Olin kävellyt jo tunnin. -- Sattumalta olin joutunut samalle tielle
kuin eilen Yves'n kanssa -- ja olin taas kulkenut Kergristin ristin ohi.
Nyt katosi Paimpol ja meri, ja saaret ja synkkiä kuusia kasvavat niemet
mäen taakse; vielä surullisempi lakeus aukeni eteeni.
Helmikuun päivä oli rauhallinen, hyvin kolkko, ilma oli melkein lämmin
ja taivas oli paikoittain sininen, vain hiukan pilvessä, niin kuin
Bretagnen taivas aina on.
Minä astelin pitkin kosteita polkuja, joita vanhan tavan mukaan
reunustivat korkeat multavallit rajoittaen surkeasti näköalaa. Lyhyt
ruoho, märät sammaleet, alastomat oksat tuoksuivat talvelle. Tien joka
mutkassa ojentelivat vanhat ristit harmaita käsivarsiaan lapsellisine
veistoksineen, joita vuosisadat olivat oudosti muovailleet:
kärsimystarinan esineitä, tai vääntyneitä Kristuksen kuvia.
Siellä ja täällä näkyi olkikattoisia, vihreän sammaleen verhoamia
majoja, jotka olivat puoleksi hautautuneet maahan ja kuolleitten oksien
alle. Puut olivat vaivaiskasvuisia, talven alastomiksi riistämiä,
merituulen tuivertamia. Ei missään ollut ketään ja kaikki oli hiljaista.
Harmaakivinen kappeli, jota ympäröi hauta -- ja lehmusaitaus -- -- --
Ah! minä tunsin sen, vaikken ollut sitä koskaan ennen nähnyt:
Plouherzelin kappeli! Yves oli usein puhunut minulle siitä laivan
kannella öisten vartioiden aikana, kirkkaina öinä tuolla kaukana, missä
uneksittiin kodista: "Kun on päästy kappelin luo", sanoi hän, "ollaan
aivan lähellä. Käännytään polkua vasemmalle. Pari sataa askelta vain ja
niin tullaan meille."
Minä käännyin vasemmalle, ja vanhan tien varrella näin minä majan.
Se oli yksinäinen ja hyvin matala vanhojen lehmusten alla.
Se silmäili suurta, surullista maisemaa, joka kaukaisuudessa hukkui
synkkään hämäryyteen. Kenttiä ja taas yksitoikkoisia kenttiä
varjoisille puineen; luoteen jättämä merivesijärvi, tyhjä järvi,
kaivautunut rannan graniittiperustaan, syvä liman ja merikasvien
täyttämä järvi, saari keskellä.
Omituinen saari: yksi ainoa kiiltävä graniittilohkare, kuin istuvan
eläimen selkä. Haki silmillään merta, oikeaa merta, jonka kohta
pitäisi palata tuohon hyljättyyn säiliöön ja sitä ei löytynyt mistään.
Näköpiiristä kohosi kylmää, synkkää sumua ja talviaurinko alkoi sammua.
Yves parka! Yksinäinen mökki tien varrella on hänen, pieni
bretonilainen mökki parka, kaukaisen polun mutkassa, hyvin matalana
pimeän taivaan alla, puoleksi maan sisässä mataline, vanhoine
graniittiseinineen, missä sammaleet ja naava kasvavat.
Siellä ovat hänen lapsuudenmuistelmansa, siellä oli hänen, pikku
villin, kehto, kotiliesi, jota äiti vartioi, kotiliesi, jonka ääreen
hänen mielikuvituksensa toi hänet Amerikan ja Aasian suurista
kaupungeista. Hän uneksi siitä rakkaudella, tuosta pienestä maailman
kolkasta, meren rauhallisina öinä ja seikkailuelämän levottomina,
karkean iloisina yön hetkinä. Pieni mökkipahanen tien käänteessä; siinä
kaikki.
Siellä näki hän sen merimiesunelmissaan: sateisen taivaan alla, Goëlon
maan kolkon maaseudun keskellä, siellä näki hän nuo vanhat, naavan
viheriöittämät seinät ja naapurimökit, missä myssypäiset mummot
hellivät hänen lapsuuttaan, ja sitten teitten mutkissa nuo vuosisatojen
murtamat graniittiristit -- -- --
Oi Jumala, kuinka tämä maa on synkkä ja ahdistaa sydäntäni!
Minä kolkutin ovelle ja Yves'n näköinen tyttö tuli kynnykselle.
Minä kysyin, olinko tosiaan Kermadec'ien majalla.
-- Kyllä, sanoi hän hiukan pelokkaana ja hämmästyneenä.
Ja sitten, yhtäkkiä:
-- Tekö, herra, olette se veljeni ystävä, joka on tullut Brestistä
hänen kanssaan eilen illalla? -- -- --
Hän oli vain huolissaan nähdessään minun saapuvan yksin.
Astuin sisään. Minä näin arkut, bretonilaiset vuoteet, hyllyille
järjestetyt vanhat lautaset. Kaikki oli siistin ja kunnollisen
näköistä, mutta mökki oli kovin pieni ja vaatimaton.
-- Kaikki meidän sukulaisemme ovat rikkaita, oli Yves usein sanonut
minulle. Me vain olemme köyhiä.
Minulle näytettiin yhtä noista kahden maattavista, kaapintapaisista
vuoteista, joka oli valmistettu Yves'lle ja minulle. Minun piti
asua ylemmällä hyllyllä, joka oli varustettu hyvin puhtailla, hyvin
jäykillä, karkeilla ja ruskeilla liinalakanoilla.
-- Älkää menkö, herra; he tulevat kyllä pian kaupungista.
Mutta ei, minä kiitin tuosta ensimäisestä päivästä ja menin pois.
Puolivälissä Paimpolia näin minä kaukana yön hämärtyessä leveän sinisen
kauluksen kärryissä, jotka nopeasti riensivät Plouberzelliä kohti:
Jean ystävän pienet rattaat, jotka toivat Yves'a ja hänen äitiään.
Ehdin parahiksi heittäytyä pensaikon suojaan; jos he olisivat tunteneet
minut, en minä varmasti olisi päässyt jättämään heitä.
Oli jo täysi yö, kun minä tulin Paimpoliin ja pienet lyhdyt kaduilla
olivat sytytetyt. Koetin sekaantua torilla liikehtivään joukkoon. Ne
olivat merimiehiä, joita siellä sanotaan _islantilaisiksi_, ja jotka
joka kesä poistuivat kuudeksi kuukaudeksi harjoittamaan vaarallista
suurkalastusta kylmillä merillä.
Ei ainoakaan noista miehistä ollut yksin. He kiertelivät lauleskellen
katuja nuori nainen kainalossaan: sisar, kihlattu, mielitietty. Ja
nuo elämän ja ilon kuvat saattoivat minut tuntemaan oman, syvän
yksinäisyyteni. Minä kuljin yksin, suruissani, tuntemattomana,
lainatussa puvussani, joka oli samanlainen kuin heidän. Minua
katseltiin: "Kuka tuo on? Muukalainen, laivaa etsivä merimies? Emme ole
koskaan nähneet häntä seurassamme."
Tunsin kylmyyttä sydämessäni ja lähdin taas äkkiä Plouherzel'in tielle.
Kaikesta huolimatta en häiritsisi paljojakaan sikäläisiä yksinkertaisia
ystäviäni mennessäni hiukan lämmittelemään heille.
Olin unohtanut päivällisen ja astelin nopeasti peljäten tulevani
myöhään perille, löytäväni mökin suljettuna ja ystäväni makuulla.