Vuosikausia oli Yves uneksinut pääsevänsä Saint-Pol-de-Léoniin,
syntymäpaikkaansa.
Siihen aikaan, kun me purjehdimme yhdessä _usvamerellä_, olimme usein
nähneet, pyrkiessämme ulapalle harmaan hyöyn keinuttamina, Creizker'in
tarunomaisen kellotornin kohoavan mustassa kaukaisuudessa yläpuolella
sen surullisen, yksitoikkoisen nauhan, joka siellä kaukana edusti
Bretagnen maata, _Léon'in seutua_.
Ja öisin vartiovuoroillamme lauloimme bretonilaista laulua:
Finistèrestä oon minä syntyisin,
Saint-Polissa päivän näin.
Kotiseutuni kirkko on korkein,
maa kaunein täällä päin.
-- -- -- -- --
Pois tahdon kanervakankaille,
pois päivähän tornin luo -- -- --
Mutta oli kuin sallittua, oli kuin meitä kiusaava kohtalo, ettei meidän
koskaan ollut onnistunut päästä tuonne Saint-Poliin. Viime hetkellä,
kun me jo olimme lähdössä, sattui aina uusia esteitä: meidän laivamme
sai odottamattomia käskyjä ja täytyi palata. Ja me liitimme lopulta
tuohon Creizkerin kellotorniin en tiedä mitä taikauskoisia luuloja,
torniin, jonka me näimme vain varjona ja aina kaukaa synkän näköpiirin
reunalla.
Mutta tällä kertaa näytti kaikki varmalta, nyt me olimme tosiaan
matkalla sinne.
Me istuimme molemmat vanhoissa maalaisissa hevosvaunuissa bretonilaisen
papin rinnalla. Hevoset vetivät meitä aika kyytiä Saint-Pol'ia kohti ja
kaikki on hyvin todennäköistä.
On aikainen aamu toukokuun ensimäisinä päivinä, mutta sittenkin tihkuu
sadetta, hienoa ja harmaata kuin talvinen utu. Hölkkäjuoksussa vierimme
me kiemurtelevaa tietä, jyrkkiä mäkiä nousten, kosteihin notkoihin
laskeutuen keskellä metsiä ja kallioita. Kukkulat ovat mustien kuusien
peitossa. Matalammalla kasvaa suuria tammia tai lehmuksia, joiden aivan
nuoret, aivan kosteat lehdet ovat hennon vihreitä. Pitkin tietä on
päivänkakkaroita ja bretonilaisia kukkia mattoina: ensimäisiä punaisia
vuokkoja ja ensimäisiä sormisieniä.
Erään kallion kierrettyämme lakkaavat sade ja tuuli yht'aikaa, kaikki
muuttaa muotoa.
Me näemme silmän kantaman päässä laajan, tasaisen maan, hedelmättömän
nummen, paljaan kuin aro: Léonin vanhan maan, jonka perällä, hyvin
kaukana, Creizker kohottaa graniittihuippuaan.
Tuolla surullisella seudulla on sentään oma viehätyksensä ja Yves
hymyilee nähdessään sen kellotornin lähestyvän.
Hiirenherneet kukkivat ja koko tasanko on kullan värinen. Paikoittain
on punaisia läikkiä: ne ovat kanervia. Helmen harmaa, hyvin vaalea,
pohjoismainen utuharso peittää taivaan kauttaaltaan ja tuon syvän
näköpiirin perällä, tuon punakeltaisen seudun yksitoikkoisuudessa on
vain nuo kaksi silmäänkäypää pistettä: Saint-Pol'in ja kolmen mustan
tapulin ääriviivat.
Pienet bretonitytöt ajavat edellään lammaslaumoja kanervikossa, nuoret
pojat pelästyttävät niitä satulattomilla ratsuilla karauttaen; kulkee
ohi vaunuja, täynnä valkopäähineisiä naisia, jotka menevät kaupunkiin
messua kuulemaan. Kellot soivat, tie vilkastuu iloiseksi, me saavumme
perille.