-- Niin minunkin mieheni, rouva Quéméneur. Kun hän on juovuksissa,
nukkuu hän koko ajan.
-- Tekin olette pienellä kierroksellanne, rouva Kervella?
-- Niin, minäkin odotan miestäni, joka on saapunut tänään _Catinat'lla_.
-- Ja minun taas, rouva Kerdoncuff. Silloin kun hän saapui Kiinasta,
nukkui hän kaksi päivää; ja minä, minäkin olin päissäni, rouva
Kerdoncuff. Oi, kuinka minä häpesin! Ja minun tyttäreni myöskin; hän
kompastui portaissa!
Laulavalla, tahdikkaalla Brestin murteella jatkuu tuollaista puhelua
tuulen nurin kääntämien vanhojen sateenvarjojen alla, sadetalkkeihin ja
terävähuippuisiin musliinipäähineihin puettujen naisten kesken, jotka
odottavat siellä, suurten graniittiportaiden yläpäässä.
Heidän miehensä ovat palanneet samalla laivalla kuin Yves'kin ja he
ovat asettuneet siihen vartioimaan. Muutama viinatippa kannattaa heitä
jo, ja he tähystelevät silmissä puoleksi veitikkamainen, puoleksi
heltynyt ilme.
Nuo vanhat merimiehet, joita he odottavat, olivat kai kerran reippaita,
työteliäitä märssymiehiä. Sitten, Brestissä oleskelun ja juoppouden
jäytäminä, ovat he menneet naimisiin noiden raukkojen kanssa ja
vaipuneet kaupungin lokaiseen pohjamutaan.
Noitten naisten taikana on vielä muita ryhmiä, joissa katse saa
levätä: nuoria, arvokkaasti käyttäytyviä naisia, oikeita merimiehen
vaimoja, iloiten sulhasensa tai miehensä tapaamisesta ja katsellen
huolestuneina tuota ammottavaa porttiaukkoa, josta kaivatut kohta
tulevat. Siellä on kylistä tulleita äitejä, jotka ovat pukeutuneet
kauniiseen bretonilaiseen juhlapukuun, suuri myssy päässään ja yllään
musta verkahame silkkikoristeineen. Sadehan kyllä turmelee nuo kauniit
kapiot, joita ei uudisteta kahta kertaa elämässä, mutta täytyyhän
juhlia poikaansa, jonka kohta saa tavata toisten seurassa.
-- Tuolla saapuvat _Magicienin_ miehet satamaan, rouva Kerdoncuff.
-- Ja tuolla tulevat _Catinat'n_ pojat. Ne seuraavat aina toisiaan,
rouva Quéméneur!
Alhaalla saapuvat venheet rantaan aivan perällä, mustien rantasiltojen
luona, ja ne, joita odotetaan, lähestyvät ensimäisinä.
Ensiksi noitten _rouvien_ miehet. -- Sijaa vanhuksille joukon edellä!
Terva, tuuli, ahava ja viina ovat tehneet heidän kasvonsa apinamaisen
ryppyisiksi. -- -- -- Ja sitten mennään käsikädessä Récouvrance'en
päin, jollekin vanhalle, synkälle korkeiden graniittitalojen
reunustamalle kadulle. Kahta päästään kosteaan huoneeseen, missä
tuntuu köyhyyden, loan ja mädän löyhkä, missä huonekalujen päällä
lojuu näkinkenkiä, pulloja ja outoja ulkolaisia esineitä. Ja kiitos
alakerran kapakasta ostetun alkohoolin, unohtuu pian tuo hirveä ero ja
kaksikymmenvuotias kevät palaa.
Sitten tulevat muut: nuorukaiset, joita morsiamet odottavat, naiset ja
vanhat äidit, ja lopuksi, harpaten neljä rappua kerrallaan koko tuo
suurten, villien lasten joukko, jota Yves vie juhlimaan nauhojaan.
Ne, jotka heitä odottavat, ovat Sept-Saints-kadulla jo vilkuilemassa
oviensa edustalla: ne ovat naisia, joiden otsatukka riippuu silmille,
joiden ääni on viinistä käheä ja liikkeet vastenmielisiä.
Heille uhrataan kohta nuoruuden mehu, pidätetty kiihko ja rahat.
Matruusit maksavat hyvin paluupäivinä, ja sitä, minkä heiltä saa,
kartuttaa etenkin se, mitä heiltä otetaan jälkeenpäin, kun he
toivottavasti ovat tarpeeksi juovuksissa.
Nuorukaiset katselivat eteensä epävarmoina, kuin säikähtyneinä, jo maan
kosketuksenkin juovuttamina.
Minne mentäisiin? Missä ilot alotettaisiin? Tuo tuuli, tuo kylmä
talvinen sade ja tuo yön synkkä saapuminen -- kaikki tuo lisää niiden
paluu-iloa, joilla on asunto ja kotiliesi. He tunsivat kylläkin
halua päästä suojaan, mennä lämmittelemään jonnekin; mutta he olivat
asunnotta, nuo palaavat maanpakolaisparat -- -- --
Ensin kulkivat he ympäriinsä pitäen toinen toistaan käsivarresta,
nauraen kaikelle, poiketen oikealle ja vasemmalle -- kuin juuri
vapauteen päästetyt eläimet.
Lapuiksi menivät he _Saapuvien laivojen_ ravintolaan, rouva
Creachcadec'in luo.
_Saapuvien laivojen_ ravintola on kapakka Siamin kadulla.
Siellä tuoksuu kuuma ilma alkohoolilta. Siellä oli kivihiililieska
kopassa ja Yves asettui sen eteen. Hän istui tuolilla ensi kertaa
kolmeen vuoteen. -- Ja tulta! -- Kuinka hän nauttikaan tuosta
tottumattomasta hyväntunteesta päästessään kuivautumaan punaisen
hiiloksen eteen! Laivansa ei koskaan -- ei edes Kap Hornin ja Islannin
kovissa pakkasissa, ei ylimpäin leveysasteiden läpitunkevassa,
jatkuvassa kosteudessa, siellä ei koskaan lämmitetty, ei koskaan
kuivattu vaatteita. Päiviä, öitä saat olla märkänä ja pyrit liikkumaan
aurinkoa odotellessasi.
Hän oli oikea matruusien äiti, tuo rouva Creachcadec; kaikki, jotka
hänet tunsivat, saattoivat hyvällä syyllä sanoa niin. Ja sitten laski
hän heidän aterioidensa ja juhliensa hinnan aivan tarkalleen.
Muuten tunsi hän heidät kaikki. Vaikka hänellä jo oli alkoholia
suuressa, punaisessa päässään, koetteli hän toistella heidän nimiään,
kun hän kuuli heidän lausuilevan niitä keskenään; hän muisti kyllä
nähneensä heidät siihen aikaan kun he olivat venemiehiä _Bretagnella_
-- ja luulipa hän muistavansa heidät lapsinakin _Inflexibiellä_
laivapoikina. Mutta kuinka suuria ja komeita heistä oli tullutkaan
siitä asti! -- Tarvittiin todellakin _hänen_ silmänsä, että tuntisi
heidät noin muuttuneina.
Ja kapakan perällä paistui päivällinen hellauunilla, mistä levisi
suloinen keiton haju.
Kadulta kuului suuri melu. Saapui joukko matruuseja laulaen ja
loilottaen kovalla äänellä, hyvin iloisella säveleellä kirkollisia
sanoja "_Kyrie Christe, Dominum nostrum; Kyrie eleison_" -- -- --
He tulivat sisään kaadellen tuoleja länsituulen puuskan heiluttaessa
lamppujen liekkejä.
_Kyrie Christe, Dominum nostrum_ -- -- -- Bretagnelaiset eivät pitäneet
sellaisista lauluista, jotka luultavasti olivat syntyneet jonkun
suurkaupungin syrjäkaduilla. Kuitenkin tuntui sanojen ja säveleen
vastakohta hullunkuriselta, ja se nauratti heitä.
Muuten kuuluivat tulokkaat _Gauloista_ maihin päässeihin. Molemmat
joukkueet tunsivat toisensa; he olivat olleet yhdessä laivapoikina.
Eräs heistä tuli syleilemään Yves'ea: Kerboul, hänen vuodenaapurinsa
_Inflexiblestä_. Hänestäkin oli tullut suuri ja vahva; hän oli
amiraalin venemiehiä, ja koska hän oli sangen järkevä, oli hän kauan
sitten saanut punaiset nauhat hihaansa.
Kapakasta puuttui ilmaa ja siellä pidettiin suurta melua. Madame
Greachcadec toi kuumaa, vielä höyryävää viiniä, tilatun päivällisen
ensimäisen ruokalajin -- ja päät alkoivat seota.
Sinä yönä oli Brestissä melua; patrulleilla oli paljon tekemistä.
_Seitsemän pyhimyksen_ ja _Pyhän Yves'en_ kaduilla kaikuivat laulut ja
huudot aamuun saakka; oli kuin olisi barbaareja, muinaisesta Galliasta
karanneita joukkueita päässyt irti: näki ilokohtauksia, joissa oli
jotain alkuperäistä karkeutta muistuttavaa.
Matruusit lauloivat. Ja naiset, jotka väijyivät heidän
kultakolikoitaan, säestivät kimeällä kirkunallaan heidän syviä ääniään
-- kiihkeinä, hiukset hajallaan, laivojen paluun aiheuttaman puuskan
vallassa.
Viimeksi meriltä palanneet tunsi heidän ruskeasta ihonväristään,
vallattomasta käytöksestään. Ja sitäpaitsi kuljettivat he muassaan
eksoottisia esineitä. Muutamilla oli märkiä papukaijoja häkissä,
toisilla apinoita.
Matruusit lauloivat täyttä kurkkua jonkunlaisin lapsellisuuteen
vivahtavin sävyin aivan pelottavia seikkoja tai sitten Provencelaisia
säkeitä, baskilaisia lauluja ja ennen kaikkea surullisia bretonilaisia
sävelmiä, jotka olivat kuin vanhoja, muinaisten kelttiläisten
perinnöksi jättämiä _biniou_-laulelmia.
Lapsellisemmat, hyväluontoisemmat muodostivat moniäänisiä kuoroja.
He pysyivät ryhmissä kylittäin, ja toistelivat omalla murteellaan
kotiseudun surumielisiä, pitkiä viisuja vielä juopuneinakin kauneilla,
sointuvilla ja puhtailla äänillä. Muutamat lepertelivät syleillen
toisiaan kuin pikku lapset; arvaamatta voimiaan särkivät he ovet, tai
loukkasivat ohikulkijoita.
Yö kului; vain turmion paikat olivat vielä avoinna ja kadulla lankesi
sade yhä kesyttömän ilon kuohun yli -- -- --