Kesäkuulla 1875.
Oltiin kahdennella kymmenennellä leveysasteella pasaadituulien alueella
eräänä aamuna kello kuuden seudussa. Laivan kannella, sen ollessa
aivan yksin keskellä ääretöntä sineä, oleskeli joukko nuoria miehiä,
yläruumis alastomana, nousevassa auringossa.
Se oli Yves'n joukkue, etumaston ja keularaa'an märssymiehet.
Levitettyään hartioilleen nenäliinansa, jotka he juuri olivat pesseet,
jäivät he vakavina päivän paisteeseen kuivatakseen ne. Heidän tummissa
kasvoissaan ja naurussaan oli vielä lapsellista viehkeyttä: heidän
heiluvassa käynnissään, pehmeässä ja notkeassa tavassa, jolla he
laskivat maahan paljaat jalkansa, oli jotain kissamaista.
Ja joka aamu samaan aikaan, samassa auringonvalossa, samassa puvussa
seisoi tuo ryhmä noilla samoilla lankuilla, jotka heitä huolettomina
kantoivat meren äärettömyyksien yli.
Sinä aamuna väittelivät he kuusta, sen inhimillisistä kasvoista, jotka
olivat piintyneet yöllä heidän mieleensä kuin kiusaava, kelmeä kuva.
Koko vartionsa aikana olivat he nähneet sen tuolla korkealla, aivan
yksin riippumassa, aivan pyöreänä sinertävän, tyhjän äärettömyyden
keskellä; olipa heidän ollut pakko kätkeä kasvonsakin -- nukkuessaan
selällään taivasalla -- niiden tautien ja noituuden takia, jolla se
taikoo matruusien silmät, kun he nukkuvat sen katseen alla.
Siellä oli joitakuita, joissa aina ja kaikesta huolimatta säilyi
jonkunlainen suuren aateluuden piirre, en tiedä mitä loistavaa ilmeessä
ja käytöksessä, ja vastakohta heidän ulkonäkönsä ja lapsellisten
puuhiensa välillä oli omituinen.
Siellä oli Jean Barrada, joukkueen epäilevä henki, joka silloin
tällöin säväytti keskusteluun naurunsa purevan salaman, näyttäen aina
vaikeat hampaansa ja kallistaen taapäin komeaa päätään. Siellä oli
Clet Kerzulec, Ouessant'in saaren bretoneja, joka erikoisesti puheli
vaaleaan kiekkoon uurtuneista inhimillisistä piirteistä. Ja sitten
suuri Barazère, joka näytteli vakavaa ja oppinutta vakuuttaen toisille,
että kuussa oli paljon suurempi maailma kuin tämä, ja että siellä eli
omituisia kansoja.
Toiset pudistelivat uskomattomina päätään ja Yves sanoi hyvin
uneksivasti:
-- Tuo kaikki on sellaista -- -- -- sellaista -- -- -- näetkös
Barazère, josta minä en luule sinun paljoakaan tietävän.
Ja sitten jatkoi hän ilmeellä, joka ratkaisi riidan, että hän lähtisi
tapaamaan minua saadakseen tarkan selityksen siitä, mikä kuu oli.
Sitten tulisi hän kertomaan heille kaikki.
Ei epäilystäkään siitä, etten minä täydellisesti tuntisi olosuhteita
kuussa niin kuin kaikkea muutakin. Ensiksikin oli minun usein nähty
seuraavan sen kulkua erään kuparisen koneen avulla ruorimiehen
kanssa, joka laski minulle, kellomaisen yksitoikkoisella äänellä yön
rauhalliset minuutit ja sekunnit.
Silläaikaa kuivuivat pienet nenäliinat miestemme hartioilla ja aurinko
nousi suurelle, siniselle taivaalle.
Niitä oli aika joukko noita pieniä nenäliinoja, jotka olivat aivan
valkeita; toisissa oli taas monenvärisiä piirroksia, ja olipa
sellaisiakin, joihin oli painettu komeita laivoja punaisten reunusten
keskelle.
Minä komensin vartiopaikaltani: "Purkakaa keulapurjeen reivi!" Ja
osaston päällikkö hajoitti juttelijat puhaltamalla hopeiseen pilliinsä.
Silloin äkkiä, silmänräpäyksessä, niin kuin kissaparvi, jonka kimppuun
on ärsytetty koira, hävisivät he juosten mastoihin.
Yves asusti siellä märssykorissaan. Ilmaan katsellessa sai varmasti
nähdä hänen leveäin, notkeiden ääriviivojensa kuvastuvan taivasta
vasten, mutta alhaalla tapasin hänet harvoin.
Minä kiipesin joskus hänen luokseen, vaikkei toimeni enää velvoittanut
minua siihen, kun olin jättänyt taakseni midshiptnanin asteen, mutta
minä pidin paljon Yves'n valtakunnasta, missä sai olla vielä puhtaamman
ilman tuuleteltavana.
Tuossa märssykorissa oli kaikenlaista pientä tavaraa: korttipakka
kotelossa, neula ja ompelurihmaa, varastettuja banaaneja, komentajan
varastosta yöllä siepattua salaattia, kaikkea sellaista vihreää ja
tuoretta, mitä saattoi saada käsiinsä yöllisillä retkillä -- matruusit
ovat ahneita sellaisille harvinaisuuksille, mitkä parantavat suolaan
väsyneet ikenet -- ja sitten oli siellä hänen _papukaijansa_, joka oli
sidottu kiinni toisesta jalasta, ja joka sulki auringolta räpyttelevät
silmänsä.
Maailmassa on omituisia kohtaloita niin kuin tuon pöllönkin, joka sai
purjehtia maan pallon ympäri maston nenässä. Mikä odottamaton osa.
Se tunsi isäntänsä ja tervehti häntä iloisesti siipiään räpyttelemällä.
Yves syötti sille säännöllisesti oman liha-annoksensa, mikä seikka ei
kuitenkaan estänyt häntä voimistumasta.
Häntä huvitti suuresti katsella sitä läheltä, aivan läheltä silmiin,
nähdä sen vetäytyvän taapäin, kohottautuvan arvossaan loukkaantuneen
näköisenä, pyörittäen päätään karhumaisesti. Silloin rupesi hän rajusti
nauramaan ja sanoi pöllölle bretonilaisella murteellaan:
-- Voi, kuinka sinä olet hassun näköinen, papukaija parka!
Ylhäältä näki hyvin kaukaa _Sibyllen_ kannen, litteän, kaltevan
_Sibyllen_, joka näytti hyvin omituiselta Yves'n valtakunnasta. Se oli
kuin pitkä, puinen kala, jonka tuores kuusen väri väkevästi kuvastui
meren ääretöntä, syvää sineä vasten.
Ja tuossa läpinäkyvässä sinessä, keskellä vanavettä, oli pieni harmaa
esine, joka oli samanmuotoinen kuin laiva ja seurasi sitä aina, parin
aallonvälin päässä: hai. Laivaa seuraa aina yksi hai, harvemmin kaksi;
jos pyydät sen, tulee heti toinen sijaan. Se seuraa yötä ja päivää,
seuraa väsymättä syödäkseen kaiken mitä putoo mereen: kaikenlaisia
jätteitä, kuolleita ja eläviä ihmisiä.
Joskus oli siellä myöskin aivan pieniä pääskysiä, jotka myöskin
rupesivat meitä saattelemaan huvikseen, oikusta, nokkien korpunmuruja,
joita me kylvimme taaksemme vesierämaahan, kadotakseen sitte kauas
iloisia mutkia piirrellen. Pieniä, harvinaisia eläimiä, väriltään
punertavia, pyrstöt valkeita, jotka elävät en tiedä miten, eksyneinä
laajoilla vesillä, aina aavimmilla ulapoilla.
Yves, joka halusi yhden niistä, laittoi ansan; mutta ne eivät, liian
viisaita kun olivat, tarttuneetkaan siihen.
Me lähestyimme päiväntasaajaa ja pasaadituulen säännöllinen leyhkä
alkoi kuolla. Nyt kohtasimme vilkkaita vihureita, jotka vaihtelivat,
ja sitten oli välistä tyyntä, jolloin kaikki jähmettyy äärettömäksi,
siniseksi säteilyksi, ja silloin näki raakapuiden, märssykorien ja
suurien, valkeiden purjeiden kuvastuvan veteen nurinkääntyneiden,
lainehtivien kuvien hahmopiirteinä.
_Sibylle_ ei kulkenut enää, se oli hidas ja laiska, se liikkui niin
kuin nukkuva. Suuressa, kosteassa lämmössä, jota yötkään eivät enää
vähentäneet, joutuivat esineet niin kuin ihmisetkin unen valtoihin.
Vähitellen syntyi ilmassa outo rauhallisuus. Ja nyt liikehtivät
kuuman meren yllä raskaat, synkät pilvet kuin suuret, mustat verhot.
Päiväntasaaja oli aivan lähellä.
Joskus nousi merestä äkkiä pääskysparvia, suurikokoisempia kuin
äskeiset ja omituisesti liikehtiviä, lentäen rajusti pitkillä,
teräväpäisillä loistavansinisillä siivillään, laskeutuen taas alas,
ettei niitä näkynytkään. Ne olivat lentokalajoukkueita, jotka olivat
törmänneet laivaan ja jotka me olimme herättäneet.
Purjeet ja köydet riippuivat velttoina kuin kuolleet; me menimme
eteenpäin hengettöminä kuin haaksihylky.
Ylhäällä, Yves'n valtakunnassa tuntuivat vielä nuo hitaat liikkeet,
joita ei alhaalla huomannut. Tuossa liikkumattomassa, säteiden
kyllästyttämässä ilmastossa heilui mastokori yhä niin rauhallisesti ja
säännöllisesti, että rupesi unettamaan. Pitkiä, pehmeitä heilahduksia
säesti aina sama riippuvien purjeiden kahina ja kuivan puun
säännölliset narahdukset.
Oli kuuma, kuuma, ja ilma oli hämmästyttävän säteilevä ja jylhä meri
oli maidon valkoinen, sulaneen turkoosin värinen.
Mutta kun suuret oudot pilvet, jotka lipuivat hyvin alhaalla, melkein
vettä koskien, kulkivat meidän päällitsemme, toivat ne mukanaan yön ja
olivat hukuttaa meidät tulvamaiseen sateeseen.
Nyt olimme me jo aivan päiväntasaajan kohdalla ja tuntui siltä kuin
ilmassa ei olisi enää henkäystäkään kuljettamassa meitä.
Sitä kesti tuntikausia, joskus kokonaisen päivänkin, tuota pimeyttä ja
raskasta sadetta. Silloin Yves ja hänen toverinsa pukeutuivat asuun,
jota he sanoivat _villien puvuksi_, istuutuivat huolettomina lämpimään
tulvaan ja antoivat sateen virrata.
Sade loppui aina yht'äkkiä. Musta verho eteni hitaasti jatkaakseen
matkaansa turkoosin värisellä merellä, ja loistava valo ilmestyi taas
häikäisevämpänä pimeän jälkeen, ja päiväntasaajan väkevä aurinko imi
hyvin nopeasti meidän yllemme valuneen kosteuden; purjeet, laivan
puuaines ja teltat tulivat taas valkeiksi auringossa, koko _Sibylle_
sai jälleen vaalean, kuivan värinsä keskellä suurta, yksitoikkoista
sineä, mikä aukeni ympärillä.
Jos katseli alas märssykorista, missä Yves asui, näki, että tuo
sininen maailma oli rajaton: vain kuulaita syvyyksiä, jotka eivät
koskaan loppuneet; tunsi, kuinka kaukana oli tuo näköpiiri, tuo veden
viimeinen raja, vaikka se aina olikin samanlainen kuin läheltä, aina
sama tarkkuus, samat värit, aina sama peilin kiilto. Ja silloin
oli tietoinen maan pallomaisuudesta, joka yksistään esti näkemästä
kauemmaksi.
Kun aurinko laski, oli ilmassa kuin kupuja, jotka, muodostuivat aivan
pienistä, limittäisistä, kultaisista pilvistä; niiden pakenevat
reunaviivat poistuivat, kulkivat pienentyen häviämään kaukaiseen
tyhjyyteen. Niitä seurasi aina pyörrytykseen saakka, ne olivat kuin
ilmestyskirjan temppelin laivoja, joilla ei ollut loppua. Ja kaikki
oli niin puhdasta, että tarvittiin meren horisonttia estämään katsetta
tunkeutumasta taivaan syvyyksiin; viimeiset, pienet kultapilvet
koskettelivat veden viivaan ja näyttivät kaukaisuudessa yhtä ohuilta
kuin lastut.
Tai joskus oli vain pitkiä, ilman kautta kulkevia nauhoja kultaa ja
taas kultaa: kirkkaan kultaisia ja kuin hehkumistilassa olevia pilviä,
byzantilaisella, himmeän kultaisella, tummalla pohjalla. Meri sen alla
tuli riikinkukon siniseksi vivahdellen kuumaan metalliin. Sitten sammui
tuo kaikki hyvin nopeasti syvään kuulakkuuteen, varjon väreihin, joille
ei enää osannut antaa nimeä.
Ja yöt, jotka seurasivat, yötkin olivat täynnä valoa. Kun kaikki oli
nukahtanut raskaaseen liikkumattomuuteen, kuolleeseen hiljaisuuteen,
syttyivät tähdet korkealla paljon loistavampina kuin missään muualla
maailmassa.
Ja merikin valaisi alhaalta päin. Vedessä oli jonkunlaista ääretöntä,
hämärää valoa. Laivan pienimmätkin heilahdukset sen hitaasti
liikkuessa, taapäin pyörähtävä hai, levittivät lämpimässä aaltoilussa
kiiltomadon loistetta. Ja sitten hyöri meren suurella, fosforia
hehkuvalla pinnalla tuhansia virvatulia. Ne olivat kuin pieniä
lamppuja, jotka salaperäisesti syttyivät itsestään kaikkialla, paloivat
muutaman sekunnin ja kuolivat sitte. Yöt olivat pyörryttävän kuumia,
fosforilla kyllästettyjä, ja koko tuo sammunut äärettömyys kyti valoa;
ja kaikki nuo vedet sisälsivät salaista, alkutilassa olevaa eloa, niin
kuin muinoin alkuperäisen maailman jylhät vesiaavikot.