Bretagnessa, talvella 1876. _Sibylle_ oli palannut Brestiin pari päivää
sitte -- lopetettuaan täyden kierroksensa maan alapuolitse -- ja minä
olin Yves'n seurassa eräänä helmikuun iltana maalais-vaunuissa, jotka
veivät meitä Plouherzelliä kohti.
Hänen äitinsä olopaikka oli hyvin syrjäisessä seudussa. Näiden
ajoneuvojen piti viedä meidät neljässä tunnissa Guingamp'ista
Paimpoliin, missä me aioimme viettää yön, ja sieltä piti meidän vielä
kulkea jalkaisin monta tuntia, saapuaksemme kylään.
Me kuljimme eteenpäin, huonon, kapean tien tärinässä, vajoten yhä
enemmän surullisen maaseudun hiljaisuuteen. Talviyö laskeutui hitaasti
yllemme ja hyvin hieno sade verhosi esineet harmaaseen utuun. Puut
kulkivat ohi, aina vain ohi, näyttäen toinen toisensa jälkeen
kuolleet ääriviivansa. Siellä täällä kuljimme kylien ohi -- vanhoja
bretonikyliä, mustia hökkeleitä, kattoina sammaltuvia olkia, vanhoja
kirkkoja hoikkine graniittitorneineen -- eristettyjä, surumielisiä
asumuksia, jotka jäivät nopeasti jälkeemme yöhön.
-- Katsokaas, sanoi Yves. Minä myös olen kulkenut tätä tietä yöllä,
yksitoista vuotta sitten -- olin silloin neljäntoista -- ja itkin
katkerasti. Se oli silloin kuin jätin äitini mennäkseni aivan yksin
pestautumaan laivapojaksi Brestiin -- -- --
Olin lähtenyt Yves'n mukaan Plouherzelin matkalle saadakseni aikani
kulumaan. Minun lomani oli aivan lyhyt, eikä minulla tällä kertaa ollut
aikaa lähteä tapaamaan äitiäni. Menin siis katsomaan hänen äitiään ja
tutustumaan hänen kotikyläänsä, jota hän rakasti.
Nyt kaduin lähtöäni. Uponneena paluunsa iloon puheli Yves kyllä
minulle, kunnioituksesta, mutta hänen sielunsa ei ollut minun kanssani.
Minä tunsin olevani vieras siinä maailmassa, johon me menimme,
ja koko tuo Bretagne, jota en vielä rakastanut, painoi mieltäni
surullisuudellaan. -- -- --
Paimpol. -- Me vierimme katukivillä vanhojen, mustien talojen välissä,
ja vaunut pysähtyvät. Siellä oli ihmisiä odottamassa lyhdyt käsissä.
Bretonilaiset sanat vaihtelevat ranskalaisten sanojen kanssa.
-- Onko matkustajia Pendreffin hotelliin? kysyi pienen pojan ääni.
Pendreffin hotelli Minä muistin sen nyt --. Siitä on nyt yhdeksän
vuotta. Ensimäisenä merimiesvuotenani olin levännyt siellä tunnin
eräänä kesäkuun päivänä, kun laivani sattumalta oli ankkuroinut
läheiseen lahteen. Niin, minä muistan: vanha herrastalo torneineen
ja ulkonevine kerroksineen ja kaksi vanhaa neitiä Le Pendreff, aivan
samannäköisiä, suuret valkeat myssyt päässä, muistutti vanhanaikuista
otsikkokuvaa. Menemme siis Pendreffin hotelliin.
Talossa ei ole mikään muuttunut. -- Toinen Prendreffin neideistä vain
on kuollut. -- Eloon jäänyt oli jo yhdeksän vuotta sitten niin vanha,
ettei hän enää ole voinut vanheta. Hänen ulkomuotonsa, hänen myssynsä,
hänen olemuksensa tyyni arvokkuus, kaikki tuo on entisiltä ajoilta.
On hyvä syödä illallista suuren, roihuavan tulen ääressä ja
iloisuutemme on palannut.
Sitten saattaa meitä neiti Pendreff, pronssinen kynttiläjalka kädessään
graniittiportaita ja vie meidät suunnattoman suureen huoneeseen, jossa
on valmistettu kaksi hyvin vanhanmallista vuodetta valkeiden verhojen
alle.
Yves riisuutui, mutta hitaasti, ollenkaan vakautumatta.
-- Ah, sanoi hän yht'äkkiä kiinnittäen taas sinisen kauluksensa. --
Minä menen! Ensiksikin, ymmärrättehän, en minä voisi nukkua. Sitä
pahempi! Saavun hyvin myöhään ja herätän heidät siellä puolen yön
jälkeen. He säikähtävät hiukan, niin kuin sinä vuonna, kun minä palasin
sodasta. Mutta, olen liian halukas näkemään heidät; minun täytyy
mennä -- -- --