III.

Oli joulukuun ilta Brestissä neljäkolmatta vuotta myöhemmin.

Sade lankesi hienona, läpitunkevana, keskeytymättä; se vuosi pitkin

seiniä tummentaen korkeat tiilikatot, korkeat graniittitalot; se

kasteli kuin huvikseen koko tuon meluavan sunnuntaisen joukon, joka

siitä huolimatta vilisi märkänä ja likautuneena ahtailla kaduilla,

harmaassa, surkeassa hämärässä.

Tuossa sunnuntaisessa joukossa oli juopuneita merimiehiä, jotka

lauloivat, kompastelevia sotilaita, joiden miekat kalisivat teräkselle,

hoipertelevia rahvaan miehiä -- suurten kaupunkien kärsivän ja

surkean näköisiä työmiehiä: naisia, joilla oli pienet merino-huivit

ja huippuiset musliinipäähineet, ja jotka kävelivät palavin silmin,

poskipäät punaisina, viinalle tuoksuen; inhoittavan juopuneita ukkoja

ja mummoja, jotka olivat langenneet ja sitten nostetut pystyyn ja jotka

astuivat edelleen selät likaan tahrautuneina.

Sade lankesi, lankesi kastellen kaikki: bretonilaisten hopeasolkiset

hatut, matruusien korvalle kallistuneet päähineet, nauhakkaat

univormulakit ja sateenvarjot.

Ilmassa oli jotain -- niin tummaa, niin sammunutta, ettei voinut

kuvitellakaan auringon jossain paistavan; koko käsitys auringosta oli

kadonnut. Tunsi olevansa vangittu suurten, märkien pilvikerrosten ja

verhojen alle; tuntui siltä, etteivät ne koskaan saattaisi aueta,

ja ettei niiden takana olisikaan taivasta. Hengitettiin vettä. Oli

menetetty tietoisuus ajasta, tietämättä oliko tuo pimeys sateen tuomaa,

vai laskeusiko jo oikea talviyö maan yli.

Matruusit toivat noille kaduille jonkunlaisen oudon ilon ja nuoruuden

tunnun, kasvoineen ja lauluineen, suurine, vaaleine kauluksilleen ja

punaisine lakintupsuineen, jotka jyrkästi erosivat heidän pukujensa

merimies-sinestä. He kulkivat kapakasta toiseen tuuppien ihmisiä,

puhuen päättömyyksiä, jotka herättivät naurua. Taikka sitten

pysähtyivät he katosten alle, kaikkien puotien näyte-ikkunoiden eteen,

missä myytiin heidän tarpeitaan: punaisia nenäliinoja, joitten keskelle

oli painettu komeita laivankuvia nimeltä _Bretagne, Triomphante_ tai

_Dévastation_; kauniisti kullalla kirjailtuja nauhoja heidän lakkejaan

varten; pieniä hyvin monimutkaisia köysilaitteita, joilla he saattoivat

hyvin tarkasti sulkea vaatesäkkinsä laivassa; hienoja, palmikoidusta

rihmasta kierrettyjä siteitä, joilla märssymiehet saattoivat kiinnittää

kaulaansa suuret veitsensä; aliupseerien hopeaisia vihellyspillejä ja

lopuksi punaisia vöitä, pieniä kampoja, ja pieniä peilejä.

Joskus puhalsi voimakas tuulispää, mikä lennätti lakit pois ja sai

juopuneet kulkijat horjahtelemaan, ja silloin kaatoi vettä vielä

sankemmin, ja sade virtasi voimakkaammin ja pieksi kasvoja kuin rakeet.

Matruusien joukko suureni yhä; heitä kohosi parvittain Siamin

kadun päästä; he nousivat satamasta ja rantakaupungista suuria

graniittiportaita ja hajaantuivat laulaen kaduille.

Ne, jotka tulivat rediltä, olivat vielä märempiä kuin toiset, heistä

valui vielä enemmän sade- ja merivettä. Heidän purjevenheensä, kun

ne kallistuivat kylmien puuskien painosta hypellen vaahtoavilla

aallonharjoilla, olivat tuoneet heidät aika vauhtia satamaan. Ja he

kiipesivät iloisina kaupunkiin vieviä portaita pudistellen itseään kuin

juuri kastuneet kissat.

Tuuli paiskautui pitkille, harmaille kaduille ja yö oli pahaenteinen.

Redillä, -- laivalla, joka samana aamuna oli saapunut Etelä-Ameriikasta

-- tasan kello neljä oli aliupseeri puhaltanut pitkän vihellyksen, joka

päättyi taitaviin liverryksiin merkiten merikielellä: "Venhe vesille!"

Silloin kuului ilonhälinää laivassa, missä matruusit sateen tähden

olivat tungetut välikannelle pimeään. Olipa jo pelätty hetki sitten,

että aallokon tähden olisi liian vaikea päästä yhteyteen Brestin

kanssa, ja odotettiin ahdistuksella tuota vihellystä, joka ratkaisi

pulman. Kolmivuotisen retkeilyn jälkeen oli tämä ensimäinen kerta, kun

sai astua jalallaan Ranskan maaperälle, ja kärsimättömyys oli suuri.

Kun tehtävään määrätyt miehet olivat oljenkeltaisiin vahakangaspukuihin

puettuina päässeet venheeseen ja rivittyneet tarkkaan, säännölliseen

järjestykseen penkeilleen, vihelsi sama aliupseeri uudelleen ja sanoi:

"Lomallelähtijöiden nimenhuuto!"

Tuuli ja meri pitivät suurta melua: redi oli kauempana aivan peittynyt

sateen ja sumun muodostamaan harmahtavaan usmaan.

Lomalle lähtevät matruusit nousivat juosten rappuja ylös, tulivat

ulos ja asettuivat riviin sitä mukaa kuin heidän nimensä ja numeronsa

huudettiin, kasvot loistaen suuresta ilosta päästä taas Brestiin. He

olivat pukeutuneet paraihin pyhävaatteisiinsa ja he järjestelivät

virtaavan sateen alla pukunsa viimeisiä yksityiskohtia auttaen toinen

toistaan keikailevan näköisinä.

Kun huudettiin: "218 Kermadec", astui esiin Yves, roteva,

vakavannäköinen neljänkolmatta vuotias nuorukainen, jolle juovikas

villapaita ja leveä, sininen kaulus sopi hyvin.

Hän oli suori ja laiha kuin antiikin ihmiset, käsivarsien lihakset

voimakkaat, kaula ja rakenne kuin voimailijan; koko olento

ilmaisi suurta ja hiukan kopeaa voimaa. Kasvot värittömät; ahavan

ruskeaksi pureman yksivärisen kerroksen alla oli hänessä jotain

määrittelemättömän bretonimaista, arabialaisesta ihonväristä

huolimatta. Sanat lausui hän ytimekkäästi Finistèren murteella, ääni

oli syvä, ja värähteli erikoisesti niin kuin hyvin vahvaääniset

soittokoneet, joita tuskin uskaltaa koskettaa peläten herättävänsä

liian suurta melua.

Hänen silmänsä olivat harmaan ruskeat, hiukan liian lähellä toisiaan

ja hyvin syvällä kulmakarvojen kaaren alla, katseessa selittämätön,

sisäänpäin kääntynyt ilme. Nenä hieno ja säännöllinen, alahuuli hiukan

ulkoneva kuin pilkalla.

Kasvot olivat liikkumattomat, kuin marmoriin veistetyt, paitsi niinä

harvoina hetkinä, jolloin hymy pilkisti esiin; silloin muuttaa kaikki

muotoaan ja Yves näyttää hyvin nuorelta. Hymy on kärsivien naurua:

siinä on lapsellista lempeyttä ja se valaisee kovettuneet piirteet,

aivan kuin auringon säteet, kun ne sattumalta hivelevät Bretagnen

rantakallioita.

Kun Yves tuli esiin, katselivat toiset koollaolevat merimiehet häntä

kaikki suopeasti hymyillen, vieläpä oudon kunnioituksen vivahduksella.

Sillä hänen hihassaan oli ensi kertaa korpraalin kaksinkertainen

punanauha, jonka hän juuri oli saanut. Ja laivassa oli liikkeitä

ohjaava aliupseeri sentään jotain. Nuo halvat liinanauhat, jotka

äskentullut saa niin pian armeijassa, kertovat laivastossa vuosien

vaivoista; ne kertovat nuorten miesten elämästä ja voimista, joita

lakkaamatta on tuhlattu päivin ja öin, tuolla korkealla mastoissa,

märssymiesten alueella, jota kaikki taivaan tuulet heiluttavat.

Komennuskunnan päällikkö ojensi lähestyessään kätensä Yves'ille. Ennen

oli hänkin ollut väsymätön märssymies, hän tunsi työn, rohkeana,

voimakkaana miehenä.

-- No Kermadec, sanoi hän, lähdetäänkö kaluunoita "kastelemaan".

-- Kyllä -- -- -- herra, vastasi Yves matalalla äänellä, pysyen yhä

vakavan ja uneksivan näköisenä.

Vanha päällysmies ei suinkaan tarkoittanut taivaan vettä, sillä siihen

nähden oli "kastelu" varma. Ei, merikielellä tarkoittaa kaluunoitten

kasteleminen juopottelua niiden kunniaksi ensimäisenä päivänä kun niitä

kannetaan.

Yves pysyi miettiväisenä ajatellessaan noita välttämättömiä menoja,

koska hän juuri oli pyhästi luvannut minulle pysyvänsä järkevänä, ja

koska häntä halutti pysyä sanassaan.

Ja lopuksi oli hän saanut kyllikseen noista kapakkakohtauksista, joita

jo oli toisteltu kaikissa maanosissa. Väsyyhän sitä lopultakin iloon

kierrellä öitä kaikissa roskapaikoissa hillittömimpien, juopuneimpien

etunenässä, tullakseen aamulla korjatuksi rapakosta, siihen väsyy,

oli miten hyvä matruusi tahansa. Sitäpaitsi ovat seuraavat päivät

piinallisia ja aina samanlaisia; Yves tiesi sen eikä enää halunnut

viettää sellaista.

Tuo joulukuun päivä oli kovin pimeä paluupäiväksi. Nuoruudesta ja

kauneudesta huolimatta verhosi tuo ilma paluun ilon jonkunlaiseen

synkkään yöhön. Yves'iä painosti tuo vaikutelma, joka vasten hänen

tahtoaankin herätti surullista hämmästystä, sillä olihan kaikki tuo

hänen Bretagneaan, hän tunsi sen jo ilmassa ja huomasi sen jo tuosta

unenkaltaisesta pimeydestä.

Venhe lähti viemään heitä kaikkia maata kohti. Se kulki aivan

kallellaan länsituulen painamana, se hypähteli aalloilla kumahdellen

kuin rumpu, ja joka hyppäyksellä luiskahti heitä vastaan vesiaalto kuin

hurjistuneiden käsien sinkoamana.

He kulkivat hyvin nopeasti jonkunlaisessa vesipilvessä, missä suuret,

suolaiset pisarat pieksivät heidän kasvojaan. He pysyttelivät

paikoillaan päät kumarassa tuon vedenpaisumuksen alla, puristautuen

toinen toisiinsa kuin lampaat myrskyssä.

He eivät enää puhuneet mitään, ollen täysin kiintyneinä huvin

odotukseen. Siinä oli nuoria miehiä, jotka eivät vuoteen olleet

astuneet jalallaan maihin; kaikkien taskut olivat tulvillaan kultaa ja

pelottavat pyyteet kiehuivat heidän suonissaan.

Yveskin ajatteli hiukan noita naisia, jotka odottivat heitä Brestissä,

ja joista kohta saataisiin valita. Mutta se oli yhdentekevää, hän vain

oli surullinen. Niin monet ajatukset eivät koskaan olleet yhtaikaa

sekoittaneet hänen, yksin jääneen päätä.

Hänet oli kyllä joskus vallannut surumielisyys merien yön hiljaisuuden

keskellä; mutta silloin paistoi kotiin paluu hänelle sieltä kultaisessa

valaistuksessa. Ja nyt tänään se oli tapahtunut, tuo paluu, ja hänen

sydäntään puristi päin vastoin paljon enemmän kuin koskaan ennen.

Silloin hän ei ymmärtänyt enää mitään, koska hän oli tottunut niin kuin

lapset ja yksinkertaiset saamaan vaikutteita voimatta selvitellä niiden

sisällystä.

Pää tuulta kohden käännettynä, huolimatta vedestä, jota virtasi hänen

sinistä kaulustaan pitkin, oli hän jäänyt seisaalleen häntä vasten

puristautuneen merimiesryhmän tukemana.

Kaikki Brestin rannikot, joiden hämärät ääriviivat kangastelivat

sadeharsojen läpi, kertoivat hänelle muistoja laivapoika vuosilta,

jotka hän, äitiään kaivaten, oli viettänyt tuolla suurella, sumuisella

redillä -- --. Tuo menneisyys oli kova, ja ensi kertaa elämässään

ajatteli hän minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi.

Hänen äitinsä! -- -- -- Olihan totta, että Yves ei ollut kirjoittanut

hänelle kahteen vuoteen. Mutta kaikki matruusit tekevät niin, ja

kuitenkin rakastavat he suuresti äitejään! Tapa on sellainen: kadotaan

vuosikausiksi, ja sitten, jonain ikionnellisena päivänä palataan

kotikylään mitään ilmoittamatta, nauhat hihoissa, tuodaan muassa paljon

vaivalla ansaittua rahaa, iloa ja varallisuutta hyljättyyn halpaan

kotiin.

He lensivät yhä eteenpäin jäätävän sateen pieksäessä, hypellen

harmailla vaahtopäillä, tuulen vinkunan ja veden mahtavan kohinan

seuraamina.

Yves ajatteli monenlaisia seikkoja, ja hänen tuijottavat silmänsä eivät

enää katselleet. Hänen äitinsä kuva oli äkkiä muuttunut sanomattoman

suloiseksi. Yves tunsi, että hän oli täällä, aivan lähellä, pienessä

bretonilaisessa kylässä, samassa talvihämärässä, joka verhosi hänetkin;

vielä pari, kolme päivää, ja hän menisi yllättämään ja syleilemään

vanhusta.

Meren töytäilyt, nopeus ja tuuli tekivät hänen vaihtelevat ajatuksensa

hajanaisiksi. Nyt oli hän huolissaan tavatessaan maansa niin

synkässä valaistuksessa. Tuolla kaukana oli hän tottunut kuumuuteen,

troopillisten maiden sinervään kirkkauteen, ja täällä tuntui siltä kuin

verhoisivat kuolinliinat koko maailman kaameaan yöhön.

Ja sitten ajatteli hän myöskin itsekseen, ettei hän enää joisi, ei sen

takia, että se kaikesta huolimatta olisi niin pahaa, ja kuuluihan se

muuten bretonilaisten merimiesten tapoihin; mutta ensiksikin oli hän

luvannut sen minulle, ja sitten on monet hauskat nähnyt neljänkolmatta

vuotias jo aikamies, ja on kuin tuntisi halua olla järkevä.

Sitten ajatteli hän toisten ja etenkin Barradan hämmästyneitä ilmeitä,

kun he näkisivät hänen palaavan aamulla pystyssä päin ja suorana

kävellen. Tuo hullunkurinen ajatus sai lapsellisen hymyn kulkemaan

hänen miehekkäiden, vakavien kasvojensa yli.

He saapuivat melkein Brestin linnan alle, ja suurten graniittiseinien

suojassa tuli äkkiä tyyni. Venhe ei enää hypellyt; se kulki

rauhallisesti sateessa, sen purjeet olivat kootut ja keltaiseen

vahakankaaseen puetut miehet kuljettivat sitä eteenpäin suurien

airojensa tahdikkailla liikkeillä.

Heidän edessään aukeni syvä, musta lahti: sotasatama. Laitureilla

oli riveissä pelottavan näköisiä tykkejä ja meripuolustustarpeita.

Kaikkialla näkyi vain korkeita, loppumattomia graniittivarustuksia,

jotka aivan samantapaisina kuvastuivat mustaan veteen kohoten

toinen toisensa yli, pienet ovet ja pienet ikkunarivit tasaisessa

järjestyksessä. Alempana pilkistelivät Brestin ja Récouvrance'n

uloimpien talojen märät katot, joista nousi pieniä, valkeita

savupatsaita; ne kuuluttivat kosteaa, kylmää kurjuuttaan, ja tuuli

työntyi kaikkialle surullisesti, syvästi humisten.

Yö pimeni nyt kokonaan ja pienet kaasuliekit siroittivat harmaille

möhkäleille keltaisia, säihkyviä säteitään. Matruusit kuulivat jo

ajoneuvojen jyrinän ja kaupungin melun, joka kantautui heille ylhäältä

päin, aution arsenaalin yli, juopuneiden laulun mukana.

Yves oli varovaisuudesta jättänyt laivalle ystävänsä Barradan haltuun

kaikki äidille aiotut rahat, pitäen taskussaan vain viisikymmentä

frangia yön huvituksiin.

Veljeni · 第 7 / 121 题