän ja korpun kappaleita, kaatuneita liemen tilkkoja, kaikenlaisia
inhoittavia jätteitä ja ulostuksia. Ja silloin tällöin näki kelmeiden,
väsyneiden puolialastomien miesten, jotka värisivät kastuneissa
paidoissaan, harhailevan mattorivien alla, hekin omaansa etsien, etsien
halpaa, riippuvaa vuodettaan, ainoaa hiukankin kuivaa, pikkuisen
lämmintä olosijaa, missä saisi jonkunlaista lepoa. He kulkivat
horjahdellen, pidellen käsin kiinni etteivät kaatuisi, kolauttaen
päänsä nukkuviin. Jokainen on itseään lähinnä sellaisessa tapauksessa,
ei enää välitetä kenestäkään. Heidän jalkansa liukuivat vesilammikoissa
ja jätteissä, he eivät pitäneet väliä omasta siivottomuudestaan,
kulkien kuin ahdistetut eläimet.
Koko patterin täytti usva, jota oli raskas hengittää; kaikki nuo
maassa vetelehtivät roskat vaikuttivat sen, että oli kuin sairaiden
eläinten olinpaikassa, ja nyt tuntui tuo etova haju, joka leviää laivan
alaosista pahoina päivinä merellä.
Keskiyön aikana laskeutui Yves'kin patteriin muitten märssymiesten
seurassa; he olivat olleet vartiossa ylimääräisen tunnin
pelastusveneiden takia, jotka oli pitänyt sitoa uudelleen. He liukuivat
alas puoliavoimesta luukusta ja sekaantuivat tuohon kelluvaan
surkeuteen.
He olivat viettäneet viisi tuntia ankarassa työssään, heiluen
tyhjyydessä, korkeuden raivokkaiden puuskien pyyhkeileminä ja tuon
pieksävän sateen läpikastelemina, joka oli polttanut heidän kasvojaan.
He irvistelivät inhosta tunkeutuessaan tuohon suljettuun huoneeseen,
missä ilma tuoksui kuolemalta Yves sanoi ylpeästi halveksivan näköisenä:
-- Nuo _pariisilaiset_ ovat taas tuoneet ruton tänne. [Pariisilainen,
matruusien käyttämä haukkumanimi, joka tarkoittaa sellaista, joka ei
ole merimies, heikkoa, sairasta.]
Nuo oikeat matruusit eivät olleet sairaita. Heidän rintaansa avarsi
vielä märssyn tuuli, ja terve väsymys, jota he alkoivat tuntea, oli
kohta vaivuttava heidät hyvään uneen.
He astuivat varovasti köysikimppujen, lankunpäiden ja kaarien
päällitse, välttääkseen lokaista vettä ja likaa -- asettaen paljaat
jalkansa kohokohdille, kyykistäytyen kissan notkeudella. Mattojensa
luona pukivat he yltään ripustaen naulaan lakkinsa, nahkavöiset suuret
puukkonsa, kastuneet vaatteensa, ripustaen naulaan kaikki, vieläpä
itsensäkin vuoteissaan, ja kun he olivat alasti pyyhkivät he käsillään
pois vesipisarat, jotka vielä virtailivat heidän luisevia rintojaan
pitkin.
Sitten kohottautuivat he kattoon kevyesti kuin klownit ja ojentautuivat
aivan valkeita hirsiä vasten, ahtaisiin kangasvuoteihinsa. Kannella,
heidän yläpuolellaan, jokaisen suuren tärähdyksen jälkeen, kuului
kuin kosken kohinaa: aallot, suuret vesivuoret huuhtoivat laivaa.
Mutta heidän verkkojensa rivi rupesi sentään heilumaan raskaasti kuin
vierustoverienkin, vuoteet narskuen rautakoukuissaan, ja he nukkuivat
syvään uneen suuren, pelottavan melun keskellä.
-- -- -- Pian alkoivat birmalaiset naiset tanssinsa Yves'n riippuverkon
ympärillä. Keskellä tuoksuvaa savupilveä, jonka uni teki vielä
sumeammaksi, saapuivat he toinen toisensa jälkeen hymyillen kuollutta
hymyään, omituisissa silkkipuvuissa, aivan jalokivien peittäminä.
He heiluttivat pehmeästi lanteitaan rumpujen soidessa, pitäen
käsiään ilmassa ja sormiaan harallaan kuin kummitukset. He
kiertelivät ranteitaan kuin kaatuvatautiset, niin että heidän pitkät,
kultakoteloiset kyntensä sekaantuivat toisiinsa.
Rumpuna oli myrsky, joka ulkona jyskytteli laivan seiniä.