-- -- -- Kello kuusi aamulla seuraavana päivänä. Ihmisen muotoinen
ainemöhkäle katuojassa, aution, vallitusten reunustaman katupahaisen
reunalla. Yhä oli pimeä, yhä tihkui hienoa, kylmää sadetta ja yhä
suhisi tuo talvinen tuuli, joka oli "pitänyt vahtia" niin kuin merellä
sanotaan ja viettänyt yönsä valitellen.
Se oli alhaalla, hiukan Brestin sillan tuolla puolen, suurten
vallitusten juurella. -- Siinä osassa tavallisesti vetelehtivät
asunnottomat, loppuun juopuneet merimiehet, joilla on ollut hämärä
aikomus palata laivoihinsa, ja jotka ovat kaatuneet tiellä.
Taivas valkeni jo puoleksi; himmeänä, kelmeänä talvipäivä nousi
graniittimuurien takaa. Vesi valui maassa makaavan ihmisolennon yli ja
juoksi aivan vieressä koskena likaviemärin aukkoon.
Alkoi jo tulla hiukan valoisampaa; jokin valon tapainen päätti vihdoin
laskeutua koi keille graniittimuureille. -- Musta möhkäle katuojassa
oli tosiaankin ihminen, matruusi, joka makasi siinä, kädet ristiksi
ojentuneina.
Ensimäisen kulkijan puukengät kolisivat kovalla kivityksellä; ääni oli
väsyttävä, jatkuva, vasaroiden hiljaisuutta kuin painajaismusiikki.
Satoja ja taas satoja puukenkiä, jotka tepastelivat ennen päivän
nousua, saapui kaikkialta, kulki jonossa alavaa katua, jonkunlaisena
pahaenteisenä aamukulkueena: -- Ne olivat arsenaaliin palaavia
työmiehiä, jotka horjuivat vielä eilisistä juomingeista, astellen
epävarmasti, katse tylsänä.
Siellä oli myöskin rumia, riutuneita, kastuneita naisia; jotka kulkivat
oikealle ja vasemmalle kuin jotain hakien. Puolihämärissä katselivat he
vasten naamaa miehiä, joilla oli suuret, bretonilaiset lakit päässä,
tähystellen olisivatko miehet ja pojat lopultakin tulleet kapakoista,
menisivätkö he päivän töihin.
He tarkastelivat myöskin katuojassa makaavaa miestä; pari kolme
kumartuikin erottaakseen hänen kasvonsa. He näkivät nuoret, mutta
kovettuneet ja aivankuin kalmamaisen jäykiksi kangistuneet piirteet,
vääntyneet huulet, yhteenpuristuneet hampaat. Ei, he eivät tunteneet
häntä. Eikä se sitäpaitsi ollutkaan työmies, hänellä oli matruusin
leveä, sininen kaulus.
Kuitenkin koetti eräs, jolla oli poika merellä, vetää häntä pois
vedestä. Mies oli liian raskas.
-- Mikä suuri ruumis! sanoi hän päästäen miehen käsivarret taas
vaipumaan.
Tuo ruumis, jota kaikki yön sateet olivat kastelleet, oli Yves.
Hiukan myöhemmin, kun aurinko oli täydellisesti noussut, tunsivat ohi
kulkevat toverit hänet ja veivät mukaansa.
Hänet asetettiin aivan likavettä valuvana suuren venheen aaltojen
pärskeen kastelemalle pohjalle, ja kohta lähdettiin matkaan purjeiden
pullistuessa.
Meri aaltoili kovasti, tuuli puhalsi. He luovailivat kauvan ja
saapuivat vaivoin laivalleen.