Tuo Barrada oli Yves'n henkiystävä, ja hän oli jo kolmannen kerran
päässyt lähtemään samalla laivalla kuin me.
Hän oli Bordeaux'n satamalaitureilla, taivasalla kasvanut avioton lapsi.
Hyvin turmeltuneena, hyväsydämisenä, täynnä vastakohtia, puuttui
häneltä täydellisesti kaikki alkeellisetkin käsitteet inhimillisestä
itsekunnioituksesta. Hänen kunnia-asianaan oli olla kauniimpi kuin
muut, notkeampi ja voimakkaampi, ja ovelampi myöskin.
Palkkiosta opetti Barrada laivalla kaikenlaisia matruusien
urheilutapoja: nyrkkeilyä ja kaupan päälle voimisteluakin, laulua
ja tanssia lukuunottamatta. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä,
kaikkien kuvanveistäjien malleiksi kelpaavien toriatleettien ystävä,
painiskellen rahasta temppuilijain teltoissa.
Hän oli aina ensi rivin miehiä matruusien juhlissa, mutta aina
kutsuttuna. Joi paljon, muttei koskaan liikaa eikä maksanut
milloinkaan, ja kulki kaikkien juominkien pauheessa aina yhtä suorana,
yhtä iloisena, yhtä raikkaana.
Hän keksi aina hassuja kujeita, joita muut eivät olisi älynneet,
gascognelainen puhetapa teki ne vielä hullunkurisemmiksi ja sitten
lopetti hän lauseensa hänelle ominaisella äänellä: puolinaurulla, mikä
soi hänen syvästä rinnastaan kuin haukottelevan leijonan korahdus.
Muuten oli hän hyvä, kiitollinen ja palvelevainen kaikkia kohtaan, sekä
uskollinen ystävilleen, aina sanassaan pysyvä ja vastaten kysymyksiin
hurjapäiden hämmästyttävällä suoruudella.
Hän muutti rahaksi kaiken, kauneutensakin tarvittaessa. Ja sen teki hän
niin naivisti, että nekin, jotka sen tiesivät, antoivat sen anteeksi
kuin heitä itseään lapsekkaammalle. Yves rajoittui sanomaan:
-- Oh, tuo ei ole kaunista, Barrada, usko minua! -- -- -- Eikä ollut
hänelle sen vihaisempi.
Kaikki tuo eneni enenemistään, keskittyi suuriksi kultarahoiksi, jotka
hän kätki vyötäisiään ympäröivään nahkavyöhön. Ja tuon kaiken teki hän
mennäkseen naimisiin, suoritettuaan viisivuotisen palvelusaikansa,
pienen espanjattaren kanssa, joka oli modistina Bordeaux'ssa,
suuressa liikkeessä Pyhän Katariinan kauppakujan varrella: pieni,
hyvin hienopiirteinen työläistyttö, jonka kuvaa Barrada aina piti
taskuissaan, ja jossa näkyivät tasaiseksi leikattu otsatukka, ja sievä,
linnunsulilla koristettu nahkapäähine.
-- Mitäs siitä! Onhan se lapsuuden ystävä! sanoi hän aivan kuin olisi
ollut välttämätöntä pyytää sitä anteeksi.
Ja tuota pikku morsianta odotellessaan antautui hän usein toisille,
joskus hyödynkin vuoksi, joskus todellisesta sydämen hyvyydestä niin
kuin Yves, ettei tuottaisi surua.