Yves heräsi hitaasti illan pimetessä. Ensin tuntui kivun aistimuksia,
jotka palasivat yksitellen kuin jonkunlaisen kuoleman jälkeen. Häntä
paleli, paleli aina jäsenten ydintä myöten.
Etenkin oli hän kontistunut ja ruhjoutunut maattuaan tuntikausia
kovalla alustalla. Nyt yritti hän ensimäistä, puoleksi tiedotonta
liikettä kääntyäkseen. Mutta hänen vasen jalkansa, johon äkkiä koski
ankarasti, oli kiinni jossain taipumattomassa esineessä, jota vastaan
ponnistelemisen hän kohta huomasi mahdottomaksi. -- Niin -- hän tunsi
sen, hän ymmärsi: _raudat!_
Hän tunsi hyvin nuo ilon suuria öitä seuraavat välttämättömät aamut;
Sai olla kytkettynä rautoihin päiväkausia! Ja hän arvasi hyvin
vaivautumatta avaamaan silmiään, missä hän oli: kaappimaisessa
ahtaassa, pimeässä ja kosteassa lokerossa, missä tuntui ummehtunut
haju, ja jonne hiukan kalpeaa valoa pääsi katosta olevasta reiästä:
_Magicien'in_ putkassa.
Mutta hän sekoitti tämän juhlan jälkipäivän muualla vietettyihin,
kaukana Ameriikassa, tai Kiinan satamissa -- -- -- Olikohan hän
pieksänyt poliiseja Buenos-Aires'issa, oliko hän ottanut osaa Rosarion
veriseen tappeluun, josta hän oli joutunut tänne, vai oliko hän
riidellyt venäläisen matruusin kanssa Hong-Kongissa? -- -- -- Hän ei
oikein käsittänyt enää tuhansien penikulmien välimatkaa, ollen tiedoton
seudusta, missä hän oli.
Meren kaikki tuulet ja aallot olivat kuljettaneet _Magicien'iä_
maailman kaikissa maissa, ne olivat sitä pudistelleet, heilutelleet,
ruhjoneet ulkoapäin voimatta kuitenkaan saada epäjärjestykseen
kaikkia kappaleita, mitä komerossa oli, noita köysirullia hyllyillä,
hänen taikanaan riippuvaa sukelluspukua suurine silmineen ja
mursunnaamoineen, eikä haihduttaa tuota hiiren, lahonneen ja tervan
hajua.
Hän tunsi yhä tuon kylmyyden niin voimakkaana, että se oli kuin
luunpakotusta; silloin käsitti hän, että hänen vaatteensa olivat
kastuneet ja hänen ruumiinsa myöskin. Koko eilinen sade, tuuli ja tuo
synkkä taivas palasivat hämärästi hänen mieleensä... Ei siis enää
oltukaan päiväntasaajan sinertävillä mailla! -- -- Ei, nyt hän muisti:
oltiin Ranskassa, Bretagnessa, uneksitulla paluumatkalla.
Mutta mitä oli hän tehnyt ollakseen jo raudoissa tuskin omaan maahan
saapuneena? Hän haki eikä löytänyt. Sitten tuli muisto yht'äkkiä hänen
mieleensä kuin uni: kun häntä nostettiin laivaan, oli hän puoleksi
herännyt sanoen, että hän kyllä itsekin pääsisi ja hän oli juuri
pahaksi onneksi nähnyt edessään erään vanhan aliupseerin, josta hän
ei pitänyt. Yves oli paikalla haukkunut häntä aikalailla, sitten oli
tuupittu, ja sitten ei hän tiennyt loppua kaaduttuaan samalla hetkellä
maahan liikkumattomana ja tiedottomana.
Ja sitten -- -- -- Luvattua lomaa käydä kotikylässään Plouherzel'issa
ei hänelle annettaisikaan! -- -- -- Kaikki nuo kolmen vuoden
vaivannäössä odotetut, toivotut seikat olivat menetetyt! Hän ajatteli
äitiään ja tunsi ankaran kolauksen sydämessään; hänen silmänsä
aukesivat kauhistuksesta, katse sisäänpäin kääntyneenä, laajentuen
omituisen jäykäksi sisäisten ajatusten risteillessä. Ja toivoen
näkevänsä vain pahaa unta koetti hän pudistella ruhjoutunutta jalkaansa
rautarenkaassa.
Silloin sävähti mustassa kopissa naurunpuuska kuin raketti:
ruumiinmukaiseen, juovikkaaseen villapaitaan puettu mies seisoi Yves'n
vieressä katsellen häntä. Nauraessaan kallisti hän taapäin komeata
päätään ja näytti valkeita hampaitaan viekkaan näköisenä.
-- No, joko alat herätä? kysyi mies purevalla äänellä, jossa tuntui
bordeaulainen murre.
Yves tunsi ystävänsä Jean Barradan, tykkimiehen ja kääntäen silmänsä
häneen kysyi, _tiesikö hän mitään?_
-- Heh! sanoi Barrada, tuo aina gascognelainen koiranhammas, --
etteikö hän tietäisi! Hän on käynyt täällä kolme kertaa tuoden tänne
lääkärinkin sinua katsomaan; sinä olit kankea ja pelästytit heitä. Ja
minä olen täällä vartioimassa ilmoittaakseni, jos sinä liikahdat.
-- Miksi? Minun tähteni ei hänen tarvitse tulla, ei hänen, eikä
kenenkään. -- Älä sano mitään Barrada, kuuletko! Minä kiellän sen!
Näin oli siis käynyt. Hän oli taas langennut ja taas samaan paheeseen!
Ja kaikkina niinä harvoina kertoina kun hän kosketti maata, oli loppu
aina sama, eikä hän voinut sille mitään! Oli siis totta, mitä hänelle
oli sanottu, että tuo tapa oli kauhea ja tappava, ja että oli täysin
mennyt, kun siihen kerran oli tottunut. Kiukuissaan itselleen väänsi
hän voimakkaita käsivarsiaan niin että ne rasahtelivat. Hän kohottautui
puoleksi istualleen kiristellen hampaitaan, jotka narskuivat ja kaatui
sitte takaisin pää kovia lautoja vasten. Voi, hänen äitiparkaansa;
hän oli aivan lähellä, eikä Yves saisi nähdä häntä kolme vuotta
ikävöityään! Tällaista oli hänen paluunsa Ranskaan! Mikä kurjuus, mikä
ahdistus!
-- Sinun pitäisi ainakin vaihtaa pukua, sanoi Barrada. Jos jäät noin
märäksi, ei se ole terveellistä; sinä tulet sairaaksi.
-- Sitä parempi, Barrada! -- -- Anna minun olla nyt.
Hän puhui tylyllä äänellä, synkin ja ilkein katsein ja Barrada, joka
tunsi hänet hyvin, tiesi että tosiaan oli parasta antaa hänen olla.
Yves käänsi pois päänsä ja kätki ensin kasvonsa kohotettujen
käsivarsiensa taa; sitten, peläten että Barrada luulisi hänen itkevän,
muutti hän asentoa ylpeydestä ja katseli eteensä. Hänen silmissään
säilyi niiden väsyneen hervottomuuden vuoksi tuo hurja jäykkyys,
ja hänen tavallista enemmän ulkonevat huulensa ilmaisivat tuota
kesytöntä uhmaa, jonka hän kohdisti kaikkiin. Aivoissaan aprikoi hän
pahoja suunnitelmia; nuo ennen, kapinan ja pimeyden hetkinä syntyneet
ajatukset palasivat taas hänen mieleensä.
Niin, hän lähtisi pois, niin kuin hänen veljensä Goulven, niin
kuin kaikki hänen veljensä; tällä kertaa päätti hän sen varmasti
ja lopullisesti. Noitten merisissien elämä, joita hän oli tavannut
Valtameren valaanpyyntialuksilla tai La Platan kaupunkien
huvipaikoissa, tuo elämä meren vallassa laitonna ja ohjatonna, veti
häntä puoleensa jo kauan: se oli muuten hänen veressään, hänen sukunsa
verissä.
Karkaaminen, astumalla kauppapalvelukseen ulkomailla, tai
harjoittaakseen merikalastusta, on ainainen, matruuseja ja etenkin
paraita kiusaava unelma kapinan hetkellä.
Karkurit viettävät Ameriikassa hyviä päiviä! Hän ei onnistuisi, sanoi
hän kyllä itselleen, hän oli liian altis vaivoihin ja onnettomuuteen;
mutta jos onkin kurjaa, onhan siellä ainakin vapaa kaikesta!
Hänen äitinsä! -- -- No niin, paetessaan kulkisi hän Plouherzellin
kautta yöllä, syleilemässä häntä. Aivan kuin veljensä Goulven, joka
oli tehnyt sen, kerran. Hän muisti hänen saapuneen eräänä yönä
piileskelevän näköisenä. Talossa oli kaikki ovet pidetty kiinni
jäähyväispäivänä, jonka hän oli viettänyt kotona. Heidän äitiparkansa
oli tosin kyllä itkenyt paljon. Mutta mitä tehdä? Se oli välttämätöntä.
-- -- -- Ja tuo Goulven veli, kuinka päättäväisen ja ylpeän näköinen
ihan olikaan!
Äitiään lukuunottamatta vihasi Yves tällä hetkellä kaikkia muita. Hän
ajatteli elämänsä sotapalveluksessa kuluneita vuosia, sotalaivoissa
eristettynä, sotakurin ruoskan uhkaamana. Hän kysyi itseltään, miksi
ja kenen hyväksi? Hänen sydämensä oli tulvillaan katkeraa epätoivoa,
kostonhalua ja vapauden raivoa. Ja koska minä olin syynä siihen, että
hän oli pestautunut viideksi vuodeksi valtiolle, oli hän vihoissaan
minullekin ja sekoitti minutkin yleiseen, kaikkiin kohdistuvaan
vihaansa.
Barrada oli jättänyt hänet ja joulukuun yö oli tullut. Kopin akkunasta
ei harmaata päivänvaloa enää laskeutunutkaan; siihen kokoontui vain
kosteaa, jääkylmää utua.
Vartia oli tullut sytyttämään lyhtyä verkkoreunaisessa häkissä
ja kaikki esineet kopissa joutuivat hämärään valoon. Yves kuuli
yläpuolellaan iltaista melua, kun riippumatot otettiin irti, ja sitten
vartioiden ensimäisen huudon, joka ilmaisi puolet tunnit.
Ulkona tuuli yhä, ja sikäli kun ihmiset vaikenivat tajusi selvemmin
elottoman luonnon voimakkaat äänet. Ylhäällä mylvi köysistö
lakkaamatta; kuului myöskin meren ääni, jonka keskellä oltiin, kun se
tuon tuostakin pudisteli kaikkea kuin kärsimättömänä. Joka töytäyksellä
kieritteli se Yves'n päätä kostealla puulla, ja hän oli asettanut
kätensä suojaksi, että koskisi vähemmän.
Merikin oli koko sen yötä synkkä ja ilkeä; sen kuuli hyökyvän ja
meluavan pitkin laivan sivuja.
Epäilemättä ei kukaan enää tähän aikaan laskeutuisi koppiin. Yves oli
yksin maassa kahleihinsa sidottuna, rautarengas jalassa ja nyt hänen
hampaansa kalisivat.