Taas palaamme Isokyröön, Perttilän taloon ja vanhan
talonpoikaiskuninkaan luo.
On talvipäivä maaliskuussa 1635. Kevätpäivän paiste tuntuu jo lumessa,
räystäät tippuvat päivän puolella, hanki kantaa mäkien pohjoisilla
rinteillä ja upottaa eteläisillä. Aaron Perttilä on äskettäin tullut
kirkosta kaiken väkensä kanssa; hänen harmaa päänsä kumartuu jo maata
kohden ja hän nojaa Merin käsivarteen. Hänen vieressään kulkee kaksi
hauskaa, pyöreätä olentoa: vanha Larsson ja hänen äskettäin sodasta
palannut samanniminen poikansa, joka on aivan isänsä näköinen. Hänen
sivullaan käy hänen nuori vaimonsa, soma ja iloinen olento, jonka
tunnemme. Se ei ole kukaan muu kuin Kätchen, tuo reipas ja virkeä
tyttö, jonka pehmeä kätönen kerran sai jalon kapteenin kokonaan pois
ladultaan... Sen päivän jälkeen vannoi hän kaikkien kreikkalaisten ja
roomalaisten kirjailijain nimessä, joiden teoksia hän ennen muinoin oli
Turun katedraalikoulussa lukenut -- _sic unde ubi apud unquam post_
kuten vanhoilla oli tapana niin kauniisti sanoa -- että tuo
pehmeäkätinen nunnan kokelas kerran olisi tuleva hänen omakseen. Ja kun
he sodan vaiheissa kerran taas olivat yhtyneet ja kun Kätchen oli
suojelijaa vailla eikä hänellä muuten ollut mitään rehellistä ja
iloista sotamiestä vastaan, niin oli tuo tyytyväinen ja iloinen
pariskunta vihitty yhteen Stralsundissa ja sen jälkeen lähtenyt
tervehtimään pyöreää, pyylevätä isäänsä ja appiukkoaan Larssonia
Isokyröön, jossa heidät oli suurella riemulla otettu vastaan ja
kohdeltu kuin omina lapsina.
Vielä on lisättävä, että Larsson nyt oli heittänyt sodan helkkariin ja
paljon tinkimisen perästä saanut eronsa, vaikkakin ilman arvon
ylennystä. Valitettavasti ei hän ole säästänyt laihintakaan lanttia
Saksanmaan sotasaaliista, niinkuin monet muut hänen vertaisistaan.
Kaikki, minkä hän on ansainnut -- ja se nousee miljooniin hänen omien
puheidensa mukaan -- on haihtunut kuin tuhka tuuleen. Missä?
Nördlingenin luona, väittää hän. Kyllä kai, ei, kesteissä ja
juomingeissa se on kulunut, samanlaisten veikkojen seurassa kuin hän
itsekin on. Mutta nyt aikoo hän heittäytyä vakavaksi kuin aidan seiväs,
ruveta isänsä jälkeen pehtooriksi Perttilän laajoilla tiloilla, kyntää,
kylvää ja niittää _pro modulo virium prolem copiosam lucem proferre_,
niinkuin ne vanhat taaskin niin kauniisti sanoivat. Vanha Perttilä
suosii häntä aivan ilmeisesti. Paljon merkitseviä sanoja on ukko
tullut lausuneeksi ja äskettäin on hän tuomarin käsiin jättänyt
testamenttinsa. Meristä sanottakoon, että hän kuihtuu kuin juureton
kukka ja että häntä pitää elämässä kiinni vain heikko, katkeava toivo,
tuo maanpakoon ajettu, hyljätty Kustaa Bertel, aateliselta nimeltään
Bertelsköld.
Tuo näin monenlaisista aineksista, varjoista ja valopuolista koottu
perhe istuu nyt suuressa tuvassa lukuisan palvelusväen ympäröimänä, ja
vanha Larsson koettaa vielä, ollen salaisessa liitossa Merin kanssa,
herättää ankaran talonpoikaiskuninkaan mielessä lempeämpiä tunteita
Berteliä kohtaan. Kaikki heidän rukouksensa ja selityksensä kilpistyvät
takaisin ukon murtumattomasta lujuudesta kuin kivi kovasta kalliosta...
Larsson kääntyy harmistuneena pois, Meri menee salaamaan kyynelensä
tuvan pimeimpään varjoon. Silloin kuuluu taas tuolta ulkoa kulkusten
helinä niinkuin viimeksikin loppiaisiltana; tilava reki pysähtyy
suurelle pihamaalle ja siitä astuu kaksi henkilöä, laveaan viittaan
puettu upseeri ja nuori, ihmeen ihana nainen, jolla on yllään loistava,
mustalla sametilla päällystetty ja kallisarvoisilla turkiksilla
reunustettu vaippa. Meri ja Larsson kalpenevat molemmat heidät
nähtyään; Larsson rientää heitä vastaan, mutta nyt se on jo myöhäistä,
Bertel ja Regina astuvat tupaan.
Molemmat Larssonit ja Meri tervehtivät Berteliä lämpimästi, mutta ovat
silminnähtävästi hämillään. Kätchen lennähtää ylös ja heittäytyy,
huolimatta siitä erosta, mikä on hänen porvarillisen pukunsa ja tuon
kallisarvoisen samettiviitan välillä, Reginan syliin, joka liikutettuna
halaa uskollista lapsuudensa ystävää.
Bertel irroittautuu ystävällisesti omaistensa syleilyistä ja menee
varmoin askelin vanhan Perttilän luo, joka äänetönnä ja kylmänä istuu
korkeaselustimisessa tuolissaan pöydän päässä eikä ole näkevinään ei
kuulevinaan. Kaikki odottavat jännittyneinä tämän kohtauksen
seurauksia, joka -- sen tuntee jokainen -- on oleva ratkaiseva. Nuori
upseeri on riisunut kauhtanansa ja hattunsa, hänen pitkä, vaalea
tukkansa poimuilee kauniissa kiharoissa hänen avonaisella otsallaan;
hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat mutta nuo siniset, eloisat silmät
katsovat varmasti ja rävähtämättä harmaantuneen vanhuksen kivenkoviin
kasvoihin.
Bertel notkistaa nytkin, niinkuin ensi kerralla, toisen polvensa ja
sanoo äänellä, joka samalla on sekä nöyrä että varma: -- Isäni!
-- Kuka olet? En tunne sinua, ei ole minulla poikaa, -- keskeyttää
hänet vanhus jääkylmällä äänellä.
-- Isäni! -- jatkaa Bertel hämilleen joutumatta. -- Tulen vielä kerran,
vielä viimeisen kerran, pyytämään sinulta anteeksi ja saamaan
siunaustasi. Älä työnnä minua luotasi! Jätän isänmaani taistellakseni
ja mahdollisesti kuollakseni vieraalla maalla. Sinun vallassasi on,
palaanko koskaan. Muista, isäni, että siunauksesi antaa sinulle pojan,
mutta kirouksesi ajaa hänet ainaiseen maanpakoon!
Vanhuksen kasvoissa ei näy värähdystäkään, mutta hänen äänestään
kuuluu, että hän taistelee itsensä kanssa. -- Vastaukseni ei ole pitkä,
-- sanoo hän, -- minulla oli poika. Hän tuli uskottomaksi minulle ja
niille periaatteille, jotka ovat elämääni johtaneet. Hän hylkäsi kansan
asian palvellakseen turmiollista aatelisvaltaa, jota vihaan ja inhoan.
Minulla ei ole poikaa. Olen tänään tehnyt hänet perinnöttömäksi.
Ympärillä seisovain kasvot kalpenevat. Ainoastaan Bertel punehtuu
heikosti ja sanoo: -- Isäni, en pyydä tavaroitasi. Anna ne sille, jonka
katsot ne ansainneen paremmin kuin minä. Pyydän vain anteeksiantoasi,
siunaustasi, isäni.
Kaikki muut paitsi Regina käyvät vanhuksen luo, lankeavat polvilleen
hänen eteensä ja huudahtavat: Armoa Bertelille! Armoa pojallesi!
-- Ja jos minulla olisikin poika, -- vastaa vanhus, -- luuletteko
todellakin, että hän minun tähteni tahtoisi luopua himoitsemasta
aatelisten kunniaa? Luuletteko todellakin, että hän tahtoisi tulla
talonpojaksi niinkuin minä, kansan mieheksi niinkuin minä, elämään ja
kuolemaan kansan asian puolesta? Luuletteko, että hän pienillä,
hansikkaisilla käsillään tahtoisi kyntää maata ja ottaa vaimonsa minun
säädystäni, ottaa aviokseen yksinkertaisen ja siveän naisen, niinkuin
rehellisen ja nöyrän maanmiehen tulee ja täytyy.
-- Isäni, -- vastasi Bertel hiukan epävarmemmalla äänellä kuin äsken,
-- pyyntösi on mahdoton täyttää jo sen kasvatuksen vuoksi, minkä olet
minulle antanut. Tahdon kunnioittaa säätyäsi, mutta minä olen kasvanut
sotilaan ammattiin josta en voi enkä tahdo luopua. Yhtä mahdotonta on
minun valita vaimoni sinun mielesi mukaan. Tässä on puolisoni: hän on
ruhtinaan tytär, mutta hän ei ole hävennyt ottamasta talonpojan poikaa
miehekseen. Olkoon se todistuksena siitä, ettei hän ole häpeävä
kutsumasta sinua isäkseen.
Silloin lähestyy Regina nöyrästi, ikäänkuin suudellakseen vanhuksen
kättä, ja kaikki, paitsi Bertel ja vanhus, nousevat ylös. Mutta vanhan
talonpoikaiskuninkaan tulinen luonto kuohahtaa vihaan.
-- Sanoinhan minä sen, -- huutaa hän jylisevällä äänellä, -- siinä on
se sukupatto, joka syntyi talonpojaksi, mutta josta tuli herrojen
kätyri! Kautta kaikkivallan, olenpa eläissäni nähnyt paljon taistelua
ja paljon uhkaa miekan ja auran välillä, mutta tällaista uhkaa en vielä
ole nähnyt! Tuo nulikka, joka kutsuu itseään minun pojaksi, uskaltaa
minun silmieni eteen tuoda ruhtinaallisen jalkavaimonsa ja kutsua häntä
vaimokseen.
Bertel hypähtää seisoalleen tukeakseen Reginaa, joka on vähällä vaipua
lattialle. -- Vanha mies, -- sanoo hän vihasta vapisevalla äänellä, --
kiitä isännimeäsi ja harmaita hiuksiasi siitä, että olet saanut sanoa
mitä kukaan muu ei olisi sanonut henkeään menettämättä. Tässä on se
sormus, jonka olen kiinnittänyt laillisesti vihityn vaimon sormeen, --
Bertel irrottaa Reginan sormesta kuninkaat sormuksen, -- ja minä vannon
sen, että tuo käsi on yhtä puhdas ja yhtä arvokas kuin kenen muun
kuolevaisen käsi tahansa kantamaan tätä sormusta, joka niin monta
vuotta on ollut suurimman kuninkaan sormessa.
Meri tuijottaa sormukseen, hänen kalpeat poskensa punastuvat, hän
taistelee ankaraa, sisällistä taistelua. Lopulta astuu hän lähemmä,
painaa ihastuksissaan sormuksen huulilleen ja sanoo katkonaisella
äänellä ja niin suurella liikutuksella, että se kuivaa kyynelet hänen
silmistään: -- Minun sormukseni, joka on ollut _hänen_ sormessaan, ja
minun sormukseni, joka on häntä suojellut ... syytön olet sinä hänen
kuolemaansa; hän antoi sinut muille; sitten tulivat kuulat, sitten tuli
kuolema. Tiedätkö sinä, Kustaa Bertel, ja sinä hänen vaimonsa,
tiedättekö tämän sormuksen voiman? Nuoruudessani vaelsin eräänä päivänä
sydänmailla ja kohtasin siellä kuolevan miehen, joka oli janoon
nääntymäisillään. Annoin hänelle lähteestä vettä juodakseen, virvoitin
hänen kieltään muuraimen mehulla. Hän kiitti minua ja sanoi: --
ystäväni, minä kuolen enkä voi palkinnoksi antaa sinulle muuta kuin
tämän sormuksen. Sen löysin muinoin erään neitsyt Marian kuvan
sormesta, joka yksin oli vahingoittumatonna säilynyt Isokyrön kirkossa
paavikunnan rikkinäisten jäännösten kasassa, ja kun minä tempasin
sormuksen hänen sormestaan, kukistui kuva tomuksi ja tuhkaksi. Tässä
sormuksessa on samalla pyhimysten voima ja taikuuden voima, sillä minun
kanssani vaipuu ikivanhan taikauskon suuruuden aika hautaansa. Jolla
tämä sormus on, häntä eivät tuhoa tuli, ei vesi, ei teräs, eivätkä
vaarat minkäänlaiset, ellei hän vanno väärää valaa, sillä väärä vala
lamauttaa sormuksen voiman. Tätä sormusta seuraa onni rauhan aikana ja
voitto sodassa; sitä seuraa rakkaus, kunnia, rikkaus, oma onni ja
toisten turmio. Kun tämä sormus kulkee kolme miespolvea peräkkäin
isästä poikaan, silloin syntyy siitä suvusta suuria sotasankareita ja
valtiomiehiä...
Meri vaikeni. Kaikki kuuntelivat häntä jännittynein mielin.
-- Mutta, -- jatkoi hän, -- jos sormus kulkee kuudessa polvessa
peräkkäin, silloin syntyy siitä suvusta mahtava kuningassuku. Tiedä
kuitenkin, sanoi sama mies, että suuria lahjoja seuraa suuret vaarat.
Valapattoisuus ja sukuviha tulevat aina kiusaamaan sormuksen omistajaa
ja laimentamaan sen voimaa; ylpeys ja ääretön kunnianhimo kalvavat aina
hänen rintaansa häntä tuhotakseen ja suuren sielun lujuutta ja suuren
sydämen nöyryyttä tarvitaan näiden kiusausten voittamiseksi. Jolla on
tämä sormus, hän saavuttaa kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse
taistella muita kuin omaa itseään vastaan; mutta hän on itse olevakin
onnensa pahin vihamies. Siihen viittaavat nuo kolme kirjainta R.R.R.,
jotka on kaiverrettu sormuksen sisään ja jotka selitetään sanoilla:
_Rex Regi Rebellis_, kuningas kuninkaan kapinoitsija, s.o.: onnellisin
ja mahtavin ihmisistä kavahtakoon enin sitä vaaraa, mikä uhkaa häntä
hänen omassa rinnassaan.
-- Ja tämä sormus, oi Regina, tämä sormus on meidän! -- huudahti Bertel
sekä ilolla että pelolla. -- Mikä rikkaus ja mikä edesvastuu seuraakaan
tätä sormusta!
-- Valta! Kunnia! Kuolematon maine! -- huudahti Regina riemuissaan.
-- Ole varuillasi, tyttäreni! -- virkkoi Meri alakuloisesti. -- Nuo
sanat ilmaisevat sormuksen suurimman vaaran.
Vanha Perttilä katseli sormusta ja nuoria pilkallisesti hymyillen. --
Kissan kultaa! -- sanoi hän. -- Turhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää
kunnianhimoa! Se on oiva lahja kulkemaan aatelin perintönä polvesta
polveen. Tule Larsson nuorempi, sinä, joka olet talonpoikaista sukua ja
tahdot sukuusi palata, vaikka olet ollutkin sotilas. Minä tahdon antaa
sinulle jotakin, joka ei ole kultaa eikä turhaa koristusta, mutta joka
on oleva sinulle suuremmaksi siunaukseksi kuin kuninkaitten sormukset.
Ota tuo tammivartinen, vanha kirves tuolta seinältä; niin, niin, älä
pelkää, ei se ole mikään taikakalu, isävainajani on sen itse takonut
Kustaa kuninkaan aikana. Sillä olemme isäni ja minä tehneet monta
urotyötä metsän keskessä ja monta korpea peranneet. Kulkekoon se
perintönä suvussasi, ja minä lupaan sinulle, että häntä, jolla kirveeni
on, seuraavat onni ja tyytyväisyys hänen rehellisessä työssään.
-- Kiitos teille, taattoseni, -- vastasi kapteeni iloissaan, ja oli
hyvin ymmärtäväisen näköisenä tutkivinaan vanhan kirveen terää. -- Jos
jotakin kirjoitusta tarvitaan, niin ehdottelisin tähän pantavaksi
R.R.R., _Ruris Rusticus Robustus_, se on lyhykäisesti sanottuna: hitto
semmoista hukaria! Hyvin kaunis ja syvämietteinen sananlasku!
Larsson vanhempi katsoi nyt ajan tulleen tämän katkeran riidan
sovittamiseksi. Hän astui vanhuksen eteen pitäen kädestä kumpaakin
vastanainutta pariskuntaa ja virkkoi: -- Rakas isäntä, älkäämme ruvetko
Herramme töitä parantamaan. Sinun poikasi ja minun poikani ovat
molemmat aika velikultia; mutta minkä he sille taitavat, että Herramme
on luonut heidät, toisen tulesta, toisen vedestä? Bertel on kuin
tulenliekki, palava, kuuma, korkealle pyrkivä, leimahteleva, loistava,
häilyvä; ja lyönpä vetoa, että tämä pikku rouva on samaa sukua. Minun
poikani on puhtainta vettä.
-- Seis! -- huudahti kapteeni. -- Vettä en ole voinut koskaan sietää.
-- Pidä suusi, ukuli! Poikani on puhtainta vettä ... vuotavaa ja
häilähtelevää, mutta joka tyytyväisenä pysyy maaperässä ja on kuin
vartavasten luotu kouraan tuntuvalla arkipäiväisellä elämänsä
viisaudella sammuttamaan tuon toisen pyhäistä hehkua. Hänen vaimonsa on
kudottu samoista villoista. Etkö nyt näe, että Herramme on aikonut nämä
pojat ystävinä elämään ... tulen vettä lämmittämään ja veden tulta
sammuttamaan ... ja sinä tahdot tehdä heistä vihamiehet ottamalla
toiselta ja antamalla toiselle. Ei, hyvä mies, se ei käy päinsä, usko
minua ja anna pojallesi mikä poikasi on; ei minun poikani silti
tarvitse nälkää nähdä.
Perttilä oli hetkisen vaiti. Sitten sanoi hän kiivaasti:
-- Älä opeta minulle Herran tarkoituksia. Luuletko todellakin, että hän
tuossa, tuo vastaleivottu aatelismies, jota siinä tuleen vertailet,
suostuisi luopumaan sormuksestaan ja sen sijaan kirveeseen tarttumaan?
-- En koskaan! -- vastasi Bertel kuohahtaen.
Meri tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin. --
Anna pois sormus! -- sanoi hän. -- Sinä tunnet jo muutamia sen
vaaroista, mutta et tunne kaikkia. Yhdestä en ole puhunut. Kaikki,
jotka tätä sormusta kantavat, kuolevat väkivaltaisella kuolemalla.
-- Entäpä sitten! -- huudahti Bertel. -- Sotilaan kuolema
taistelutanterella on kaunis ja kunniakas. En pyydä parempaa.
-- Kuulehan sitä! -- sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. -- Arvasinhan
sen: hän ajaa kunniata takaa hautaansa saakka. Rauhallinen kuolema
samoinkuin rauhallinen elämä on hänelle kauhistus. Mutta, sinä Larsson,
sano minulle: onko sinulla halua antaa pois kirves ja tarttua
sormukseen?
-- Hm, -- virkkoi kapteeni mietteissään, -- olisipa tuo sormus edes
kultaa, niin veisin hänet kaupunkiin ja ostaisin rahalla tynnörin hyvää
olutta, ehkäpä hiukan toistakin. Mutta nyt se on vain kuparia ... mitä
vielä minä heitän sen helkkariin ja pidän kirveeni; saattaahan tuolla
edes halkoja hakata.
-- Oikein puhuttu, -- jatkoi Perttilä; -- se on, niinkuin isäsi
sanoo, sama kuin heittäisi vettä kuumaan kiukaaseen. En ole minä tehnyt
vettä ja tulta vihamiehiksi. Tule, Larsson, sinä terveen järjen, sinä
kouraan tuntuvan käytännön mies, tule pojakseni ja ota omaisuuteni, kun
minusta aika jättää. Siunatut olkaat sinä ja sukusi! Lisääntykäät ja
tehkää työtä niinkuin muurahaiset maassa, ja vallitkoon lakkaamaton
viha teidän ja ylhäisten, aatelisten välillä. Olkoon sota eikä koskaan
rauhaa heidän ja teidän välillänne, kunnes nuo turhat korukalut
häviävät; eläkööt kirves ja sormus alituisessa, avonaisessa riidassa,
kunnes molemmat samassa tulessa sulavat. Kun se kerran tapahtuu, sadan
tai kahden sadan tai vielä useamman sadan vuoden perästä, silloin on
aika sanoa: säätyrajoitus on hävinnyt ja ihmisen oma ansio on hänen
ainoa vaakunakilpensä.
-- Mutta, isäni, -- huudahti Bertel vielä viimeisen kerran rukoilevalla
äänellä, -- eikö sinulla ole mitään siunausta annettavana minulle ja
jälkeläisilleni, kun nyt ainaiseksi eroamme?
-- Sinulle! -- virkkoi vanhus yhä vieläkin vihaisella äänellä. --
Menkää, te kadotetut, turhamaiset, kansan suuren rungon madonsyömät
oksat, menkää kurjaan loistoonne ja varmaan häviöönne! Aina siihen
päivään saakka, kunnes se tapahtuu, minkä olen sanonut, että kirves ja
sormus, että väärä kulta ja rehellinen teräs sulavat yhteen ... aina
siihen saakka annan minä teille perinnöksi kiroukseni aina kymmenenteen
polveen, ja sitä kiroustani seuratkoon riita, viha, vaino ja lopulta
surkea häviö!
-- Takaisin, taattoseni! -- huudahti nuorempi Larsson. -- Armoa
Bertelille.
-- Ei mitään armoa aatelille! -- vastasi talonpoikaiskuningas.
-- Varo itseäsi! -- huusi vanhempi Larsson. -- Tuomio voi tulla oman
pääsi päälle.
-- En pyydä armoa, -- virkkoi Bertel, näennäisesti rauhallisena. --
Hyvästi, isä! Hyvästi isänmaani! Minä menen, enkä tule koskaan
takaisin.
-- Hetkinen vielä! -- keskeytti hänet Meri, joka vaivalloisesti ja mitä
suurimman liikutuksen valtaamana asettui hänen eteensä. -- Sinä menet!
Niin, mene sitten ... sydämeni rakastettu, toivoni, elämäni ... mene,
en tahdo sinua kauemmin pidättää. Mutta ennenkuin menet, kuule
salaisuus, joka samalla on ollut elämäni suurin riemu ja sen suurin
tuska...
-- Älä kuule häntä! -- huudahti vanha Perttilä murtuneella äänellä ja
ilmeisesti kauhistuksissaan. -- Älä kuule häntä, hän hourailee!...
Ajattele omaa kunniaasi ja minun kunniaani! -- kuiskasi hän ankarasti
kalpean tyttärensä korvaan.
-- Mitä huolin minä sinun kunniastasi ja omastani! huudahti Meri ennen
kuulumattomalla kiivaudella. -- Etkö näe, että hän menee ... elämäni
ilo menee eikä koskaan palaja. Hän menee ja sinä tahdot, sinä kova,
luonnoton isä, että minun pitää antaa hänen mennä kirottuna vieraille
maille. Mutta niin ei hän saa mennä. Jokaisen kirouksen sijasta, jonka
julistat hänen ylitsensä, annan minä hänelle sata siunausta, ja me
saamme kerran vielä nähdä, mitkä niistä enemmin merkitsevät Korkeimman
valtaistuimen edessä, sinun vihasi vai minun rakkauteni, äidinisän
kirousko vaiko äidin siunaus...
-- Äitini, sinä? -- huudahti Bertel huumaantuneena hämmästyksestä.
Herttua Bernhardin hämärät sanat selvisivät nyt yht'äkkiä hänelle.
-- Älä usko häntä, hän ei tiedä, mitä hän puhuu! -- sammalteli
Perttilä, koettaen turhaan pysytellä rauhallisena.
Meri oli vaipunut Bertelin syliin. -- Nyt se on sanottu -- kuiskasi hän
sammuvalla äänellä. Kustaa ... poikani! Oi, kuinka on outoa ja ihanaa
kutsua sinua pojakseni. Nyt tiedät sinä elämäni salaisuuden ... eikä
minun tarvitse kauan sitä hävetä. Rakastatko minua?... Niin, niin, minä
näen sen! Nyt kuolen iloisella mielellä ... huntu on pudonnut ...
kaikki kirkastuu... Isäni ... minä annan sinulle anteeksi, että olet
vihannut ja kironnut tyttäresi lasta... Anna sinä minulle anteeksi ...
että minä rakastan ... siunaan ... omaa poikaani!
-- Kuule minua, äitini! -- huudahti Bertel, -- kuule minua! Minä kiitän
sinua ... minä rakastan sinua!... Sinun täytyy tulla mukaani, minä en
enää koskaan sinua jätä. Mutta sinä et kuule minua. Sinä olet niin
kalpea ... auta, Jumala!... Hän on kuollut!
-- Tyttäreni! Ainoa lapseni! -- huudahti musertuneena Perttilä, tuo
vanha, rautainen talonpoikaiskuningas.
-- Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! -- sanoi vanha Larsson
pannen kätensä ristiin. -- Ja te, lapsemme, käykää ulos elämään
suvaitsevin sydämin! Kirous ja siunaus taistelevat tulevaisuudestanne,
eikä ainoastaan teidän, vaan myöskin jälkeentulevaistenne aina
kymmenenteen polveen. Rukoilkaa taivaan Jumalaa, että siunaus
voittaisi!
-- Amen, -- sanoivat Larsson nuorempi ja Kätchen.
-- Tapahtukoon niin, -- sanoivat Bertel ja Regina.
_Ensimmäisen jakson loppu_.