Oli joulukuun ilta Brestissä neljäkolmatta vuotta myöhemmin.
Sade lankesi hienona, läpitunkevana, keskeytymättä; se vuosi pitkin
seiniä tummentaen korkeat tiilikatot, korkeat graniittitalot; se
kasteli kuin huvikseen koko tuon meluavan sunnuntaisen joukon, joka
siitä huolimatta vilisi märkänä ja likautuneena ahtailla kaduilla,
harmaassa, surkeassa hämärässä.
Tuossa sunnuntaisessa joukossa oli juopuneita merimiehiä, jotka
lauloivat, kompastelevia sotilaita, joiden miekat kalisivat teräkselle,
hoipertelevia rahvaan miehiä -- suurten kaupunkien kärsivän ja
surkean näköisiä työmiehiä: naisia, joilla oli pienet merino-huivit
ja huippuiset musliinipäähineet, ja jotka kävelivät palavin silmin,
poskipäät punaisina, viinalle tuoksuen; inhoittavan juopuneita ukkoja
ja mummoja, jotka olivat langenneet ja sitten nostetut pystyyn ja jotka
astuivat edelleen selät likaan tahrautuneina.
Sade lankesi, lankesi kastellen kaikki: bretonilaisten hopeasolkiset
hatut, matruusien korvalle kallistuneet päähineet, nauhakkaat
univormulakit ja sateenvarjot.
Ilmassa oli jotain -- niin tummaa, niin sammunutta, ettei voinut
kuvitellakaan auringon jossain paistavan; koko käsitys auringosta oli
kadonnut. Tunsi olevansa vangittu suurten, märkien pilvikerrosten ja
verhojen alle; tuntui siltä, etteivät ne koskaan saattaisi aueta,
ja ettei niiden takana olisikaan taivasta. Hengitettiin vettä. Oli
menetetty tietoisuus ajasta, tietämättä oliko tuo pimeys sateen tuomaa,
vai laskeusiko jo oikea talviyö maan yli.
Matruusit toivat noille kaduille jonkunlaisen oudon ilon ja nuoruuden
tunnun, kasvoineen ja lauluineen, suurine, vaaleine kauluksilleen ja
punaisine lakintupsuineen, jotka jyrkästi erosivat heidän pukujensa
merimies-sinestä. He kulkivat kapakasta toiseen tuuppien ihmisiä,
puhuen päättömyyksiä, jotka herättivät naurua. Taikka sitten
pysähtyivät he katosten alle, kaikkien puotien näyte-ikkunoiden eteen,
missä myytiin heidän tarpeitaan: punaisia nenäliinoja, joitten keskelle
oli painettu komeita laivankuvia nimeltä _Bretagne, Triomphante_ tai
_Dévastation_; kauniisti kullalla kirjailtuja nauhoja heidän lakkejaan
varten; pieniä hyvin monimutkaisia köysilaitteita, joilla he saattoivat
hyvin tarkasti sulkea vaatesäkkinsä laivassa; hienoja, palmikoidusta
rihmasta kierrettyjä siteitä, joilla märssymiehet saattoivat kiinnittää
kaulaansa suuret veitsensä; aliupseerien hopeaisia vihellyspillejä ja
lopuksi punaisia vöitä, pieniä kampoja, ja pieniä peilejä.
Joskus puhalsi voimakas tuulispää, mikä lennätti lakit pois ja sai
juopuneet kulkijat horjahtelemaan, ja silloin kaatoi vettä vielä
sankemmin, ja sade virtasi voimakkaammin ja pieksi kasvoja kuin rakeet.
Matruusien joukko suureni yhä; heitä kohosi parvittain Siamin
kadun päästä; he nousivat satamasta ja rantakaupungista suuria
graniittiportaita ja hajaantuivat laulaen kaduille.
Ne, jotka tulivat rediltä, olivat vielä märempiä kuin toiset, heistä
valui vielä enemmän sade- ja merivettä. Heidän purjevenheensä, kun
ne kallistuivat kylmien puuskien painosta hypellen vaahtoavilla
aallonharjoilla, olivat tuoneet heidät aika vauhtia satamaan. Ja he
kiipesivät iloisina kaupunkiin vieviä portaita pudistellen itseään kuin
juuri kastuneet kissat.
Tuuli paiskautui pitkille, harmaille kaduille ja yö oli pahaenteinen.
Redillä, -- laivalla, joka samana aamuna oli saapunut Etelä-Ameriikasta
-- tasan kello neljä oli aliupseeri puhaltanut pitkän vihellyksen, joka
päättyi taitaviin liverryksiin merkiten merikielellä: "Venhe vesille!"
Silloin kuului ilonhälinää laivassa, missä matruusit sateen tähden
olivat tungetut välikannelle pimeään. Olipa jo pelätty hetki sitten,
että aallokon tähden olisi liian vaikea päästä yhteyteen Brestin
kanssa, ja odotettiin ahdistuksella tuota vihellystä, joka ratkaisi
pulman. Kolmivuotisen retkeilyn jälkeen oli tämä ensimäinen kerta, kun
sai astua jalallaan Ranskan maaperälle, ja kärsimättömyys oli suuri.
Kun tehtävään määrätyt miehet olivat oljenkeltaisiin vahakangaspukuihin
puettuina päässeet venheeseen ja rivittyneet tarkkaan, säännölliseen
järjestykseen penkeilleen, vihelsi sama aliupseeri uudelleen ja sanoi:
"Lomallelähtijöiden nimenhuuto!"
Tuuli ja meri pitivät suurta melua: redi oli kauempana aivan peittynyt
sateen ja sumun muodostamaan harmahtavaan usmaan.
Lomalle lähtevät matruusit nousivat juosten rappuja ylös, tulivat
ulos ja asettuivat riviin sitä mukaa kuin heidän nimensä ja numeronsa
huudettiin, kasvot loistaen suuresta ilosta päästä taas Brestiin. He
olivat pukeutuneet paraihin pyhävaatteisiinsa ja he järjestelivät
virtaavan sateen alla pukunsa viimeisiä yksityiskohtia auttaen toinen
toistaan keikailevan näköisinä.
Kun huudettiin: "218 Kermadec", astui esiin Yves, roteva,
vakavannäköinen neljänkolmatta vuotias nuorukainen, jolle juovikas
villapaita ja leveä, sininen kaulus sopi hyvin.
Hän oli suori ja laiha kuin antiikin ihmiset, käsivarsien lihakset
voimakkaat, kaula ja rakenne kuin voimailijan; koko olento
ilmaisi suurta ja hiukan kopeaa voimaa. Kasvot värittömät; ahavan
ruskeaksi pureman yksivärisen kerroksen alla oli hänessä jotain
määrittelemättömän bretonimaista, arabialaisesta ihonväristä
huolimatta. Sanat lausui hän ytimekkäästi Finistèren murteella, ääni
oli syvä, ja värähteli erikoisesti niin kuin hyvin vahvaääniset
soittokoneet, joita tuskin uskaltaa koskettaa peläten herättävänsä
liian suurta melua.
Hänen silmänsä olivat harmaan ruskeat, hiukan liian lähellä toisiaan
ja hyvin syvällä kulmakarvojen kaaren alla, katseessa selittämätön,
sisäänpäin kääntynyt ilme. Nenä hieno ja säännöllinen, alahuuli hiukan
ulkoneva kuin pilkalla.
Kasvot olivat liikkumattomat, kuin marmoriin veistetyt, paitsi niinä
harvoina hetkinä, jolloin hymy pilkisti esiin; silloin muuttaa kaikki
muotoaan ja Yves näyttää hyvin nuorelta. Hymy on kärsivien naurua:
siinä on lapsellista lempeyttä ja se valaisee kovettuneet piirteet,
aivan kuin auringon säteet, kun ne sattumalta hivelevät Bretagnen
rantakallioita.
Kun Yves tuli esiin, katselivat toiset koollaolevat merimiehet häntä
kaikki suopeasti hymyillen, vieläpä oudon kunnioituksen vivahduksella.
Sillä hänen hihassaan oli ensi kertaa korpraalin kaksinkertainen
punanauha, jonka hän juuri oli saanut. Ja laivassa oli liikkeitä
ohjaava aliupseeri sentään jotain. Nuo halvat liinanauhat, jotka
äskentullut saa niin pian armeijassa, kertovat laivastossa vuosien
vaivoista; ne kertovat nuorten miesten elämästä ja voimista, joita
lakkaamatta on tuhlattu päivin ja öin, tuolla korkealla mastoissa,
märssymiesten alueella, jota kaikki taivaan tuulet heiluttavat.
Komennuskunnan päällikkö ojensi lähestyessään kätensä Yves'ille. Ennen
oli hänkin ollut väsymätön märssymies, hän tunsi työn, rohkeana,
voimakkaana miehenä.
-- No Kermadec, sanoi hän, lähdetäänkö kaluunoita "kastelemaan".
-- Kyllä -- -- -- herra, vastasi Yves matalalla äänellä, pysyen yhä
vakavan ja uneksivan näköisenä.
Vanha päällysmies ei suinkaan tarkoittanut taivaan vettä, sillä siihen
nähden oli "kastelu" varma. Ei, merikielellä tarkoittaa kaluunoitten
kasteleminen juopottelua niiden kunniaksi ensimäisenä päivänä kun niitä
kannetaan.
Yves pysyi miettiväisenä ajatellessaan noita välttämättömiä menoja,
koska hän juuri oli pyhästi luvannut minulle pysyvänsä järkevänä, ja
koska häntä halutti pysyä sanassaan.
Ja lopuksi oli hän saanut kyllikseen noista kapakkakohtauksista, joita
jo oli toisteltu kaikissa maanosissa. Väsyyhän sitä lopultakin iloon
kierrellä öitä kaikissa roskapaikoissa hillittömimpien, juopuneimpien
etunenässä, tullakseen aamulla korjatuksi rapakosta, siihen väsyy,
oli miten hyvä matruusi tahansa. Sitäpaitsi ovat seuraavat päivät
piinallisia ja aina samanlaisia; Yves tiesi sen eikä enää halunnut
viettää sellaista.
Tuo joulukuun päivä oli kovin pimeä paluupäiväksi. Nuoruudesta ja
kauneudesta huolimatta verhosi tuo ilma paluun ilon jonkunlaiseen
synkkään yöhön. Yves'iä painosti tuo vaikutelma, joka vasten hänen
tahtoaankin herätti surullista hämmästystä, sillä olihan kaikki tuo
hänen Bretagneaan, hän tunsi sen jo ilmassa ja huomasi sen jo tuosta
unenkaltaisesta pimeydestä.
Venhe lähti viemään heitä kaikkia maata kohti. Se kulki aivan
kallellaan länsituulen painamana, se hypähteli aalloilla kumahdellen
kuin rumpu, ja joka hyppäyksellä luiskahti heitä vastaan vesiaalto kuin
hurjistuneiden käsien sinkoamana.
He kulkivat hyvin nopeasti jonkunlaisessa vesipilvessä, missä suuret,
suolaiset pisarat pieksivät heidän kasvojaan. He pysyttelivät
paikoillaan päät kumarassa tuon vedenpaisumuksen alla, puristautuen
toinen toisiinsa kuin lampaat myrskyssä.
He eivät enää puhuneet mitään, ollen täysin kiintyneinä huvin
odotukseen. Siinä oli nuoria miehiä, jotka eivät vuoteen olleet
astuneet jalallaan maihin; kaikkien taskut olivat tulvillaan kultaa ja
pelottavat pyyteet kiehuivat heidän suonissaan.
Yveskin ajatteli hiukan noita naisia, jotka odottivat heitä Brestissä,
ja joista kohta saataisiin valita. Mutta se oli yhdentekevää, hän vain
oli surullinen. Niin monet ajatukset eivät koskaan olleet yhtaikaa
sekoittaneet hänen, yksin jääneen päätä.
Hänet oli kyllä joskus vallannut surumielisyys merien yön hiljaisuuden
keskellä; mutta silloin paistoi kotiin paluu hänelle sieltä kultaisessa
valaistuksessa. Ja nyt tänään se oli tapahtunut, tuo paluu, ja hänen
sydäntään puristi päin vastoin paljon enemmän kuin koskaan ennen.
Silloin hän ei ymmärtänyt enää mitään, koska hän oli tottunut niin kuin
lapset ja yksinkertaiset saamaan vaikutteita voimatta selvitellä niiden
sisällystä.
Pää tuulta kohden käännettynä, huolimatta vedestä, jota virtasi hänen
sinistä kaulustaan pitkin, oli hän jäänyt seisaalleen häntä vasten
puristautuneen merimiesryhmän tukemana.
Kaikki Brestin rannikot, joiden hämärät ääriviivat kangastelivat
sadeharsojen läpi, kertoivat hänelle muistoja laivapoika vuosilta,
jotka hän, äitiään kaivaten, oli viettänyt tuolla suurella, sumuisella
redillä -- --. Tuo menneisyys oli kova, ja ensi kertaa elämässään
ajatteli hän minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi.
Hänen äitinsä! -- -- -- Olihan totta, että Yves ei ollut kirjoittanut
hänelle kahteen vuoteen. Mutta kaikki matruusit tekevät niin, ja
kuitenkin rakastavat he suuresti äitejään! Tapa on sellainen: kadotaan
vuosikausiksi, ja sitten, jonain ikionnellisena päivänä palataan
kotikylään mitään ilmoittamatta, nauhat hihoissa, tuodaan muassa paljon
vaivalla ansaittua rahaa, iloa ja varallisuutta hyljättyyn halpaan
kotiin.
He lensivät yhä eteenpäin jäätävän sateen pieksäessä, hypellen
harmailla vaahtopäillä, tuulen vinkunan ja veden mahtavan kohinan
seuraamina.
Yves ajatteli monenlaisia seikkoja, ja hänen tuijottavat silmänsä eivät
enää katselleet. Hänen äitinsä kuva oli äkkiä muuttunut sanomattoman
suloiseksi. Yves tunsi, että hän oli täällä, aivan lähellä, pienessä
bretonilaisessa kylässä, samassa talvihämärässä, joka verhosi hänetkin;
vielä pari, kolme päivää, ja hän menisi yllättämään ja syleilemään
vanhusta.
Meren töytäilyt, nopeus ja tuuli tekivät hänen vaihtelevat ajatuksensa
hajanaisiksi. Nyt oli hän huolissaan tavatessaan maansa niin
synkässä valaistuksessa. Tuolla kaukana oli hän tottunut kuumuuteen,
troopillisten maiden sinervään kirkkauteen, ja täällä tuntui siltä kuin
verhoisivat kuolinliinat koko maailman kaameaan yöhön.
Ja sitten ajatteli hän myöskin itsekseen, ettei hän enää joisi, ei sen
takia, että se kaikesta huolimatta olisi niin pahaa, ja kuuluihan se
muuten bretonilaisten merimiesten tapoihin; mutta ensiksikin oli hän
luvannut sen minulle, ja sitten on monet hauskat nähnyt neljänkolmatta
vuotias jo aikamies, ja on kuin tuntisi halua olla järkevä.
Sitten ajatteli hän toisten ja etenkin Barradan hämmästyneitä ilmeitä,
kun he näkisivät hänen palaavan aamulla pystyssä päin ja suorana
kävellen. Tuo hullunkurinen ajatus sai lapsellisen hymyn kulkemaan
hänen miehekkäiden, vakavien kasvojensa yli.
He saapuivat melkein Brestin linnan alle, ja suurten graniittiseinien
suojassa tuli äkkiä tyyni. Venhe ei enää hypellyt; se kulki
rauhallisesti sateessa, sen purjeet olivat kootut ja keltaiseen
vahakankaaseen puetut miehet kuljettivat sitä eteenpäin suurien
airojensa tahdikkailla liikkeillä.
Heidän edessään aukeni syvä, musta lahti: sotasatama. Laitureilla
oli riveissä pelottavan näköisiä tykkejä ja meripuolustustarpeita.
Kaikkialla näkyi vain korkeita, loppumattomia graniittivarustuksia,
jotka aivan samantapaisina kuvastuivat mustaan veteen kohoten
toinen toisensa yli, pienet ovet ja pienet ikkunarivit tasaisessa
järjestyksessä. Alempana pilkistelivät Brestin ja Récouvrance'n
uloimpien talojen märät katot, joista nousi pieniä, valkeita
savupatsaita; ne kuuluttivat kosteaa, kylmää kurjuuttaan, ja tuuli
työntyi kaikkialle surullisesti, syvästi humisten.
Yö pimeni nyt kokonaan ja pienet kaasuliekit siroittivat harmaille
möhkäleille keltaisia, säihkyviä säteitään. Matruusit kuulivat jo
ajoneuvojen jyrinän ja kaupungin melun, joka kantautui heille ylhäältä
päin, aution arsenaalin yli, juopuneiden laulun mukana.
Yves oli varovaisuudesta jättänyt laivalle ystävänsä Barradan haltuun
kaikki äidille aiotut rahat, pitäen taskussaan vain viisikymmentä
frangia yön huvituksiin.