Elokuun 28 p:nä 1851 oli kaunis kesäinen ilma Saint-Pol-de-Léonissa,
Finistèressä.
Bretagnen kalpea aurinko hymyili ja juhli pientä äskensyntynyttä, joka
myöhemmin tulisi suuresti rakastamaan aurinkoa ja Bretagnea.
Yves tuli tähän maailmaan suuren, pyöreän ja pronssivärisen vauvan
muodossa. Hänen saapumisensa todistajina olleet nunnat antoivat hänelle
liikanimen: _Bugel-Du_, mikä suomeksi tarkoittaa pientä, mustaa lasta.
Tuo pronssinväri kuului muuten perheeseen, sillä Kermadec'it olivat
isästä poikaan olleet pitkänmatkan merimiehiä ja -- kovasti merituulen
ahavoittamia.
Kaunis kesäpäivä Saint-Pol-de-Léonissa on harvinainen tässä usvien
kotipaikassa: jonkunlainen säteily leviää kaikkialle; vanha,
keskikokoinen kaupunki on kuin herännyt kolkosta sumu-unestaan ja
nuorentunut, vanha graniitti lämmitteleikse auringossa, Creizkerin
kellotorni, jättiläinen bretagnelaisten tapulien joukossa,
kylpee taivaan sinessä, valon kyllyydessä ja keltaiset sammaleet
kirjavoittavat sen harmaita särmiä. Ja kaikkialla ympärillä leviää karu
nummi punervine kanervineen, kullanvärisine hiirenherneineen, kukkivien
kinsterien suloisesti tuoksuessa.
Ristiäisissä oli eräs nuori tyttö naiskummina, eräs matruusi
mieskummina, ja heidän takanaan molemmat pikku veljet Goul'ven ja
Gildas, jotka pitivät kädestä pikku sisariaan, kukkia kantavia Yvonnea
ja Marieta.
Kun saattue astui Léonin piispan vanhaan kirkkoon, oli suntio, kellon
köydessä riippuen, valmiina aloittamaan asiaankuuluvan, iloisen soiton.
Mutta kirkkoherra sanoi hänelle, väliin tullen äkäisellä äänellä:
-- Ole Herran nimessä aloillasi, Marie Bervrac'h! Nuo Kermadecit ovat
sitä väkeä, joka ei koskaan maksa uhreja ja ukko menettää kapakassa
koko omaisuutensa. Sellaisille ihmisille ei soiteta, kuuletko!
Ja niin astui veljeni Yves tähän maailmaan köyhien tavoin.
Jeanne Danveoch jännitti vuoteessaan huolestuneena kuuloaan, tarkkasi
painojen aavistusten vallassa noita pronssin värähdyksiä, jotka
viipyivät. Hän kuunteli kauan, eikä kuullut mitään, ymmärsi julkisen
loukkauksen tapahtuneen ja itki.
Hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä, kun saattue nolona palasi
kotiin.
Koko elämäksi jäi tuo nöyryytys painamaan Yves'n sydäntä; hän ei
koskaan voinut antaa anteeksi huonoa vastaanottoa hänen maailmaan
tullessaan; ja hänessä säilyi katolista papistoa vastaan unohtumaton
kauna, joka sulki hänen bretonilaisen sydämensä äidiltämme, kirkolta.