Väsyneenä matkan vaivoista ja seikkailuistaan jäi meistä tuo harhaileva
ritarimme nukkumaan erääseen Ylihärmän talonpoikaistaloon. Olemme
tavanneet hänet taas Kajaanin linnan sillalla koettamassa turhaan saada
käsiinsä vihattua ja pelättyä jesuiittaa, jonka kasvot hän oli tuntenut
kurjan metsätorpan ikkunassa. Bertelin harharetket noina kymmenenä tai
kahtenatoista päivänä, jotka olivat kuluneet siitä kuin hänestä
erosimme, ovat pian kerrotut. Eksyttyään pakenijain jäljiltä heitä
takaa ajaessaan, oli hän harhaillut pitkin kaikkia teitä ja polkuja
Pohjanmaalla, käynyt aina Oulussa asti, ja vasta sitten, kun ei hänellä
ollut heistä vähintäkään vihiä, päättänyt etsiä heitä kaukaa Kajaanin
erämaista. _Minkätähden_ tuo nuori ritari noin uupumattomalla innolla
tahtoi saada karkulaiset käsiinsä, selviää kohta.
Muutamia tuntia sillalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen tapaamme
Bertelin siinä huoneessa, jonka linnan päällikkö oli antanut neiti
Reginan asuttavaksi ja missä hän oli erään tämän naispuolisen
sukulaisen suojeluksen alaisena. Neljättä vuotta oli kulunut siitä, kun
nuo molemmat nuoret olivat niin toisenlaisissa oloissa viimeksi
tavanneet toisensa Frankfurt am Mainissa suuren kuninkaan
läheisyydessä. Bertel oli silloin kokematon, kaksikymmenvuotias
nuorukainen, Regina yhtä kokematon kuusitoistavuotias tyttö. Molemmat
olivat he senjälkeen paljon kovaa kokeneet; molempien ensimmäinen
palava nuoruudeninnostus oli jäähtynyt taisteluissa ja kärsimyksissä.
Sukuero ruhtinaan tyttären ja vähäpätöisen luutnantin välillä oli
vähentynyt hänen sotaisen kunniansa ja aatelisen vaakunakilpensä
kautta. Mutta oliko sekin ero, mikä oli heidän vakaumuksissaan,
mielihaluissaan ja tunteissaan, vähentynyt kokemuksien kautta, jotka
tavallisesti karaisevat entistä vakaumusta eivätkä sitä murra?
Bertel lähestyi nuorta neitoa kaikella sillä kunnioittavalla
kohteliaisuudella, jonka hänen aikalaisensa vielä olivat säilyttäneet
perintönä vuosisatojen ritarikaudelta.
-- Arvoisa neiti, -- sanoi hän hiukan värähtelevällä äänellä, -- kun
toivoni tavata teidät Korsholmassa ei toteutunut, olen seurannut teitä
läpi metsien ja erämaiden, niinkuin olisin pahantekijää takaa ajanut.
Te aavistatte kenties sen syyn, joka on saanut minut tätä tekemään.
Reginan mustat silmäripset kohosivat verkalleen ja hän katseli
kysyvästi Berteliä kasvoihin. -- Ritari, -- vastasi hän, -- mitkä
lienevätkin vaikuttimenne, siitä ainakin olen varma, että ne ovat jalot
ja ritarilliset. Te ette ole tahtonut palauttaa onnetonta tyttöä
takaisin vankeuteen; te olette tahtonut temmata hänet sen kauhean
miehen käsistä, jota hän kunnioitti, ennenkuin osui hänet oikein
tuntemaan.
-- Te erehdytte, -- sanoi Bertel vilkkaasti ja lämpimästi. -- Totta
kyllä on, että minua kammotti nähdessäni teidät tuon miehen seurassa,
jonka oikean luonteen olin oppinut tuntemaan ennen kuin te; etsin teitä
kahta vertaa kiihkeämmin temmatakseni teidät hänen käsistään. Mutta
ennenkuin tiesin tästä vaarasta, riensin jo hakemaan teitä käsiini ja
saattamaan tietoonne iloisen sanoman siitä oikeudesta, mikä teille on
tapahtunut ... myöhään, vaikkei toivoakseni kuitenkaan liika myöhään.
-- Oikeudesta, sanotte? -- virkkoi neiti Regina hämmästyen niin, että
hänen poskensa punehtuivat.
-- Niin, arvoisa neiti, -- jatkoi Bertel, ihastuksella katsellen nuorta
pakolaista, -- vihdoinkin on minun onnistunut, turhaan sitä vuosikausia
koetettuani, hankkia teille korvausta viattomasti kärsimästänne
vääryydestä. Te olette vapaa, te voitte Ruotsin aseiden suojassa palata
isänmaahanne ja tässä, -- Bertel taivutti toisen polvensa ja ojensi
Reginalle holhoojahallituksen sinetillä varustetun paperin, -- tässä on
kirje, joka turvaa teidän vapautenne.
Regina oli voittanut ensimmäisen liikutuksensa ja vastaanotti tuon
kallisarvoisen kirjeen miltei ylpeällä kylmyydellä. -- Herra ritari, --
sanoi hän lyhyesti, -- minä tiedän, ettette pyydä kiitostani siitä,
että te, toisin kuin kansalaisenne, olette toiminut niin kuin kunnian
miehen tulee.
Bertel nousi ylös hämillään tuosta ylpeästä käytöksestä, jota hänen
kuitenkin olisi pitänyt osata odottaa. -- Sen minkä olen tehnyt, --
vastasi hän, hänkin vuorostaan kylmästi, -- sen olen tehnyt ainoastaan
korvatakseni vääryyden, joka voisi himmentää suuren kuninkaan muistoa.
Jokainen kansalaisistani olisi tehnyt niinkuin minä, ellei sodan hätä
olisi saanut heitä unohtamaan sitä hyvitystä, jota he olivat velkapäät
teille osoittamaan. Ennen muita olisi jalomielinen kuningas Kustaa
Aadolf kiiruhtanut hyvittämään hetken kiivaudessa tehtyä tekoaan, ellei
kohtalo niin pian olisi hänen päiviään päättänyt. Mutta, -- keskeytti
Bertel, -- minä unohdan että vihaatte sitä kuningasta, jota minä niin
suuresti rakastan ja kunnioitan.
Tumma, kaunis puna peitti uudelleen Reginan kasvot. Bertel oli
tietämättään koskettanut hänen palavan sydämensä arimpaan paikkaan.
Uusi havainto, ihmeellinen vartalon, äänen, liikkeiden, jopa
mielipiteidenkin yhtäläisyys, jota hän ei ollut ennen huomannut ja joka
kolmena viimeisenä vuotena oli kehittynyt Bertelin koko olennossa, teki
sanomattoman vaikutuksen nuoren etelättären mieleen. Hänestä oli
niinkuin olisi hän nähnyt hänet itsensä, tuon kaikista kuolevaisista
suurimman, unelmiensa esineen, elämänsä autuuden ja onnettomuuden,
hänet, tuon pelätyn ja rakastetun, maansa, uskonsa, sydämensä
valloittajan ... ja niinkuin olisi hän itse sanonut hänelle tuolla
tutulla äänellään: -- Regina, sinä vihaat minua! -- Tuo vaikutus oli
niin nopea, niin voimakas, niin odottamattoman valtava, että nuori
neiti yht'äkkiä kalpeni horjui ja oli pakotettu nojaamaan Bertelin
ojennettuun käsivarteen. -- Pyhä neitsyt, -- kuiskasi hän
hämmennyksissään, -- minäkö vihaisin teitä ... teitä!
Kuullessaan tuon käsittämättömän ja samalla niin paljoa merkitsevän
huudahduksen hämmästyi Bertel yhtä paljon kuin Reginakin. Hän ihastui,
häntä pelotti, hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon, mutta hän ei
kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen tuota näin tietämättä tehtyä
tunnustusta. Sanaakaan sanomatta ja mitä suurinta kunnioitusta
osoittaen saattoi hän nuoren tytön hänen suojelijattarensa luo, jonka
hoitaessa hän pian tointui mielenliikutuksestaan, mikä oli ollut
seurauksena kauan tukahdutetuista, mutta nyt yht'äkkiä uuteen eloon
heränneistä sydämen salaisimmista tunteista.
Bertel oli hankkinut tehtäväkseen saattaa neiti Reginan Tukholmaan,
josta hän sitten ensi avovedellä voisi jatkaa matkaansa kotimaahansa.
Hänen tuli sen vuoksi viipyä Kajaanin linnassa siksi, kunnes hänen
suojeltavansa olisi valmis lähtemään, ja lähtö taas viipyi siitä
syystä, ettei korkeasukuisella vangilla ollut sopivaa seuranaista
pitkälle taipalelleen. Sitä odottaessa meni useita viikkoja, ja sen
ajan kuluessa kutoutui aivan uusia suhteita, joita tuskin olisi voinut
ajatella mahdollisiksi, päättäen siitä ylpeästä kylmyydestä, jota
jalosukuinen ruhtinatar alussa oli vapauttajalleen osoittanut. Mutta
tuo kylmyys oli vain jäätä hehkuvan tulivuoren laella; päivä päivältä
se oheni ja suli, päivä päivältä kävi Reginan ylpeys suuremmaksi,
samalla kuin sen perustukset horjumistaan horjuivat, ja lopulta oli
jäljellä vain yksi kaikista vahvin välimuuri, uskontojen katkera
taistelu. Heikko muuri! Sekin suli lopulta maahan etelämaan tulisten
tunteiden lämmittäessä ja ennenkuin oli kolme viikkoa kulunut, olivat
yhdeksäntoista vuotias neito ja kolmen kolmatta vanha nuorukainen,
unohtaen uskontojensa eron ja säätyrajat, vannoneet toisilleen ikuisen
uskollisuuden. Lieneekö Bertel tiennyt että hän ihanasta, ylevästä,
mustasilmäisestä morsiamestaan sai kiittää kuningas Kustaa Aadolfin
muistoa?
Omituinen tapahtuma näytti tahtovan odottamattomalla ja ihmeellisellä
tavalla painaa leimansa tämän liittokirjan alle. Salaisella
levottomuudella, ikäänkuin onnensa häviötä peläten, oli Bertel kauan,
mutta turhaan koettanut ottaa selkoa paenneen jesuiitan kohtalosta. Sen
aamun jälkeen, jolloin tämä hyppäsi kaidepuun yli joen jäälle, ei
kukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä jälkeäkään hänestä nähnyt,
ennenkuin eräänä aamuna kolme viikkoa sen jälkeen muuan talonpoika
saapui linnaan ja toi sanan, että avantoa avatessa hiukan alapuolella
Ämmän putousta siitä oli löydetty miehen ruumis, jolla ei ollut vasenta
korvaa ja joka oli puettuna ulkomaan vaatteisiin. Talonpoika oli tuonut
vaatteet linnaan ja ne tunnettiin isä Hieronymuksen vaatteiksi. Sen
lisäksi kaivoi rehellinen talonpoika vielä taskustaan pienen,
vähäpätöisen kuparisormuksen, joka oli riippunut nauhassa kuolleen
rinnan päällä. Bertel katseli tätä sormusta ihmetellen ja iloiten. --
Vihdoinkin olet minun, -- huudahti hän, -- sinä sormus, jota niin kauan
olen halunnut omakseni ... ja tuot tullessasi varmuuden tuon
peloittavan miehen kuolemasta.
-- Se on pyhimysten tuomio valansa rikkojalle! -- huudahti Regina
hämmästyen.
-- Ja se on tuomio, joka onnemme vahvistaa! -- vastasi Bertel ja
koetteli Reginan sormeen _kuninkaan sormusta_.