Me kuljimme yhä, yhä edelleen kaikki purjeet levällään etelää kohti.
Nyt lensi takanamme jo kokonainen pilvi ruutulokkeja ja muita
merilintuja. Ne seurasivat meitä hämmästyneinä ja luottavina aamusta
iltaan saakka huutaen, meluten, lennellen hurjissa mutkissa aivan kuin
toivottaakseen laivamme tervetulleeksi, laivamme, toisen kangassiipisen
suuren linnun, joka saapui heidän kaukaiseen, äärettömään
valtakuntaansa, Austraalian merelle.
Ja niiden lauma kasvoi yhä, sikäli kuin me etenimme. Ruutulokkien
joukossa oli helmen harmaita myrskylintuja, joiden jalat ja nokka
olivat hiukan siniseen ja punertavaan vivahtavat, ja aivan mustia
tiiroja, ja suuria raskaita, hiukan harmahtavia albatrosseja, tyhmine,
lammasmaisine ilmeineen, halkoen ilmaa jäykillä suunnattomilla
siivillään, kirkuen jälessämme. Olipa siellä eräs lintu, jota matruusit
osoittelivat toisilleen: _amiraali_, oudon lajinen, suurikokoinen
lintu, jonka pitkissä siivissä oli kolme mustaa tähteä.
Ilma oli taas vaihtunut ja muuttunut tyyneksi, sumuiseksi, jäyhäksi.
Länsipasaadi oli vuorostaan sammunut ja tropiikin kuulakkuus oli
kadonnut. Suuri, kostea viileys hämmästytti aistejamme. Oltiin
elokuussa ja toisen pallonpuoliskon kylmyys alkoi. Kun katseli
ympärilleen tyhjää näköpiiriä, tuntui siltä kuin pohjoinen, auringon
elähyttämien maiden puoli olisi vielä sininen ja kirkas, kun taas
etelänavan ja vesierämaiden puoli oli sumea -- -- --
Minun suuren suosioni avulla oli Yves saanut _papukaijalleen_ erikoisen
osaston komendantin kanahäkissä ja hän peitti sen joka ilta purjeen
palasella, ettei yö-ilma vahingoittaisi sitä.
Joka päivä pyysivät matruusit siimoillaan ruutulokkeja ja
myrskylintuja. Niitä näki riviin järjestettyinä, nylettyinä kuin
jänikset, riippumassa etumaston vanteissa odottaen vuoroaan joutua
syötäviksi. Kahden tai kolmen päivän kuluttua, kun kaikki öljy oli
lähtenyt niiden ruumiista, paistettiin ne.
Etumaston vantit olivat märssymiesten ruokavarastoina. Ruutulokkien
ja myrskylintujen rinnalla näki joskus rottiakin, joilta oli nahka
nyletty, hännistään riippumassa.
Eräänä yönä kuultiin yht'äkkiä suuren, pelottavan äänen alkavan
pauhata, ja kaikki alkoivat heti juosta ja hyöriä.
Samalla kallistui _Sibylle_ kallistumistaan, väristen kuin hämärän
mahdin puserruksissa.
Silloin nekin, joilla ei ollut vartiovuoroa, nekin, jotka nukkuivat
välikansilla, käsittivät: nyt alkoivat voimakkaat tuulet ja maininki,
me olimme joutuneet etelän vaikeille vesille, missä sai ponnistella ja
purjehtia maksoi mitä hyvänsä.
Ja mitä kauemmas me etenimme tuolla synkällä merellä, sitä kylmemmäksi
tuli tuuli, sitä hurjemmaksi aaltoilu.
Yön tulo muuttui uhkaavaksi. Olimme Kap Hornin seuduilla: autiutta
läheisillä, yksinäisillä mantereilla, autius merellä, erämaa
kaikkialla. Tuon talvisen hämärän aikana, jolloin paraiten tuntee
olinpaikan tarpeen, halun päästä tulen ääreen, suojaan nukkumaan,
ei meillä ollut mitään -- me valvoimme aina varuillamme, eksyneinä,
kaikkien noiden liikkuvien esineiden keskellä, mitkä hypittivät meitä
pimeässä.
Koetit kyllä päästä kotitunnelmaan ankarasti heiluvassa pikku
komerossasi, missä riippuva lamppu häilähteli. Mutta ei; mikään ei
pysynyt paikoillaan: olit pienen, hauraan, eksyneen kappaleen varassa,
kaukana maasta, noiden eteläisten vesien äärettömän erämaan keskellä.
Ja ulkoa kuului aina tuo hyökyjen mahtava kohu ja tuo suuri tuulen
humina, mikä ahdisti sydäntä.
Ja Yves'lla ei ollut muuta kuin pieni, keinuva riippuverkkonsa, missä
hänellä joka toinen yö oli aikaa nukkua hiukan lämpimästi.