Médée-laivalla, huhtik. 1877.
-- Sopivat minulle kuin säärykset jänikselle, sanoi Yves lapsellisen
näköisenä tarkistellen avosuisia hihojaan ja sinistä, Birman silkkistä
hamettaan.
Olimme Ye'essa, siamilaisessa kaupungissa Bengalin lahden rannalla.
Yves istui merimieskapakan perällä kiinalais-mallisella jakkaralla.
Hän oli peräti juovuksissa ja naurettuaan kylliksi aasialaisen pohatan
vaatetukselleen tulivat hänen silmänsä synkiksi ja tylsiksi, hänen
huulensa ohuiksi ja ylenkatseellisiksi. Tällaisina hetkinä saattoi hän
tehdä mitä hyvänsä niin kuin ennenkin.
Hänen vieressään oli suuri Kerboul, etumaston märssymiehiä hänkin, joka
oli kutsuttanut eteensä viisitoista lasia hyvin kallista Singapooren
viinaa, oli tyhjentänyt ne perätysten ja särkenyt ne nyrkin iskuilla
bretonin humalan kamalalla vakavuudella. Ja noiden viidentoista lasin
pirstaleet peittivät pöydän, jolle hän oli asettanut molemmat jalkansa.
Siellä oli vielä Barrada, tykkimies, aina komea ja rauhallinen
kissamaisine nauruineen. Märssymiehet olivat sattumalta kutsuneet
hänetkin juhlaansa. Ja sitten Le Hello, Barazère, kuusi keskimaston
miestä ja neljä kokkapuulta -- kaikki komeillen, ylpeän näköisinä
aasialaisissa vaatteissaan.
Siellä oli Le Hir'kin, Seinsaaren hölmö, jonka he olivat tuoneet
mukaansa piloillaan, ja joka joi hänen rommilasiinsa sekoitettuja
roskia. Sitten kaksi merisissiä, kaksi _blackboul'ia_, jotka olivat
karanneet kaikkien lippujen alta, Yves'n vanhoja tuttuja, jotka hän
samana iltana oli ilomielin löytänyt rannikolta.
He olivat kokoontuneet juhlimaan pyhää Épissoire'a, märssymiesten
suojelijatarta, ja tapa vaati minua, komentavana upseerina, olemaan
heidän seurassaan.
He eivät olleet astuneet jalallaan maihin yhteen vuoteen. Ja päällikkö,
joka oli tyytyväinen miehistöönsä, oli antanut heille, parhaimpina,
luvan viettää tuon suuren pyhimyksen juhlaa samoin kuin Ranskassakin.
Hän oli valinnut tuon Ye'en kaupungin, koska se näytti vähimmän
vaaralliselta meille, sillä väki siellä oli sävyisämpää kuin muualla ja
helpompaa _hoidella_.
Salissa, joka paperiseinineen oli suuri ja matala, oli samaan
aikaan kuin me joukko amerikkalaisen kauppalaivan matruuseja, jotka
ryypiskelivät punatukkaisten, pitkähampaisten naisten kanssa, jotka
olivat päässeet pakenemaan jostain Englannin Intian sairaalasta.
Ja nuo tungettelijat häiritsivät märssymiehiämme, jotka halusivat olla
yksin ja lausuivat sen julki.
_Kello yksitoista_. -- Kirjaviin jalkoihin pantiin uudet kynttilät,
kun siamialainen kaupunki ulkona nukkui yön kuumuudessa. Täällä tunsi
nyrkin iskut ilmassa, tunsi että miehillä oli halu liikkua ja lyödä.
-- Mitäs nuo ovat? sanoi eräs amerikkalainen, jonka puheessa tuntui
Marseillen murre, mitä nuo ovat, nuo ranskalaiset, jotka tahtovat
täällä määräillä? Ja mikä se on tuo (_minä_) kaikkein nuorin, joka on
olevinaan jotain ja muka heitä komentavinaan?
-- Se, sanoi Yves, viitsimättä edes kääntää päätään, se on sellainen
mies, ettei joka _mettäksen poika_ siihen koskekaan!
-- Kukako se on? sanoi Barrada. Odottakaapa niin opetamme sen teille,
ilman että hänen tarvitsee liikahtaakaan ja saattepa nähdä, pojat, mikä
_ääni on kellossa!_
-- -- -- Yves oli jo paiskannut heitä kohti kiinalaisen jakkaransa,
joka oli rikkonut seinän heidän päittensä yläpuolella ja Barrada oli
yhdellä nyrkiniskulla kaatanut heistä kaksi. Toiset kumottiin maahan,
ensimäisten päälle ja Kerboul läimähytteli läjää pöydän kannella
siroitellen vihollistensa päälle viidentoista lasinsa sirpaleet.
Silloin kuului ulkoa rummun ja pillin ääni, silkin kahina ja naisten
kimeää naurua.
Ja tanssijattaret tulivat sisään. Märssymiehet olivat tilanneet
tanssijattaria.
-- -- -- Miehet pysähtyivät heidät nähdessään, sillä he olivat hyvin
omituisia. Maalattuina kuin kiinalaiset kuvat, kullan ja kiiltokivien
peittäminä, silmät puoleksi suljettuina kuin valkeat, kapeat raot,
lähenivät he meitä hymyillen kuin naisvainajat pitäen käsiään ilmassa,
hoikat sormet hajallaan, pitkät kynnet kultakoteloilla peitettyinä.
Samalla tuntui suitsutuksen ja palsamin tuoksu: hiiliastiassa
poltettiin happipuikkoa ja veltostuttava savu levisi huoneeseen kuin
sininen pilvi.
Käsirummut soivat kiihkeämmin ja nuo aaveet tanssivat jalat
liikkumattomina, tehden vatsalihaksillaan ja ranteita koukistellen
tahdikkaita liikkeitä. Aina tuo jähmettynyt hymy, tuo vainajain
ilmeetön katse: tuntui siltä kuin heissä olisivat eläneet vain nuo
peikkomaiset, korkeat lanteet, joissa kävi rivoja välähdyksiä, ja
sitten jäykkien käsivarsien päässä nuo hajoitetut, huolestuttavat
kädet, jotka vääntelehtivät. -- -- -- Le Hello, joka jo kauan aikaa
oli nukkunut maassa, kuuli nyt rumpujen voimakkaan äänen, heräsi ja
säikähti.
-- Kas, tanssijattaria, helkkarissa! selitti hänelle kujeileva Barrada
naureskellen.
-- Ai, niin, tanssijattaret!
Hän oli noussut ylös ja koetti leveillä, ilmassa haparoivilla
kämmenillään lyödä alas nuo jännittyneet käsivarret ja kultaiset kynnet
leperrellen kieli kankeana:
-- Ei saa, senkin kuvatus, ei saa näyttää käsiä noin; se on rumaa...
Minä luulin -- -- -- että ne ovat -- -- -- paholaisia!
Ja hän kaatui taas maahan nukkuneena.
Barrada, joka tänä iltana oli juonut yli tavallisen määränsä, haukkui
heidän keltaista ihoaan ja selitteli omansa valkeutta. "Valkea,
valkea!" Hän jankutti tuota valkeutta, jota hän muuten suuresti
liioitteli ja tahtoi nyt näyttää sitä heille. Ensin käsivartensa,
sitten rintansa; hän hoki: "Katsos, katsos, onko totta!"
Mutta nuo Aasian keltaiset nuket jatkoivat pitkää ja hidasta,
eläimellistä kalmankarkeloaan, säilyttäen salaperäisen hymynsä
ja räväyttämättä ohimoita kohti vetäytyneitä silmiään. Ja nyt
tanssi Barrada aivan alastomana heidän edessään kuin kreikkalainen
marmoripatsas, joka yht'äkkiä olisi herännyt eloon antiikista
bacchanalia varten.
-- -- -- Mutta birmattaret, vireeseen vedettyinä kuin koneet, tanssivat
kauan, kauan, paljoa kauemmin kuin hän. Ja sitten yön loputtua, kun
rummut olivat vaienneet, tarttui matruuseihin pelko ajatellessaan, että
nuo naiset, joille he olivat huvista maksaneet, odottivat heitä. Toinen
toisensa jälkeen poistuivat he rannikolle päin uskaltamatta lähestyä.