Merellä, toukok. 1877.
Jo kaksi päivää oli tuulen kolkko ääni pauhannut ympärillämme. Taivas
oli pikimusta, aivan kuin taulussa, jossa Poussin on maalannut.
Vedenpaisumusta, vain sillä erotuksella, että kaikki pilvet liikkuivat
pelottavan tuulen repeleminä.
Ja tuo voimakas ääni paisui yhä, muuttui syväksi, lakkaamattomaksi,
kuin äärimmilleen kiukustunut raivo. Me töytäsimme kulussamme
äärettömiin vesivuoriin, jotka kieriskelivät valkoharjaisina pyörteinä
kulkien ohitsemme kuin takaa ajaen. Ne heittäytyivät päällemme koko
voimallaan ja silloin tuntui tuima tärähdys ja kuului suuri, kumea
kohina.
Joskus _Médée_ teki tenän ja nousi niiden selkään kuin omasta
puolestaan aalloille raivostuneena. Mutta sitten se vaipui taas keula
edellä noihin takana aukeaviin petollisiin kuoppiin, kosketti kahden
vesivallin väliin äkkiä aukenevien laaksojen pohjaa, ja taas tuli kiire
kohota, päästä pois noiden onteloiden kiiltävien, vihertävien, heti
sulkeutumaan valmiiden seinien välistä.
Jäinen sade piirteli ilmaan pitkiä, valkeita viivoja, pieksi, poltti
kuin ruoskan iskut. Me olimme kulkeneet pohjoiseen päin pitkin Kiinan
rannikkoa, ja tuo odottamaton kylmyys yllätti meidät.
Maston huipussa koetettiin vielä pienentää viimeiseen asti reivattuja
latvapurjeita, suuntaa oli jo vaikea pitää ja meidän täytyi millä
keinoin hyvänsä kulkea suoraan tuulta vasten vaarallisten riuttojen
vuoksi, joita meidän takanamme saattoi olla.
Kaksi tuntia olivat märssymiehet jo olleet työssä merestä kohoavien
hyökyaaltojen ja taivaasta syöksyvän raesateen sokaisemina, pieksäminä
ja polttamina, koettaen vertavuotavilla, kylmästä kohmettuneilla
käsillään hillitä jäykkää, märkää kangasta, jota raivoisa tuuli
pullisteli.
Mutta nyt ei enää voinut kuulla eikä nähdä mitään.
Kysyttiin jo liiaksi voimia kiinni pysytellessä, ettei tuuli tempaisi
mukaansa, kouristuessa noihin liikkuviin, märkiin, vedestä liukkaihin
esineihin, ja kutenkin piti vielä tehdä työtä ilmassa heilahtelevilla
raakapuilla, jotka äkkiä, arvaamatta liikahtelivat kuin henkitoreissaan
olevan suuren, haavoittuneen linnun siivet.
Ylhäältä, tuosta riippuvasta ihmisrypäleestä kuului tuskan huutoja,
noita miesten käheitä äänivärähdyksiä, jotka ovat kamalampia kuin
naisten, koska emme ole niin tottuneet kuulemaan niitä, -- kauhean
tuskan huutoja: käsi on tarttunut johonkin, sormet loukkautuneet,
niin että liha lähtee irti tai sormi taittuu -- tai päästi huudon
joku onneton, joka muita heikompana, kylmän kangistamana tunsi, ettei
hän kestäisi enää, että häntä pyörrytti, että hän heittäisi irti ja
putoaisi. Ja toiset sitoivat hänet kiinni säälistä koettaen laskea
hänet kannelle saakka.
Reivaamista oli kestänyt kaksi tuntia, he olivat väsyneet, työ kävi yli
voimien. Silloin heidät päästettiin alas ja lähetettiin heidän sijaansa
toinen joukko, joka ei ollut niin uupunut eikä niin viluissaan.
-- -- -- He laskeutuivat alas kelmeinä, märkinä, jäisen veden juostessa
rintaa ja selkää pitkin, kädet verisinä, kynnet irti, kalisevin
hampain. Kaksi päivää oli jo eletty vedessä, oli tuskin ehditty syömään
ja nukkumaan ja miesten voimat vähenivät.
Tuo pitkä odotus, pitkä väsymys kylmässä kosteudessa on meren
varsinainen hirmu. Usein kuolemaisillaan olevatkin, ennen kuin ovat
päästäneet viimeisen huutonsa, viimeisen kuolinkorahduksensa, ovat
saaneet olla päivät ja yöt märkinä, liassa, harmahtavan kylmän hiki- ja
suolakerroksen peittäminä, kuin ruumiskääreissä.
-- -- -- Ankara pauhu kasvoi yhä. Oli hetkiä, jolloin tuuli vihelsi
terävästi ja särkevästi kuin raivokkaan vihanvimman purkautuessa, ja
sitten taas raskaasti, kumisevasti, voimakkaasti kuin maanjäristyksen
kuvaamaton mylvinä. Ja lakkaamatta hyppelimme me laineelta laineelle
ja lukuunottamatta merta, joka yhä pysyi valkeana kuin vaahtoisa
näljä, muuttui kaikki yhä mustemmaksi. Jäinen hämärä laskeutui
yllemme, aurinko katosi noiden harmaiden verhojen, noiden taivasta
tavoittelevien vesivuorten taa, sillä sen oli aika laskea; se hylkäsi
meidät, ja nyt täytyi tulla toimeen omin voimin yössä -- -- --
Yves oli toisen joukkueen kanssa noussut köysistön sekasotkuun ja
silloin katselin minäkin ylöspäin, itsekin soaistuna, nähden ainoastaan
hetkittäin inhimillisiä ryhmiä ilmassa.
Ja äkkiä, laivan tavallista pahemmin tärähtäessä, särkyivät tuon ryhmän
ääriviivat, se muutti muotoa, siitä erosi kolme ruumista, joista kaksi
putosi käsivarret levällään meren ärjyvään kitaan, kolmas syöksyi
kannelle ääntä päästämättä kuin kuollut.
-- Taas jalkanuora poikki! sanoi aliupseeri polkien raivoissaan
jalkaansa. Ovat antaneet meille mädäntynyttä köyttä Brestin kirotussa
satamassa! Suuri Kerboul meni mereen. Kuka oli toinen?
Muut, jotka olivat käsin kouristautuneet köysiin, nousivat nyt
ylöspäin, heiluen tyhjän varassa, käsivoimin kiireesti, hyvin nopeasti
kuin apinat.
Minä tunsin Yves'n kiipijöiden joukossa -- ja silloin kulki taas
hengitykseni, jonka kauhu oli salvannut.
Niille, jotka olivat meressä, heitettiin kyllä pelastusrenkaita,
mutta miksi hyväksi? -- Pidettiinhän parempana, etteivät he enää
näyttäytyisi, koska silloin oltaisi vaarassa kääntyä poikkituuleen,
eikä olisi voitu pysähtyä heitä korjaamaan ja olisi täytynyt olla
kamalan urhoollinen heidät jättääkseen. Toimitettiin vain jälelle
jääneiden nimenhuuto, että saataisiin tietää toisen kadonneen nimi: Se
oli eräs hyvin kiltti oppilas, jonka hänen äitinsä, jo iäkäs leski, oli
jättänyt päällikön haltuun Ranskasta lähtiessämme.
Se, joka oli murskautunut kantta vasten, vietiin alas niin kuin
saatettiin, nelin miehin, pudottaen hänet vielä kerran matkalla. Hänet
kannettiin sairaalaan, josta oli tullut inhottava likaviemäri, missä
aaltoili kaksi jalkaa savista, mustaa vettä, jossa virui särkyneitä
pulloja ja tuntui kaikkien kaatuneiden lääkkeiden haju. Ei ollut edes
kohtaa, missä hän saisi lopettaa päivänsä rauhassa; meri ei säälinyt
tuota kuolevaakaan, se hypitteli ja tanssitteli häntä yhä, ehtimiseen.
Loukkaantunut jaksoi vielä päästellä jonkunmoisia kurkkuääniä, korinaa,
joka hukkui alkuaineitten äärettömään ryskeeseen. Ehkäpä olisi voitu
hiukan rauhallisemmalla menettelyllä pidentää hänen kuolinkamppailuaan.
Mutta nyt kuoli hän siihen hyvin nopeasti, pelosta tyhmistyneiden
hoitajien käsiin, heidän yrittäessään antaa hänelle ruokaa.
_Kello kahdeksan illalla_. -- Tällä hetkellä oli vartiopalvelus
raskasta ja nyt tuli minun vuoroni käydä toimeen.
Pidimme puoliamme niin kuin voimme. Ei enää nähnyt mitään. Oli niin
monenlaisen melun keskellä, ettei ihmisäänessä tuntunut olevan sointua
enää; hopeiset pillit, joihin täysin keuhkoin puhallettiin, kuuluivat
paremmin tuon ryskeen läpi, muistuttaen pikku lintujen huiluääniä.
Laivan seiniä vasten paukahteli pelottavia iskuja kuin olisivat
äärettömät muurinmurtajat olleet työssä. Yhä vain aukeni kaikkialla
suuria ammottavia kuiluja; tuntui kuin laiva olisi singonnut niihin
päistikkaa, pimeässä yössä. Ja sitten pudisteli meitä joku voima
raa'alla otteella, nosti hyvin korkealle ilmaan, ja koko _Médée_ tärisi
alas vaipuessaan kuin ääretön rumpu. Vaikkapa silloin pitelitkin
kiinni, tunsit taas kohoavasi, ja taas kouristit otteesi lujemmaksi
sulkien suun ja silmät, koska vaistomaisesti, näkemättä, saatoit
arvata, että sillä hetkellä raskaat vesivyöryt huuhtoivat ilmaa ja
huuhtoivat ehkä ihmisetkin mukanaan.
Tuo uusiutui alituiseen, tuo eteenpäin putoaminen, ja sitten nuo
loiskaukset, joita säesti kamala rummun ääni.
Ja jokaisen tällaisen tärähdyksen jälkeen tuli vielä tuo veden
valuminen, kun sitä syöksyi kaikkialta, ja tuhansia esineitä
särkyi, tuhansia sirpaleita kierteli pimeässä ja kaikki tuo seurasi
jälkijoukkona alkuperäisen jyrähdyksen kammottavaa vaikutusta.
-- -- -- Ja märssymiehet, ja Yves parkani, mitä tekivät he ylhäällä
mastossa? Joskus näki pimeässä mastojen ja raakapuiden ääriviivat, kun
välistä sai näkönsä takaisin rakeiden aiheuttamasta kivusta huolimatta,
ne kuumottivat suurten ristien muotoisina, kaksiosaisina kuin
venäläiset ristit, ja ne liikkuivat pimeässä hätäisin elein, hulluin
nykäyksin.
-- Käskekää heidät alas, sanoi päällikkö minulle pitäen parempana
vaaraa kulkea reivaamattomin purjein kuin kadottaa vielä lisää miehiä.
Tuon käskyn annoin minä nopeasti, ilolla. Mutta Yves vastasi minulle
ylhäältä pillinsä avulla, että he olivat melkein valmiit; huippuköysi
vain oli katkennut, se oli korvattava jollain köyden pätkällä ja sitten
tulisivat he kaikki alas reivattuaan purjeensa, täytettyään tehtävänsä.
-- -- -- Jälkeen päin, kun he kaikki täysilukuisina olivat alhaalla,
hengitin minä helpommin. Ei enää miehiä ilmassa, ei enää mitään
tekemistä tuolla ylhäällä, oli vain odotettava. Oi! silloin tuntui
minusta, että ilma oli melkein kaunis, että nyt oli komentosillalla
melkein hyvä olla, kun oli päässyt tuon huolen raudan raskaasta
painosta.