Yhden tunnin kuluttua olin keskellä maaseutua täydellisesti eksyneenä.
Ympärilläni oli vain pimeyttä, talviöinen hiljaisuus. Harhailin märillä
poluilla; ei ketään, jolta kysyisi tietä, ei kylää, ei valoa. Aina vain
puiden mustia varjoja. Ja sitten siellä täällä ristejä; muutamia hyvin
suuria, joita en ollut tavannut tämän päiväisellä retkellä.
Käännyin takaisin juosten. Juoksin kauan aikaa samaan suuntaan. Jäinen
sade alkoi tihkua nousevan tuulen ajamana. Minusta oli yhdentekevää
että oli eksynyt; minä kaipasin vain ystävällistä olentoa ja kiiruhdin
saadakseni taas tavata Yves'n.
Lienee ollut hyvin myöhä, kun minä tunsin Plouherzelin kappelin
edessäni ja merivesijärven, ja graniittisaaren mustan möhkäleen veden
päällä kuin suuren, nukkuvan eläimen selän.
Kappelin luota kuulin minä ääniä. Pimeässä puheli kaksi miestä, joista
toinen voimakasvartaloinen, pidellen toisiaan kädestä, hyvin hellästi,
hiukan juopuneiden tapaan. Yves ja Jean! -- Minä juoksin heidän
luokseen.
Hämmästys ja ilo oli suuri, kun he näkivät minut. Ja sitten vei Jean,
vetäen meitä kädestä, molemmat luokseen.
Jean'in mökki, eristetty sekin, oli lähellä Yves'n majaa, mutta paljoa
suurempi ja äveriäämpi.
Näki heti tulevansa varakkaiden ihmisten luo: arkuissa ja vuoteissa oli
haat kuvioitetusta teräksestä ja ne loistivat kuin kiiltävät aseet.
Perällä kohosi mahtava uuni, missä tammenrungot liekehtivät.
Tulen edessä istui kaksi naista: Jeannie, sievä nuorikko ja vanha äiti
korkeine myssyineen, kehräten.
Jean'in äiti oli kuvankaunis vanhus. Hänkin oli hiukan ottanut osaa
Yves'n kasvatukseen, jota hän bretonin kielellä nimitti toiseksi
lapsekseen ja suuteli hyvin kovasti molemmille poskille.
Molemmat naiset olivat jo tunnin ajan valvoneet ja odotelleet
huolestuneina. He ottivat heidät suopeasti vastaan, vaikka he olivatkin
hiukan juovuksissa -- sellainen on tapa merimiesystävysten kesken,
kun he tapaavat toisensa -- toruivat heitä hiukan ja rupesivat sitte
valmistamaan meille kolmelle pannukakkuja ja keittoa.
Ulkona vallitsi ilkeä, mereltä noussut tuuli aution maaseudun
pimeydessä. Joskus tunkeutui se uunin piippuun ajaen kirkkaita
liekkejä ulospäin; silloin rupesi lieden ääressä tanssimaan keveitä
tuhkahöytyviä, hyvin alhaalla, melkein maata pitkin liitäen kuin
kääpiöitten ilkeät henget, jotka koko yön pyörivät "Suurten kiven"
ympärillä.
Meidän oli hyvä olla tuon tulen ääressä, joka kuivasi meidän sateen
kastuttamat vaatteemme ja me odotimme kärsimättöminä, että meille
tarjottaisiin hyvää, lämmintä keittoa.