Viikko oli kulunut siitä salaisesta keskustelusta, josta edellä olemme
kertoneet. Jesuiitta ei ollut koko sen ajan kuluessa lakannut
valtiovankia silmällä pitämästä. Joka päivä nähtiin hänen muka lääkärin
hoidon varjolla hiipivän Messeniuksen huoneeseen, jossa hän viipyi
useita tunteja yhteen menoon. Hän oli liian viisas luottaakseen vangin
horjuviin lupauksiin. Mitä heillä molemmilla siellä oli tekeillä, siitä
ei kukaan mitään tiennyt eikä linnan päällikkökään osannut mitään pahaa
aavistaa. Kajaanin linna oli siksi kaukana muusta maailmasta, ettei
Wernstedtin mielessä mitään epäilyksiä voinut syntyä; päinvastoin nautti
hän vieraan lääkärin seurasta ja ihmetteli hänen suurta oppiaan ja
suurta maailmankokemustaan.
Oli kuitenkin muuan, joka alituisesti valvovin silmin seurasi vieraan
askelia, ja tuo ainoa oli Lucia Grothusen, Messeniuksen vaimo. Ollen
katolinen kasvatukseltaan ja vakaumukseltaan oli hän aina tukenut
miestään hänen paavillisissa vehkeilyissään; sen jesuiittakin tiesi
vallan hyvin ja luuli sen vuoksi voivansa olla varma hänen
myötävaikutuksestaan, vaikkei hän, varovainen kun oli, tahtonut uskoa
aikeitaan liukaskieliselle naiselle. Mutta usein kompastuvat
viisaimmatkin suunnitelmat noihin ihmissydämen ja varsinkin naisen
sydämen salaisiin vaikuttimiin, jotka toimivat aivan toiseen suuntaan
kuin kylmä järki. Viekas jesuiitta oli erehtynyt Lucian luonnetta
arvostellessaan. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, että kun uskonvoima
tämän aivoissa huusi: käy eteenpäin! huusi rakkaus vielä voimakkaammin
hänen sydämessään: pidä vastaan! ... ja naisessa pääsee aina voitolle
rakkaus.
Lucia oli tavattoman tarkkanäköinen nainen; hän oli saanut selville
jesuiitan aikeet ennen kuin tämä voi sitä aavistaakaan. Hän näki, mikä
kalvava sisällinen taistelu raivosi Messeniuksen rinnassa, taistelu
elämästä ja kuolemasta, taistelu, jota toisaalta piti yllä uskonvimma,
käskien hänen uhraamaan maineen ja jälkimaailman tunnustuksen kirkon
hyväksi, toisaalta: kunnianhimo, joka yhtä mittaa kuiskasi hänen
korvaansa: aiotko itse turmella elämäsi työn? Aiotko siis silmät
ummessa häväistä historian kaikkein pyhintä? Aiotko heittää
ylenkatsottavaksi sen loistavan nimen, joka vankilan pimeydessäkin on
suurin rikkautesi ja suurin ylpeytesi?
Kaiken tämän näki Lucia rakastavan terävällä silmällä; hän näki, että
se mies, jota hän rakasti ja jolle hän oli uhrannut kärsimyksiä ja
kärsivällisyyttä täynnä olleen elämänsä, joutuisi hukkaan tässä
kauheassa sisällisessä taistelussa, ja hän päätti pelastaa hänet
ryhtymällä rohkeihin, ratkaiseviin toimiin.
Myöhään illalla paloi vielä kynttilä Messeniuksen kirjoituspöydällä,
jonka ääressä hän ja jesuiitta olivat yhdessä työskennelleet aamusta
alkaen. Lucia oli saanut luvan laskeutua levolle vuoteelleen, joka oli
pitkän huoneen toisessa päässä lähellä ovea. Hän oli nyt nukkuvinaan.
Pöydän ääressä istuvat miehet olivat lopettaneet työnsä ja
keskustelivat matalalla äänellä latinaksi, jota kieltä Lucia varsin
hyvin ymmärsi.
-- Olen tyytyväinen sinuun, ystäväni, -- virkkoi jesuiitta
tyytyväisenä. -- Nämä asiakirjat, jotka tekevät kerrassaan
todenmukaisen vaikutuksen, riittävät todistamaan Kustaan ja Kaarlo
kuningasten kääntymyksen, ja tämä esipuhe, jonka olet allekirjoittanut,
vahvistaa vain niiden uskottavaisuutta. Palaan nyt Ruotsin kautta
takaisin Saksanmaalle painattaakseni nämä todistuskappaleet joko
puoluelaistemme avulla Tukholmassa, taikka jos se osoittautuu
mahdottomaksi, Lyypekissä tai Leidenissä.
Messenius ojensi vaistomaisesti kätensä ikäänkuin pelastaakseen kalliin
aarteen ryövärin käsistä.
-- Pyhä isä, -- huudahti hän kuin hämmästyen, -- eikö tätä vielä voi
lykätä? Minun nimeni ... kunniani ... armahtakaa minua, pyhä isä,
antakaa minulle nimeni takaisin!
Jesuiitta hymyili.
-- Enkö minä anna sinulle nimeä, -- sanoi hän, -- Paljoa suurempaa ja
paljoa ihanampaa kuin se, minkä nyt kadotat, nimeä, joka aina mainitaan
pyhän veljeskuntamme aikakirjoissa, joka loistaa kirkon marttyyrien ja
hyväntekijäin nimien joukossa ja joka kenties kerran pyhimyksenkin
nimeksi julistetaan.
-- Mutta joka siitä huolimatta on kunniaton nimi, valehtelijan,
väärentäjän nimi! -- huudahti Messenius niin epätoivoisesti kuin
kuolemaan tuomittu vanki, jolle mestauslavalla puhutaan taivaan
iloista.
-- Heikko, turhamainen mies, joka et tiedä, ettei suuria tarkoituksia
koskaan saavuteta ihmisiä peläten ja heidän kiitostaan hakien! -- sanoi
jesuiitta melkein ylenkatseellisella äänellä. -- Voisit varmaankin
vielä kerran peruuttaa sanasi ja riistää itseltäsi koko kristikunnan
kiitoksen. Mutta onneksi ei se enää ole mahdollista. Nämä asiakirjat,
-- ja riemuiten heilutti jesuiitta paperikääröä kädessään, -- ne ovat
nyt hallussani ja minä osaan ne pitääkin, ja vaikka vasten tahtoasi
käyttää ne kirkon kunniaksi, uskon voitoksi ja oman sielusi
iankaikkiseksi autuudeksi!
Tuskin oli isä Hieronymus saanut nuo sanat lausutuiksi, kun ravakka
käsi tarttui noihin papereihin, joita hän niin voitonriemuisesti ilmaan
kohotti, tempasi ne hänen kädestään, rutisti ne kokoon, repi ne
tuhansiksi palasiksi ja sirotti palaset ympäri vankilan lattiaa. Tuo
liike tuli niin odottamatta, jesuiitta oli voinut sitä niin vähän
aavistaa, että hän hetkeksi menetti tavallisen neuvokkaisuutensa, ja
ennenkuin hän ennätti apuun, oli kaikki jo hävitetty. Vasta sitten, kun
lattialle sirotetut palaset muistuttivat häntä siitä, mitä hän oli
menettänyt, puristuivat hänen huulensa kiukusta kokoon, hänen kätensä
kohosivat ja tiikerin raivolla karkasi hän tuon kurjan kimppuun, joka
oli uskaltanut tehdä tyhjäksi hänen tuumansa juuri silloin kuin ne
olivat toteutumaisillaan.
Lucia -- sillä tuo ravakka käsi oli hänen kätensä -- otti munkin raivon
vastaan sillä vakavalla päättäväisyydellä, joka on omituista naiselle
silloin, kun hän taistelee pyhimpien tunteittensa puolesta. Jo nuorena
ollessaan oli hän ollut kovakätinen, ja nyt oli hän tuon tuostakin
saanut kehittää voimiaan alituisissa otteluissaan linnan raakojen
sotamiesten kanssa. Nopeasti koppasi hän munkin ranteet kouriinsa ja
piteli niitä kuin ruuvipenkissä.
-- Entäs nyt -- ilkkui hän; -- tästä ei ole kuin kolme askelta
kuolemaan, hyvä herra; mitä te tahdotte?
-- Sinä mieletön! hurja! -- kiljui jesuiitta, raivosta kiehuen, -- sinä
et tiedä, mitä olet tehnyt! Sinä kurja rosvo, sinä olet varastanut
valtakunnan kirkoltasi ja paratiisin mieheltäsi!
-- Ja teiltä olen minä varastanut saaliinne, sudelta hänen varman
uhrinsa, eikö niin? -- vastasi Lucia alkaen hänkin vuorostaan
kiivastua. -- Munkki! -- jatkoi hän yhä kiihtyvällä äänellä, pudistaen
voimakkaasti tuota mahtavaa miestä, joka turhaan koetti irtautua, --
minä tunnen varkaan, joka kirkon lammasnahkaan puettuna on tullut
varastamaan suurelta mieheltä hänen kunniaansa, kokonaiselta kansalta
sen historiaa, köyhältä hyljätyltä naiselta hänen ainoaa ylpeyttään,
hänen miehensä rauhaa, kunniaa ja elämää. Sano minulle, hurskas ja pyhä
munkki, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen varas? Riittääkö vesi
Ämmän koskessa hänen ruumistaan hukuttamaan ja helvetin iankaikkinen
tuli hänen sieluaan polttamaan?
Jesuiitta vilkaisi ikkunaan, jonka alla mahtavan kosken aallot kolkosti
pauhasivat talviyön hiljaisuudessa.
-- Kas sinua, -- huudahti Lucia katkerasti nauraen, -- sinä pelkäät
minua, sinä mahtava, joka hallitset valtakuntia ja omiatuntoja! Sinä
pelkäät, että miehen kädellä heitän sinut alas kosken ammottavaan
kitaan. Turha pelko ... minä olen vaan nainen, ja sentähden taistelen
minä naisen aseilla. Näetkös ... enhän minä muuta kuin suljen pedon
lukkojen ja ristikkojen taa. Vapise, munkki, minä tiedän, kuka sinä
olet! Lucia Grothusen on hiipinyt kantapäilläsi: sinä olet petetty, ja
se on hän, joka on sinut pettänyt.
-- Petetty! -- kertoi jesuiitta; hän tiesi hyvin, mitä sana merkitsi.
Tänä intohimoisena aikana, jolloin kaksi uskontoa taisteli
valtakunnista ja kansojen omistatunnoista ja jolloin jesuiittain
salavehkeet olivat mitä suurimmassa määrässä ärsyttäneet mieliä
Ruotsissa, olisi jokainen tämän veljeskunnan jäsen, joka olisi
valtakunnan rajain sisällä tavattu valepukuun puettuna, ollut mennyttä
kalua. Mutta uhkaava vaara karaisi vain hänen voimiaan, tuon rohkean,
jäntevän miehen.
-- Petetty! Tyttäreni minut pettänyt! -- kertoi hän vielä uudelleen,
samalla kuin hänen kätensä vaipuivat alas ja hänen kasvoissaan kuvastui
epäilys ja lempeä murhe. -- Se on mahdotonta!
-- Minäkö sinun tyttäresi? -- huudahti Lucia ja sysäsi inholla
jesuiitan luotaan. -- Valhe tyttäresi ja vilppi äitisi! Siinä sinun
sukulaisesi!
-- Lucia Grothusen, -- sanoi jesuiitta hyvin lempeästi, -- kun olit
lapsi ja seurasit isääsi Arnold Grothusenia, joka karkoitettiin samalla
kuin kuningas Sigismund, niin tulit eräänä päivänä vainoojiesi takaa
ajamana talonpojan majaan... Teitä ei aiottu ottaa vastaan, teidät
uhattiin antaa ilmi. Silloin keksi lapsellinen silmäsi nurkassa neitsyt
Marian kuvan, joka vetelehti siellä muistona muinaisilta ajoilta,
pahanilkisten lasten leikkikaluna. Sinä otit tuon kuvan, suutelit sitä,
ojensit sen noita kovasydämisiä ihmisiä kohden ja sanoit: kas, neitsyt
Maria on täällä, hän on meitä suojeleva.
-- Niin no ja mitä sitten, -- sanoi Lucia lempeämmällä äänellä kuin
itsekään olisi tahtonut.
-- Lapsellinen luottamuksesi ... ei, mitä sanonkaan? ... pyhä neitsyt
hellytti kovien talonpoikain sydämet, he ottivat teidät suojaansa ja
piilottivat teidät. Eikä sillä hyvä, he antoivat sinulle tuon kuvan,
jota sitten olet säilyttänyt suojelijanasi ja joka riippuu nytkin
tuolla seinällä. Niinkuin sinä sanoit silloin, niin sanon minä nyt:
kas, neitsyt Maria on täällä, hän on minua suojeleva.
Lucia oli liikutettu ja koetti turhaan sitä salata. Hän puri huultaan
eikä mitään vastannut.
-- Olet oikeassa, -- jatkoi munkki, viisaasti laskien sanojensa
vaikutuksen, -- minä olen katolilainen niinkuin sinäkin, vainottu
niinkuin sinäkin; jos he saisivat selville valepukuni, tappaisivat he
minut. Henkeni on hallussasi, anna minut ilmi; minä en pakene; minä
kuolen uskoni edestä ja siunaan sinua kuollessani.
-- Pakene täältä, -- sanoi Lucia, -- saat aikaa huomiseen saakka. Mutta
ainoastaan sillä ehdolla, ettet enää koskaan puhuttele tätä vanhusta,
jonka olet tahtonut häväistä.
-- No niin, sanoi jesuiitta alakuloisesti -- minä pakenen, mutta minä
jätän tänne kauniin unelmani paremmasta tulevaisuudesta. Kuvailin jo,
että suuri Messenius ja hänen jalo puolisonsa tulisivat katolisen uskon
uudistajiksi pohjolassa; olin ajatellut, että se aika ei olisi enää
kaukana, jolloin miljoonat sanoisivat: me vaelsimme pimeydessä ja
sokeudessa, mutta menneiden aikojen valo on noussut edessämme
loistamaan ja suuri Messenius on paljastanut eteemme uskonpuhdistuksen
vääryyden.
-- Jos se vain voisi tapahtua totuutta loukkaamatta! -- huudahti Lucia,
jonka tulinen mieli yhä enemmän oli alkanut innostua siitä
tulevaisuudesta, jota jesuiitta niin taitavasti osasi kuvata hänen
eteensä.
-- Mikä on totuus! -- jatkoi jesuiitta lempeästi ja vakuuttavasti. --
Oi, ystäväni, totuus on meidän uskomme, valhe on vääräuskoisten usko.
Jos tulisit vakuutetuksi siitä, etten minä mieheltäsi pyydä muuta kuin
totuuden julistamista, tahtoisitko silloin auttaa minua kirkkoasi
uudelleen rakentamaan?
-- Tahtoisin! sen minä tahtoisin! -- vastasi Lucia innokkaasti.
-- Niinpä kuule sitten ... -- jatkoi jesuiitta, mutta hänet keskeytti
Messenius, joka tähän asti oli ollut kuin huumautuneena, mutta nyt
heräsi kuin pahasta unesta.
-- _Abi, male spiritus_! -- huusi hän raivoissaan, ikäänkuin olisi
pelännyt, että jesuiitan käärmeen kieli vielä kerran saisi hänet
vietellyksi. -- _Abi, abi_! Sinä et ole ihminen, sinä olet pimeyden
ruhtinas, paratiisin käärme! _Abi, abi in aeternam ignem, habitaculum
tuum, in regnum mendacii, imperium tuum_[20] -- ja noin sanoen työnsi
hän jesuiitan ovea kohti, eikä Luciakaan koettanut häntä siitä estää.
-- _Insanit miser_![21] huusi jesuiitta ja katosi.
-- Kiitos ystäväni! -- sanoi Lucia mieli keveänä ja niinkuin lumouksesta
vapautuneena.
-- Kiitos, Lucia! -- vastasi Messenius, lempeämmin kuin moneen aikaan.