Varhain seuraavana aamuna astui isä Hieronymus siihen huoneeseen, jossa
asuivat neiti Regina von Emmeritz ja hänen vanha Dorthensa. Kalpeana
valvomisesta ja mielenliikutuksesta istui nuori neiti uskollisen
palvelijansa vuoteen ääressä. Jesuiitan sisään astuessa nousi Regina
nopeasti seisoalleen.
-- Pelastakaa Dorthe! -- huudahti hän kiihkeästi -- olen etsinyt teitä
kaikkialta, ja te olette hyljännyt minut!
-- Hiljaa! -- sanoi jesuiitta kuiskaten, -- puhu hiljaa, seinätkin
täällä kuulevat. Mitä? ... Dortheko sairas? Se oli ikävä asia, minä en
voi pelastaa häntä. Meidän valhepukuamme epäillään. Meidän täytyy paeta
jo tänä päivänä, heti paikalla.
-- Ei ennen kuin olette tehnyt Dorthen terveeksi. Minä pyydän teitä,
isä, te olette viisas, te tunnette kaikki lääkkeet; antakaa Dorthelle
nopeasti vaikuttavia rohtoja, Ja me seuraamme teitä.
-- Mahdotonta! Meillä ei ole hetkeäkään arvelemisen aikaa. Tule!
-- En tule ilman Dorthea, isäni! Pyhä neitsyt, kuinka voisin jättää
hänet, imettäjäni, äidillisen ystäväni!
Jesuiitta meni vuoteen ääreen, tarttui vanhaa naista käteen, kosketti
hänen otsaansa ja teki liikkeen, jonka merkityksen Regina heti ymmärsi.
-- Hän on kuollut! -- huudahti nuori neiti kauhistuksissaan.
-- Kuollut on! -- sanoi jesuiitta ja omituisen kamala hymyily värähteli
hänen huulillaan, vaikka hän koettikin tekeytyä surulliseksi. -- Sinä
näet, lapseni, -- lisäsi hän, -- että pyhimykset ovat tahtoneet säästää
uskollista ystäväämme matkan vaivoista ja sen sijaan ottaneet hänet
taivaan iloon. Tässä ei voi enää mitään. Tule!
Mutta Regina oli kyyneliensäkin läpi nähnyt tuon omituisen hymyilyn ja
hän kauhistui sitä. Hänelle näytti selviävän kamala salaisuus.
-- Tule! -- kiirehti munkki. -- Messeniuksen vaimo, joka on
katolilainen, saattaa ystävämme hautaan.
Reginan silmät tuijottivat munkkiin ja häntä pudistutti.
-- Eilen illalla kello 7, -- sanoi hän, -- oli Dorthe vielä aivan
terve. Heti senjälkeen joi hän sen juoman, jonka joka ilta olette
hänelle valmistanut voimistavista yrteistä. Kello 8 sairastui hän ...
kymmenen tuntia sen jälkeen on hänestä henki lähtenyt.
-- Pitkän matkan rasitukset ... vilustus ... enempää ei tarvittu. Tule!
Mutta Regina ei tullut.
-- Munkki, -- sanoi hän äänellä joka vapisi kauhusta ja ylenkatseesta,
-- te olette antanut hänelle myrkkyä!
-- Lapseni! Tyttöseni, mitä sinä ajattelet! Suru on järkesi pimentänyt.
Tule, minä annan sinulle anteeksi.
-- Hän oli teille vaivaksi ... näin kärsimättömyytenne jo tänne
tullessamme. Ja nyt te tahdotte ottaa minut suojatonna haltuunne. Pyhä
Maria, pelasta minut! Minä en seuraa teitä.
Jesuiitan liikkuvat kasvot muuttuivat yht'äkkiä ja niihin tuli sama
käskevä ilme, joka oli saanut Messeniuksenkin vapisemaan.
-- Lapsi, -- sanoi hän, -- älä kutsu päällesi pyhimysten vihaa
kuuntelemalla vihollisen viekoituksia. Muista _missä_ olet, onneton, ja
_kuka_ olet. Jos vitkastelet vielä hetkisenkään, niin jätän sinut tänne
puutteeseen, vankeuteen, kuolemaan, vääräuskoisten pilkattavaksi, jätän
sinut eksyneeksi lampaaksi, jonka pyhä neitsyt on hyljännyt. Täällä on
kadotus ja onnettomuus ... tuolla, isänmaassasi, vapaus, onni,
uskontosi, lohdutus, pyhimysten suosio. Valitse, mutta valitse pian,
sillä hevonen on jo valjaissa, aamu koittaa, ja päivän valjetessa tulee
meidän jo olla kaukana tästä kerettiläisten pesästä.
Regina horjui.
Munkin kasvot kovenivat, niinkuin ne olisivat olleet pronssiin valetut.
-- Jos olisinkin uhrannut hänet, -- jatkoi hän matalalla äänellä, --
entä sitten? Tiedätkö, sinä maan muurahainen, mitä maksaa seistä
kohtalon tiellä? Sinun tulostasi Saksaan riippuu paljon, minun
tulostani riippuu kaikki. Mitä merkitsee yhden sielun siirtyminen
autuuteen, jos sen kautta miljoonat sielut pelastuvat kadotuksesta?
Kirkko tarvitsee meitä ja pyhän isän nimessä käsken sinun minua
seuraamaan.
Regina heittäytyi kuolleen päälle ja hänen koko ruumiinsa vapisi: --
Minä en voi, minä en tahdo jättää Dorthea; te olette hänet tappanut!
-- Ja jos _en_ olisi?
-- Vannokaa, ettette ole!
-- Mieletön tyttö! No hyvä, minä vannon. Vaipukoon maa jalkojeni alla
ja nielköön minut kitaansa, jos koskaan olen antanut Dorthelle muuta
juomaa kuin terveyden.
-- Sinä kuulet sen, Jumalan äiti! -- huudahti Regina, vastahakoisesti
ja epäillen. -- Sinä kuulet sen, minä kutsun sinut todistamaan hänen
sanansa ikuisen tuomarin edessä. Pyhä neitsyt, suojele minua! Mitä on
minun tekeminen?
Ulkona muurilta kuului vahtisotamies veisaavan yksitoikkoista virttään.
-- Jää tänne ja muutu vääräuskoiseksi niinkuin sotamies tuolla ulkona,
-- vastasi munkki pilkallisesti.
Regina hypähti ylös. -- Hyvästi, Dorthe! Minä seuraan teitä!
Molemmat kiiruhtivat he ulos. Oli vielä pimeä. Vähäinen valojuova vain
ruskotti mustien kuusien takana Koivukosken rannalla. Hevonen oli
valjaissa. Uninen portinvartija antoi meneväin mennä, sillä olihan
lääkäri linnanpäällikön hyvä ystävä.
Jo luuli jesuiitta olevansa hyvässä turvassa, kun manteren puolelta
ajava hevosmies tuli vastaan kapealla sillalla ja jysähytti pimeässä
rekensä kiinni pakenevain rekeen. Munkin reki kallistui pahasti ja
olisi vierinyt koskeen, jollei lahonnut, rutiseva kaidepuu olisi sitä
pidättänyt. Regina huudahti säikähdyksestä.
Tuon äänen kuultuaan hyppäsi vastaan tulevasta reestä nuori mies
nopeasti maahan ja tuli pakenijain luo.
-- Neiti von Emmeritz! -- huudahti tutunpuoleinen, hämmästyksestä
vapiseva ääni.
-- Te erehdytte, ystäväni, -- kiiruhti jesuiitta vastaamaan
teeskennellyllä äänellä, -- antakaa tietä, se on tohtori Albertus
Simonis, sotalääkäri kuninkaallisen majesteetin palveluksessa!
-- Sinäkö se olet, kirottu munkki! -- huusi vieras. -- Vartijat
aseihin! Aseihin, vangitsemaan maailman suurinta roistoa! -- Ja niin
sanoen tarttui hän munkkia tuuheaan turkin kaulukseen. Alussa koetti
Hieronymus irroittaa rekeä ja päästä pakoon nopean hevosen avulla.
Mutta kun hän huomasi sen mahdottomaksi, jätti hän turkin, kiertäytyi
vihollisensa käsistä, viskautui kaiteen yli ja hyppäsi jäälle, joka
tavattoman ankaran pakkasen aikana oli paneutunut linnansaaren ja
manteren väliin. Kohta oli hän kadonnut hämärään. Linnan portilla
seisova vartija ampui osumatta. Muutamat sotamiehet laittautuivat
ajamaan takaa pakenijaa.
-- Antakaa olla, -- huusi muuan parrakas kersantti, -- yöllä on
suvennut, ja virta on syönyt jään alta päin, luulen sen pian särkyvän.
-- Se juoksi tuonne alaspäin! -- huusivat toiset.
-- Silloin se on kosken oma, -- vastasi kersantti rauhallisesti ja
sytytti piippunsa. -- Eikö lienekin jo tällä hetkellä Ämmän kurkussa.
-- Mitä sanot? -- huusi reen luona oleva mies kauhistuksissaan.
-- Sanon, että Ämmä on saanut oivan eineen, -- vastasi kersantti yhtä
rauhallisena kuin ennenkin, -- Kuulkaahan vain, niin haukkuu kuin
kahlekoira: hyvillään on.
Kaikki kuuntelivat kauhistuksissaan veden pauhua. Tuntui siltä kuin
olisi tuo mahtava putous pauhannut rajummin, kamalammin kuin ennen,
harmaassa talviaamun hämärässä. Kersantti oli oikeassa; se muistutti
todellakin kahlekoiran ulvontaa, jonka eteen on lihapalanen heitetty.