Paimpol nukkuu, kun me astumme ulos kalpean kuun loistaessa. Minä
saatan häntä tien päähän, lyhentääkseni iltaani. Nyt me olemme peltojen
keskellä.
Yves kävelee hyvin nopeasti, hyvin rauhattomana, ja toistelee
mielessään entisten paluumatkojen muistoja.
-- Niin, sanoo hän. Sodan jälkeen tulin minä näin noin kello kahden
seudussa heitä herättämään. Olin kävellyt jalan Saint-Brieuc'ista
saakka. Minä palasin hyvin väsyneenä Pariisin piirityksestä.
Kuvitelkaahan, olin silloin aivan nuori ja juuri matruusiksi päässyt.
"Ja katsokaas, minä olin pelännyt aikalailla sinä yönä: Kergristin
ristin luona, jonka saamme nähdä tien käänteessä, olin tavannut hyvin
ruman, pienen ukon, joka katseli minua kädet pystyssä, liikahtamatta.
Ja minä olen varma, että se oli vainaja, sillä se katosi yht'äkkiä
liikutellen sormiaan kuin kutsuakseen minua luokseen."
Me saavuimme juuri tuon ristin luo. Minä näin sen kohoavan eteemme kuin
pimeästä nousevan henkilön. -- Mutta sen jalkaan ei kukaan nojannut.
Siinä sanoin minä hyvästit Yves'lle ja käännyin takaisin, koska en
aikonut mennä Plouherzeliin saakka. Kun olimme molemmat kadottaneet
kuuluvista askeliemme äänen talviyön hiljaisuudessa palasi vanha, pieni
äijä mieleemme ja me aloimme molemmat vasten tahtoamme katsella mustia
syteikköjä.