XXVII.

Merellä, toukok. 1877.

Jo kaksi päivää oli tuulen kolkko ääni pauhannut ympärillämme. Taivas

oli pikimusta, aivan kuin taulussa, jossa Poussin on maalannut.

Vedenpaisumusta, vain sillä erotuksella, että kaikki pilvet liikkuivat

pelottavan tuulen repeleminä.

Ja tuo voimakas ääni paisui yhä, muuttui syväksi, lakkaamattomaksi,

kuin äärimmilleen kiukustunut raivo. Me töytäsimme kulussamme

äärettömiin vesivuoriin, jotka kieriskelivät valkoharjaisina pyörteinä

kulkien ohitsemme kuin takaa ajaen. Ne heittäytyivät päällemme koko

voimallaan ja silloin tuntui tuima tärähdys ja kuului suuri, kumea

kohina.

Joskus _Médée_ teki tenän ja nousi niiden selkään kuin omasta

puolestaan aalloille raivostuneena. Mutta sitten se vaipui taas keula

edellä noihin takana aukeaviin petollisiin kuoppiin, kosketti kahden

vesivallin väliin äkkiä aukenevien laaksojen pohjaa, ja taas tuli kiire

kohota, päästä pois noiden onteloiden kiiltävien, vihertävien, heti

sulkeutumaan valmiiden seinien välistä.

Jäinen sade piirteli ilmaan pitkiä, valkeita viivoja, pieksi, poltti

kuin ruoskan iskut. Me olimme kulkeneet pohjoiseen päin pitkin Kiinan

rannikkoa, ja tuo odottamaton kylmyys yllätti meidät.

Maston huipussa koetettiin vielä pienentää viimeiseen asti reivattuja

latvapurjeita, suuntaa oli jo vaikea pitää ja meidän täytyi millä

keinoin hyvänsä kulkea suoraan tuulta vasten vaarallisten riuttojen

vuoksi, joita meidän takanamme saattoi olla.

Kaksi tuntia olivat märssymiehet jo olleet työssä merestä kohoavien

hyökyaaltojen ja taivaasta syöksyvän raesateen sokaisemina, pieksäminä

ja polttamina, koettaen vertavuotavilla, kylmästä kohmettuneilla

käsillään hillitä jäykkää, märkää kangasta, jota raivoisa tuuli

pullisteli.

Mutta nyt ei enää voinut kuulla eikä nähdä mitään.

Kysyttiin jo liiaksi voimia kiinni pysytellessä, ettei tuuli tempaisi

mukaansa, kouristuessa noihin liikkuviin, märkiin, vedestä liukkaihin

esineihin, ja kutenkin piti vielä tehdä työtä ilmassa heilahtelevilla

raakapuilla, jotka äkkiä, arvaamatta liikahtelivat kuin henkitoreissaan

olevan suuren, haavoittuneen linnun siivet.

Ylhäältä, tuosta riippuvasta ihmisrypäleestä kuului tuskan huutoja,

noita miesten käheitä äänivärähdyksiä, jotka ovat kamalampia kuin

naisten, koska emme ole niin tottuneet kuulemaan niitä, -- kauhean

tuskan huutoja: käsi on tarttunut johonkin, sormet loukkautuneet,

niin että liha lähtee irti tai sormi taittuu -- tai päästi huudon

joku onneton, joka muita heikompana, kylmän kangistamana tunsi, ettei

hän kestäisi enää, että häntä pyörrytti, että hän heittäisi irti ja

putoaisi. Ja toiset sitoivat hänet kiinni säälistä koettaen laskea

hänet kannelle saakka.

Reivaamista oli kestänyt kaksi tuntia, he olivat väsyneet, työ kävi yli

voimien. Silloin heidät päästettiin alas ja lähetettiin heidän sijaansa

toinen joukko, joka ei ollut niin uupunut eikä niin viluissaan.

-- -- -- He laskeutuivat alas kelmeinä, märkinä, jäisen veden juostessa

rintaa ja selkää pitkin, kädet verisinä, kynnet irti, kalisevin

hampain. Kaksi päivää oli jo eletty vedessä, oli tuskin ehditty syömään

ja nukkumaan ja miesten voimat vähenivät.

Tuo pitkä odotus, pitkä väsymys kylmässä kosteudessa on meren

varsinainen hirmu. Usein kuolemaisillaan olevatkin, ennen kuin ovat

päästäneet viimeisen huutonsa, viimeisen kuolinkorahduksensa, ovat

saaneet olla päivät ja yöt märkinä, liassa, harmahtavan kylmän hiki- ja

suolakerroksen peittäminä, kuin ruumiskääreissä.

-- -- -- Ankara pauhu kasvoi yhä. Oli hetkiä, jolloin tuuli vihelsi

terävästi ja särkevästi kuin raivokkaan vihanvimman purkautuessa, ja

sitten taas raskaasti, kumisevasti, voimakkaasti kuin maanjäristyksen

kuvaamaton mylvinä. Ja lakkaamatta hyppelimme me laineelta laineelle

ja lukuunottamatta merta, joka yhä pysyi valkeana kuin vaahtoisa

näljä, muuttui kaikki yhä mustemmaksi. Jäinen hämärä laskeutui

yllemme, aurinko katosi noiden harmaiden verhojen, noiden taivasta

tavoittelevien vesivuorten taa, sillä sen oli aika laskea; se hylkäsi

meidät, ja nyt täytyi tulla toimeen omin voimin yössä -- -- --

Yves oli toisen joukkueen kanssa noussut köysistön sekasotkuun ja

silloin katselin minäkin ylöspäin, itsekin soaistuna, nähden ainoastaan

hetkittäin inhimillisiä ryhmiä ilmassa.

Ja äkkiä, laivan tavallista pahemmin tärähtäessä, särkyivät tuon ryhmän

ääriviivat, se muutti muotoa, siitä erosi kolme ruumista, joista kaksi

putosi käsivarret levällään meren ärjyvään kitaan, kolmas syöksyi

kannelle ääntä päästämättä kuin kuollut.

-- Taas jalkanuora poikki! sanoi aliupseeri polkien raivoissaan

jalkaansa. Ovat antaneet meille mädäntynyttä köyttä Brestin kirotussa

satamassa! Suuri Kerboul meni mereen. Kuka oli toinen?

Muut, jotka olivat käsin kouristautuneet köysiin, nousivat nyt

ylöspäin, heiluen tyhjän varassa, käsivoimin kiireesti, hyvin nopeasti

kuin apinat.

Minä tunsin Yves'n kiipijöiden joukossa -- ja silloin kulki taas

hengitykseni, jonka kauhu oli salvannut.

Niille, jotka olivat meressä, heitettiin kyllä pelastusrenkaita,

mutta miksi hyväksi? -- Pidettiinhän parempana, etteivät he enää

näyttäytyisi, koska silloin oltaisi vaarassa kääntyä poikkituuleen,

eikä olisi voitu pysähtyä heitä korjaamaan ja olisi täytynyt olla

kamalan urhoollinen heidät jättääkseen. Toimitettiin vain jälelle

jääneiden nimenhuuto, että saataisiin tietää toisen kadonneen nimi: Se

oli eräs hyvin kiltti oppilas, jonka hänen äitinsä, jo iäkäs leski, oli

jättänyt päällikön haltuun Ranskasta lähtiessämme.

Se, joka oli murskautunut kantta vasten, vietiin alas niin kuin

saatettiin, nelin miehin, pudottaen hänet vielä kerran matkalla. Hänet

kannettiin sairaalaan, josta oli tullut inhottava likaviemäri, missä

aaltoili kaksi jalkaa savista, mustaa vettä, jossa virui särkyneitä

pulloja ja tuntui kaikkien kaatuneiden lääkkeiden haju. Ei ollut edes

kohtaa, missä hän saisi lopettaa päivänsä rauhassa; meri ei säälinyt

tuota kuolevaakaan, se hypitteli ja tanssitteli häntä yhä, ehtimiseen.

Loukkaantunut jaksoi vielä päästellä jonkunmoisia kurkkuääniä, korinaa,

joka hukkui alkuaineitten äärettömään ryskeeseen. Ehkäpä olisi voitu

hiukan rauhallisemmalla menettelyllä pidentää hänen kuolinkamppailuaan.

Mutta nyt kuoli hän siihen hyvin nopeasti, pelosta tyhmistyneiden

hoitajien käsiin, heidän yrittäessään antaa hänelle ruokaa.

_Kello kahdeksan illalla_. -- Tällä hetkellä oli vartiopalvelus

raskasta ja nyt tuli minun vuoroni käydä toimeen.

Pidimme puoliamme niin kuin voimme. Ei enää nähnyt mitään. Oli niin

monenlaisen melun keskellä, ettei ihmisäänessä tuntunut olevan sointua

enää; hopeiset pillit, joihin täysin keuhkoin puhallettiin, kuuluivat

paremmin tuon ryskeen läpi, muistuttaen pikku lintujen huiluääniä.

Laivan seiniä vasten paukahteli pelottavia iskuja kuin olisivat

äärettömät muurinmurtajat olleet työssä. Yhä vain aukeni kaikkialla

suuria ammottavia kuiluja; tuntui kuin laiva olisi singonnut niihin

päistikkaa, pimeässä yössä. Ja sitten pudisteli meitä joku voima

raa'alla otteella, nosti hyvin korkealle ilmaan, ja koko _Médée_ tärisi

alas vaipuessaan kuin ääretön rumpu. Vaikkapa silloin pitelitkin

kiinni, tunsit taas kohoavasi, ja taas kouristit otteesi lujemmaksi

sulkien suun ja silmät, koska vaistomaisesti, näkemättä, saatoit

arvata, että sillä hetkellä raskaat vesivyöryt huuhtoivat ilmaa ja

huuhtoivat ehkä ihmisetkin mukanaan.

Tuo uusiutui alituiseen, tuo eteenpäin putoaminen, ja sitten nuo

loiskaukset, joita säesti kamala rummun ääni.

Ja jokaisen tällaisen tärähdyksen jälkeen tuli vielä tuo veden

valuminen, kun sitä syöksyi kaikkialta, ja tuhansia esineitä

särkyi, tuhansia sirpaleita kierteli pimeässä ja kaikki tuo seurasi

jälkijoukkona alkuperäisen jyrähdyksen kammottavaa vaikutusta.

-- -- -- Ja märssymiehet, ja Yves parkani, mitä tekivät he ylhäällä

mastossa? Joskus näki pimeässä mastojen ja raakapuiden ääriviivat, kun

välistä sai näkönsä takaisin rakeiden aiheuttamasta kivusta huolimatta,

ne kuumottivat suurten ristien muotoisina, kaksiosaisina kuin

venäläiset ristit, ja ne liikkuivat pimeässä hätäisin elein, hulluin

nykäyksin.

-- Käskekää heidät alas, sanoi päällikkö minulle pitäen parempana

vaaraa kulkea reivaamattomin purjein kuin kadottaa vielä lisää miehiä.

Tuon käskyn annoin minä nopeasti, ilolla. Mutta Yves vastasi minulle

ylhäältä pillinsä avulla, että he olivat melkein valmiit; huippuköysi

vain oli katkennut, se oli korvattava jollain köyden pätkällä ja sitten

tulisivat he kaikki alas reivattuaan purjeensa, täytettyään tehtävänsä.

-- -- -- Jälkeen päin, kun he kaikki täysilukuisina olivat alhaalla,

hengitin minä helpommin. Ei enää miehiä ilmassa, ei enää mitään

tekemistä tuolla ylhäällä, oli vain odotettava. Oi! silloin tuntui

minusta, että ilma oli melkein kaunis, että nyt oli komentosillalla

melkein hyvä olla, kun oli päässyt tuon huolen raudan raskaasta

painosta.

Veljeni · 第 34 / 121 题