-- Päivää, Yves!
-- Päivää, Pierre!
Ja me avasimme aamuhämärässä kaappimme verhot.
Tuo _päivää Pierre!_, jonka edellä vilahti pieni yhteisymmärryksen
hymy, sanottiin epäröiden, aralla äänellä. Yves oli tottunut sanomaan:
_päivää kapteeni_, ja hän oli hiukan hämmästyksissään herätessään
niin lähellä minua, saatuaan luvan puhutella minua nimeltä.
Plouherzelin väen paremmaksi vakuudeksi ja säilyttääkseni laivapukuni
totuudenmukaisuuden, olimme sopineet tuosta tuttavallisuudesta.
Poissa oli eilinen säteilevä päivänpaiste ja yön myrskytuuli. Sinä
aamuna oli oikea bretagnelainen ilma ja koko seutu oli kietoutunut
yhtäjaksoiseen, harmaaseen verhoon. Päivä oli kuin hämärtyvä ilta, ja
tuntui siltä kuin ei tuolla kelmeällä valolla olisi voimaa tunkeutua
ikkuna-aukosta majaan. Kauempana ei enää näkynyt mitään ja kevyt, hidas
utusade leijaili ilmassa kuin hieno vesitomu.
Meillä oli edessämme koko luvattu kiertomatka setien, serkkujen ja
lapsuuden ystävien luo, ja heidän majansa olivat hyvin hajallaan
seudulla, koska Plouherzel ei ollut kylä, vaan ainoastaan paikka
kappelin ympärillä.
Matkat olivat pitkiä kosteilla poluilla, sammalpeittoisten multavallien
välissä, vanhojen lahoneiden saarnien lehtikaton ja harmaan taivaan
pilviverhon alla.
Ja kaikki nuo mökit olivat samanlaisia, matalia, maahanvajonneita,
harmaita: olkikatot ja graniittiseinät aivan vihertäen kuirimoita,
naavaa ja talven tuoreita sammalia. Sisältä olivat ne mustia,
kesyttömiä kaappivuoteineen, joita vartioivat pyhimysten ja autuaitten
naisten saviset kuvat.
Meidät otettiin kaikkialla avosylin vastaan, ja aina täytyi syödä ja
juoda. Keskusteltiin pitkään bretagnen kielellä, sekoittaen, minun
kunniakseni, niin hyvin kuin taidettiin ranskalainen sana sinne tänne.
Hyvin mielellään keskusteltiin etenkin Yves'n lapsuudesta. Arvon ukot
ja mummot kertoilivat nauraen entisaikaisista kepposista, ja ne olivat,
minun nähdäkseni, hyvin lukuisia.
-- Oi herra, mikä vallaton poika hän oli!
Yves otti kehumiset vastaan perin vakavan näköisenä ja joi juomistaan.
Merisissi piili jo nähtävästi tuossa pikku huimapäässä; pieni Yves,
joka paljain jaloin hyppeli Plouherzelin poluilla, oli aikuisen
merimiehen itu, hillitön ja vallattomuuksiin valmis.
Illalla, luoteen aikana laskeuduimme me, Yves ja minä, merivesijärven
altaaseen, punertavalle leväniitylle. Meillä oli molemmilla mukanamme
hyvin voideltu ruisleipäpala ja suuri veitsi, jolla avattiin
simpukoita. Yves tahtoi uudistaa minun seurassani erään lapsuutensa
huvin: syödä aivan raakoja simpukoita voin ja leivän paineeksi.
Meri oli vetäytynyt pois monen kilometrin alalta paljastaen laajoja
leväkenttiä, matalia niittyjä missä ruoho oli ruskeaa ja suolaista
omituisine, elävine kukkineen. Ympärillä sulkivat graniittimuurit
tuon äärettömän haudan ja saari, joka oli nukkuvan eläimen näköinen
näytti nyt, aivan juurta myöten paljastuneena, alhaisimmat, mustat
perusteensa. Siellä oli myös paljon muuta, muita lohkareita jotka
olivat veden alla vuoksen aikana, ja jotka nyt tulivat näkyviin
kohoten yli veden pinnan pitkien leväryhmien riippuessa kuin märät
hiukset niiden sivuilla. Synkällä lakeudella näkyi niitä kaikkialla
asettuneina heräämisen outoihin asentoihin.
Koko ilma oli täynnä merisuon pistävää tuoksua. Yö saapui hitaasti
hiljaisin suden askelin ja kaikki nuo suuret kiviselät toivat mieleen
hirviöjoukon. Me pyydystimme simpukoita veitsemme kärellä ja söimme ne
aivan elävinä purren voileipää päälle, nälissämme kumpikin, kiiruhtaen
lopettamaan pelosta, ettemme kohta näkisi enää mitään.
-- Ne eivät maistu niin hyvältä kuin ennen, sanoi Yves syötyään kaikki,
ja sitten on minusta kuin tuntisin itseni surulliseksi täällä -- -- --
Kun minä olin pieni, muistan minä, että minä silloin tällöin tunsin
samanlaista, vaikken niin voimakasta kuin tänä iltana. Mennäänkö pois?
Tahdotteko?
Silloin vastasin minä hänelle hänen puheistaan hämmästyneenä:
-- Mutta sinähän totuttelet minun tavoilleni, Yves parka!
-- Teidän tavoillenne?
Ja hän katseli minua hymyillen pitkään surumielistä hymyään, joka
ilmaisi minulle hänestä uusia, sanomattomia seikkoja. Minä käsitin
sinä iltana, että hänessä oli enemmän kuin olin luullutkaan _minun
tapojani_, samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin minulla.
-- Katsokaas, jatkoi hän aivan kuin seuraten samaa ajatuksen juoksua,
tiedättekö, mikä minua usein huolestuttaa kun me olemme kaukana
merellä tai noissa kaukaisissa maissa? En uskalla sanoa sitä teille
-- -- -- Se on ajatus, että minä ehkä saattaisin kuolla, ja ettei
minua haudattaisikaan hautausmaahan tuolla. Ja hän näytti kädellään
Plouherzelin kirkon tornia, joka näkyi graniittiriuttojen yli, hyvin
kaukaa, harmaana pilkkuna.
-- Ei uskonnon vuoksi, ymmärrättehän; sillä tehän tiedätte etten minä
juuri rakasta pappeja. Ei, minulla on vain sellainen ajatus, en osaa
sanoa miksi. Ja kun minä joudun ajattelemaan sitä, estää se minua
olemasta kunnollinen.