X.

Kun me olimme syöneet aamiaista kaikkein siisteimmässä majatalossa,

huomasimme, että talvinen aamu oli väistynyt kauniin toukokuisen päivän

edestä. Yksinäisillä ahtailla kaduilla ilahuttivat liljat, elämänlangat

ja punaiset sormisienet, joita kukaan ei ollut kylvänyt, harmaita

muureja, aurinko paistoi oikein täydellä täällä, kaikki huokui kevättä.

Ja Yves katseli kaikkea hämmästellen, ettei yksikään muisto puhunut

hänen lapsuudestaan, hakien kaukaa muistoistaan, tuntematta yhtään

paikkaa ja silloin alkoi hän vähitellen tuntea pettymystä.

Saint Pol'in suurelle torille oli kokoontunut sunnuntainen joukko

muodostaen aivan kuin keskiaikaisen taulun. Léon'in entisten piispojen

tuomiokirkko yleni tällä paikalla, musertaen ympäristön mustapitsisellä

ainejoukkiollaan, heittäen kaiken yli syvän, menneiden aikojen varjon.

Ympäristössä oli vanhoja taloja ulkonevine päätyineen ja torneineen;

kaikki sunnuntaiset ravintolavieraat, suuret lierihatut kallellaan,

olivat istuutuneet ovien eteen. Tuo bretonilais-pukuinen joukko, joka

liikuskeli eloisana ja vilkkaana, oli yhä samanlainen kuin vanhoina

aikoina; ilmassa kuuli vain värisevän kovia tavuja, noita keltinkielen

pohjoismaisia äänteitä.

Yves kulki jokseenkin hajamielisenä kirkon hautakivillä, vanhojen,

nukkuvien piispojen yllä.

Mutta hän pysähtyi mietteisiinsä vaipuneena kastemaljan eteen.

-- Katsokaa, sanoi hän. -- Tuossa on minuakin pidetty. Ja me lienemme

asuneet tässä aivan lähellä. Minun äitiparkani on usein kertonut

minulle, että minun ristiäisissäni, silloin kun häntä niin rumasti

loukattiin, ettei soitettu minulle -- muistattehan -- oli hän

vuoteestaan kuullut pappien laulun.

Pahaksi onneksi oli Yves jättänyt kysymättä äidiltään Plouherzellissä

tietoja, joita olisi tarvittu heidän entisen asuntonsa löytämiseksi.

Hän oli luottanut kummiinsa, Yvonne Kergaoc'iin, jonka olisi pitänyt

asua juuri tällä kirkkotorilla. Ja saapuessamme olimme tiedustelleet

Yvonne Kergaoc'ia -- Kergaoc? -- -- Kyllä hänet muistettiin.

-- Mutta mistä te hyvät herrat oikein tulette? Hän on ollut kuolleena

jo kaksitoista vuotta.

Mitä taas Kermadec'eihin tulee ei heitä kukaan muistanut. Eikä siinä

ollut mitään ihmettelemistäkään: he olivat lähteneet paikkakunnalta jo

kaksikymmentä vuotta sitten.

Me nousimme Creizkerin tapuliin. Se oli tietysti korkea; tuo ilmaan

pistävä kärki ei tuntunut ollenkaan loppuvan. Me häiritsimme suurta,

vanhaa naakkajoukkoa, joka asusti graniittikoloissa.

Ihmeellinen kudelma harmaata kiveä, joka kohosi ja aina vain kohosi,

niin että saattoi helposti huimata päätä. Me nousimme ylöspäin sen

sisällä ahdasta ja jyrkkää kierrettä myöten, nähden kaikista tapulin

raoista äärettömiä aloja.

Ylhäältä, kaikesta erillään raikkaassa ilmassa, sinisen taivaan

vallassa, katselimme me kaikkea kuin liidellen. Ensin oli meidän

jalkojemme alla pilvenä pyörivä naakkajoukko huudellen surullisella

äänellään; paljon alempana Saint Pol'in kylä, aivan litteänä,

kääpiömäisen kansan liikkuessa sen ahtailla, harmailla kujilla kuin

mehiläisparvi; silmänkantamiin levisi etelään päin Bretagnen maa

aivan Mustiinvuoriin saakka; ja sitten oli pohjoisessa Roscoffin

satama, missä pienet omituiset kallionkärjet kirjavoittivat terävillä

huipuillaan meren peilin -- suuren, kalpean meren, joka sulautui

kaukana yhtä kalpeaan taivaaseen.

Meitä huvitti se, että olimme kerrankin päässeet nousemaan Creizkeriin,

joka niin monasti oli nähnyt meidän kulkevan ohi tuon äärettömän

veden keskellä; tuo rauhallinen, aina samalla paikalla seisova,

luoksepääsemätön ja liikkumaton torni, kun taas meitä, merimiesparkoja,

kaikki aavan meren tuulet tuiversivat.

Tuo graniittikudelma, joka kannatti meitä ilmassa, oli kiiltävä,

neljän vuosisadan tuulien ja sateiden syömä. Se oli tummanharmaa,

punertavaan vivahtava; sen peitti paikottain keltainen naava,

graniittisammal, joka tarvitsee vuosisatoja kasvaakseen ja joka venhoo

kultaisella värillään kaikki vanhat bretonilaiskirkot. Rumakasvoiset

lohikäärmeet, epämääräiset, pienet hirviöt, jotka elävät täällä

korkealla, irvistelivät meidän ympärillämme auringossa aivan kuin

häpeissään, että niitä katseltiin niin läheltä, kuin itsekseen

ihmetellen, että olivat kokeneet niin monta myrskyä, ja nyt taas olivat

täydessä päivänpaisteessa. Tuo joukkio se oli ylhäältä käsin ollut

läsnä Yves'n ristiäisissä; tuo joukkio se nytkin katseli meitä kaukaa

hyväntahtoisesti, kun me kuljimme ohi merellä, erottamatta muuta kuin

mustan tornin. Ja nyt tutustuimme me siihen.

Yves oli kuitenkin yhä hyvin pettynyt, kun ei ollut löytänyt jälkeäkään

entisestä kodistaan eikä isästään, ei yhtään muistoa omassa, eikä

muidenkaan mielessä. Ja hän katseli yhä harmaita taloja jalkojensa

alla, etenkin niitä, jotka olivat lähinnä tornia, odotellen jollain

lailla aavistavansa paikan, missä oli syntynyt.

Meillä ei enää ollut kuin puolisen tuntia oltavaa Saint Polissa

lähteäksemme iltavaunussa. Seuraavana aamuna meidän taas tuli olla

Brestissä, missä laivamme odotti, viedäkseen meidät taas hyvin kauaksi

Bretagnesta.

Me istuimme vielä pöydässä juoden omenaviiniä eräässä majatalossa

Kirkkotorin varrella ja siellä kysyimme me vielä kerran asiaamme

emännältä, joka oli hyvin vanha mummo. Tämä tuli yht'äkkiä liikutetuksi

kuullessaan Yves'n nimen.

-- Oletteko te Yves Kermadec'in poika? sanoi hän. Tunsinko minä teidän

vanhempanne? Varmasti! Me olimme naapureita siihen aikaan, herra, ja

silloinkin kun te tulitte maailmaan tultiin minua hakemaan. Mutta

kylläpä te olette isänne näköinen! Siksipä minä teitä katselinkin

sisään tullessanne. Te ette tosin ole vielä yhtä kaunis kuin hän,

vaikkapa te olettekin hyvin komea mies!

Yves iski minulle silmää tuon kehuman kuullessaan ollen

naurahtamaisillaan; ja sitten alkoi perin puhelias muori kertoa meille

kaikenlaisia juttuja, joiden ohi hiukan yli kaksikymmentä vuotta oli

kulunut, ja joita Yves hartaana ja liikutettuna kuunteli.

Sitten kutsui hän sinne toisiakin naisia, jotka myöskin olivat hänen

naapureitaan, ja kaikki nuo ihmiset rupesivat kertomaan.

-- Herran nimessä, sanoivat he. Kuinka on mahdollista, ettei teille

ole aikaisemmin annettu tietoja. Kaikki ihmiset muistavat teidän

vanhempanne, hyvä herra, mutta ihmiset ovat täällä tyhmänsekaisia ja

sitten kun yht'äkkiä näkee tuollaisia vieraita, ei ole ihme, ettei

haluta lörpötellä.

Yves'n isä oli jättänyt seudulle melkein tarumaisen muiston

jättiläisestä, joka oli harvinaisen kaunis, mutta joka ei osannut tehdä

mitään ihmisiksi.

-- Mikä vahinko, että sellainen mies oli niin usein pilalla! Sillä hän

meni rappiolle kapakassa, teidän isä parkanne. Hän rakasti kuitenkin

suuresti vaimoaan ja lapsiaan, hän oli hyvin hyvä heille, ja koko

seudulla rakastivat kaikki häntä, paitsi kirkkoherra.

-- Paitsi kirkkoherra! toisti minulle Yves synkistyen. Katsokaas;

minähän kerroin teille ristiäisistäni.

-- Eräänä päivänä taisteltiin täällä, Kirkkotorilla, vallankumouksen

aikana 1848. Teidän isänne piti yksin puoliaan koko torijoukkoa vastaan

ja pelasti pormestarin hengen.

-- Isällänne oli suuri hevonen, -- kertoi emäntä, joka oli niin

vihainen, ettei kukaan uskaltanut lähestyä sitä. Ja oltiinpa

varuillaan, kun hän kulki ohi sillä ratsastaen.

-- Ah! sanoi Yves, kun hänen mieleensä, aivan kuin kaukaa juolahti

kuva. Minä muistan sen hevosen, ja minä muistan, että isä otti minut

syliinsä ja nosti minut sen selkään, kun se oli köytettynä tallissa!

Ensi kertaa muistan nyt isäni ja näen hiukan hänen kasvojaan. Se oli

kai musta, tuo hevonen, ja sillä oli valkeat jalat.

-- Niin, niin, sanoi mummo. Musta ja valkeat jalat! Se oli pelottava

eläin, ja Herra Jumala! mitä teki merimies hevosella!

Majatalo oli täynnä omenaviinin juojia, jotka pitivät melua laseillaan

bretagnen kielellä keskustellen. Meidän ympärillemme on muodostumassa

piiri.

Emännällä on neljä tyttären tytärtä, kaikki samannäköisiä, viehättävän

sieviä valkeine päähineineen. Heitä ei luulisi majatalon tytöiksi: he

edustavat täydellisesti pohjoisen Bretagnen kaunista rotua, ja sitten

on heillä tuo entisaikojen naisten tyyni ja miettivä ilme, joka on

säilynyt meille vanhoissa muotokuvissa. He seisovat lähellä meitä,

katselevat ja kuuntelevat.

Nyt ruvetaan meiltä kyselemään. Yves vastailee:

-- Minun äitini asuu yhä Plouherzellissa kahden sisareni kanssa.

Molemmat veljeni, Gildas ja Goulven, harjoittavat merikalastusta

amerikkalaisilla valaanpyytäjälaivoilla. Minä vain purjehdin kymmenettä

vuotta valtion palveluksessa.

Meillä ei ole paljon aikaa hukattavana, jos haluamme ennen lähtöämme

nähdä Kermadec'ien entisen asunnon. Se on aivan lähellä, melkein kirkon

seinävierellä. Sitä näytetään meille ovelta neuvoen, että pyrkisimme

huoneeseen vasemmalla ensimäisessä kerroksessa. Siinä on Yves syntynyt.

Talon vieressä on Léonin piispojen suuri, hyljätty puisto, missä Yves

kai, pikkupoikana ollessaan, kävi joka päivä kieriskelemässä ruohossa

Goulvenin kanssa. Tuo toukokuinen heinä on nyt hyvin pitkää, täynnä

päivänkakkaroita ja vuokkoja. Puistossa versoavat nyt ruusut ja liljat

aivan hajallaan kuin metsässä.

Me kolkutamme naisten neuvoman huoneen ovelle ja sen asukkaat

hämmästyvät hiukan kuullessaan, mitä me pyydämme. Mutta me emme

herätä epäluuloa, ja meitä kehotetaan vain olemaan kolisematta kun

astumme tuohon ensikerroksen huoneeseen vanhan isoäidin vuoksi, joka

nukkuu siellä kuolemaisillaan. Ja sitten jätetään meidät yksin,

hienotunteisuudesta.

Me astumme varpaisillamme tuohon suureen huoneeseen, joka on halpa

ja melkein tyhjä. Esineet näyttävät kuin aavistavan synkän, odotetun

vieraan tulon: ajatteletpa etteikö se jo ole tullut ja silmät kääntyvät

huolestuneina vuodetta kohti, jonka verhot ovat suljetut. Yves katselee

kaikkea koettaen laajentaa älyään menneisyyttä kohti, koettaen muistaa.

Mutta ei, se on loppunut, eikä hän täältäkään löydä mitään.

Me laskeuduimme portaita alas mennäksemme pois, kun hänen mieleensä

yht'äkkiä palasi jotain kuin kaukaisena välähdyksenä.

-- Ah! sanoi hän. Nyt minä luulen tuntevani nämä portaat. Katsokaas,

alhaalla, tuolla puolen, pitäisi olla ovi, josta päästään pihalle ja

vasemmalla kaivo ja sen vierellä suuri puu, ja perällä talli, missä

valkojalkainen hevonen asui.

Oli kuin päivä äkkiä olisi pilvistä pilkistänyt. Yves oli pysähtynyt

portaalle ja katse vakavana silmäili hän aukosta, joka äkkiä oli

auennut entisyyttä kohti. Hän oli hyvin liikutettu huomatessaan

olevansa tuon salaperäisen voiman vallassa, joka _muisto_ on.

Alhaalla pihalla oli kaikki sellaista kuin hän oli sanonut, kaivo

vasemmalla, suuri puu ja talli. Ja Yves sanoi minulle aivan kuin

liikutettuna ja peläten, ottaen lakin päästään kuin haudan ääressä:

-- Nyt näen minä selvästi isäni kasvot!

Oli jo kiire lähteä, ja vaunut odottivat meitä.

Koko ajan kuin kuljimme läpi kultaisen nummen, toukokuun pitkän hämärän

aikana katselimme me tapulia, joka hälveni kaukana kuulakan hämäryyden

perällä. Me sanoimme sille hyvästit, sillä me aioimme lähteä seuraavana

päivänä hyvin kaukaisille merille, missä se ei enää näkisi meidän

kulkevan ohi.

-- Huomen aamuna, sanoi Yves, pyytäisin minä lupaa saada tulla

teidän huoneeseenne laivassa kirjoittamaan teidän pöydällänne.

Tahtoisin kertoa kaiken tämän äidilleni, ennen kuin eroan Ranskasta.

Ja katsokaas, olen varma, että hänen silmänsä kyyneltyvät kun minun

kirjeeni luetaan hänelle.