12. KIUSAAJA.

Vladislaus Ruotsin valtaistuimelle? Minä epäilen sitä -- huomautti

Messenius päätään pudistaen.

-- Kuule minua loppuun saakka, -- jatkoi jesuiitta, niiden pitkälle

tähtäävien tuumien elähyttämänä, joita hän oli vehkeilevissä aivoissaan

punonut. -- Sinä itse, suuri Messenius, olet se, joka olet saava tämän

ihmeen aikaan.

-- Minäkö? ... kurja vanki! Mahdotonta.

-- Pyhimyksille ja nerolle ei ole mikään mahdotonta. Ruotsalainen on

kuningasmielinen; kuninkaittensa esimerkki johtaa hänet sekä hyvään

että pahaan. Erittäinkin kunnioittaa hän suuresti vanhaa kuningas

Kustaata. Jos nyt voidaan todistaa, että sama kuningas Kustaa

kuolinvuoteellaan katuen julisti lutherinopin harhaopiksi, että hän

luopui siitä ja kirosi uskonpuhdistuksen, ja että hän määräsi nuoremman

poikansa, paavinuskoon taipuvaisen Juhanan, aikanaan korjaamaan isänsä

tekemän suuren erehdyksen...

-- Mitä uskallat puhua? -- huudahti Messenius. -- Sellainen päivän

selvä valhe, joka on ristiriidassa koko kuningas Kustaan niin varmasti

todistettujen viimeisten sanojen kanssa...

-- Rauhoitu, arvoisa ystäväni! -- keskeytti hänet jesuiitta kylmästi.

-- Jos sen lisäksi vielä voidaan todistaa, että lutherilaisuuden toinen

perustaja ja valmistaja, Kaarle IX, samalla tavalla vähää ennen

kuolemataan julisti uskonpuhdistuksen häväistykseksi ja

onnettomuudeksi...

Messenius katseli jesuiittaa tyrmistyksissään hämmästyksestä.

-- Ja jos lopuksi vielä sekin voidaan todistaa, että itse kuningas

Kustaa Aadolf, ennenkuin heitti henkensä Lützenin tappelutantereella,

oli saanut yht'äkkisen ilmestyksen ja kuollut vääräuskoisen kuoleman

suurimman katumuksen ja sielunhädän vallassa...

Messeniuksen kalpeat kasvot punehtuivat.

-- Silloin, -- jatkoi jesuiitta järkähtämättömällä rohkeudella, --

silloin ei ole Vaasan suvusta jäljellä muita kuin tuo houkko Eerikki

XIV, puoleksi paavillinen Juhana III ja kokonaan katolinen Sigismund,

joiden vuoksi emme huoli vaivata itseämme. Kun Ruotsin kansa kerran

tulee vakuutetuksi siitä että nämä sen suurimmat kuninkaat, että kaikki

sen kuninkaat joko ovat olleet paavilaisia tai lopulta siksi tulleet,

niin putoavat suomut sen silmiltä, se katuu tekoansa ja kääntyy

takaisin ainoan autuuttavan roomalaisen kirkon helmaan.

-- Ja mitenkä sinä, arvoisa isä, aiot vastoin selvimpiä todistuksia

vakuuttaa ruotsalaisia kuninkaittensa luopumisesta?

-- Olenhan jo sanonut, -- jatkoi jesuiitta mielitellen, -- että niin

suuri ja ansiokas tehtävä voidaan suorittaa ainoastaan nerokkaan

Johannes Messeniuksen avulla. Kaikki tietävät, että sinä olet Ruotsin

oppinein mies ja sen suurin historioitsija. Kaikki tietävät, että

sinulla on ollut ja on vieläkin takanasi useampia historiallisia

asiakirjoja ja salaisia papereita kuin kenelläkään muulla koko

valtakunnassa. Käytä tätä asemaasi sukkelasti ja nerokkaasti; sepitä

todistuskappaleita, joita ei koskaan ole ollut olemassa; keksi

tapahtumia, jotka eivät milloinkaan ole tapahtuneet...

-- Mitä uskallat sinä ehdottaa? -- huudahti Messenius hehkuvin kasvoin.

Jesuiitta erehtyi hänen mielenliikutuksestaan. -- Niin, -- jatkoi hän,

-- yritys vaatii uskallusta, mutta mahdoton se ei ole. Nopea pako

Puolaan on sitäpaitsi saattava sinut varman turvan taa...

-- Ja tätäkö sinä ehdotat _minulle_?

-- Niin teen, -- lisäsi Hieronymus entiseen tapaansa, -- ymmärrän

kyllä, että Kustaa Aadolf on tuottava sinulle suurimpia vaikeuksia,

mutta hänet otankin minä omalle osalleni. Sinun asiaksesi jää siis vain

esittää Kustaa I ja Kaarle IX siinä valossa, että se hyödyttää asiaamme

ja pyhää kirkkoamme.

-- _Abi a me, male spiritus!_ -- huudahti Messenius. -- Sinä häpäisijä,

sinä valehtelija, sinä ilkiö, joka kosket kädelläsi siihen, mikä

pyhintä on, luuletko sinä, että minä, Johannes Messenius, olisin sitä

varten uhrannut koko elämäni tullakseni Ruotsin kuuluisimmaksi

historian kirjoittajaksi, että nyt yht'äkkiä näin häpeämättömästi, näin

äärettömän julkeasti raiskaisin sitä historiallista totuutta, jonka

olen niin suurella ja pitkällisellä työllä rakentanut! Korjaa luusi

täältä tuossa tuokiossa ... pian ... pois, _in Gehennam!_... -- Ja

vimmastuksissaan nakkeli vihastunut vanhus jesuiitan päälle mitä

käsiinsä sai: kirjoja, papereita, musteastian, hietarasian, sellaisella

raivolla, että rohkea munkki jo hämmästyi. Jesuiitan keltaisen kalpeat

kasvot kalpenivat hetkeksi entistään vielä kalpeammiksi ... mutta

sitten peräytyi hän muutamia askelia, ojensi vartalonsa ja avasi sen

poimukkaan espanjansametista tehdyn puseronsa, joka peitti hänen

yläruumiinsa. Säkenöivä timanttiristi, jota ympäröi rubiineista tehty

orjantappurakruunu, välkähti sen alta puolihämärässä.

Tuo koriste näytti tekevän Messeniukseen lumoavan vaikutuksen. Hänen

äsken niin kiihoittunut äänensä vaikeni silmänräpäyksellisesti ...

hänen vihansa muuttui peloksi ... hänen polvensa vapisivat, hän horjui,

oli vähällä kaatua ja pysyi vaivoin pystyssä pidellen kiinni korkeasta

tuolin selustimesta.

Jesuiitta astui nyt hitaasti lähemmäksi, kiinnittäen vankiin nuo oudot

silmänsä, joiden katseessa oli ilme niinkuin kalkkalokäärmeen silmissä.

-- Muistatko vielä, vanha mies, -- sanoi hän tyynellä hallitsijan

äänellä, vaieten jokaisen sattuvan sanan jälkeen kohottaakseen sen

kautta niiden vaikutusta, -- muistatko vielä niitä rangaistuksia, joita

kirkko ja meidän pyhän veljeskuntamme säännöt määräävät sellaisista

synneistä kuin sinun? Luopumisesta määrätään kuolema ... ja sinä olet

seitsenkertaisesti luopunut ... häväistyksestä kuolema ... ja sinä

olet seitsenkertaisesti kirkkoa häväissyt ... tottelemattomuudesta

kuolema ... ja sinä olet seitsemän kertaa niskoitellut! ... rikoksesta

pyhää henkeä vastaan: kirous ... ja kuka on rikkonut useammin kuin

sinä! ... vääräuskoisuudesta: polttorovio ... ja kuka on ansainnut sen

niinkuin sinä!... Herran pyhien pahentamisesta ja ylenkatsomisesta:

helvetin tuli ... ja kuka on enemmän pahennusta aikaan saanut?

-- Armoa, pyhä isä, armoa! -- huudahti Messenius kiemurrellen kuin

kurja mato jesuiitan kauheiden uhkauksien alla.

Mutta isä Hieronymus jatkoi -- _Nicolaus Pragensis_, tuo kuuluisa mies,

kääntyi Kalvinin harha-oppiin ja uskalsi vastustaa meidän

veljeskuntamme esimiestä. Hän vetäytyi Böömin etäisimpään kolkkaan,

mutta kosto saavutti hänet. Koirat repivät rikki hänen ruumiinsa ja

hornan henget raastoivat palasiksi hänen sielunsa...

-- Sääliä! Armoa! ... huokasi vanki masennuksissaan.

-- No hyvä, -- jatkoi jesuiitta ylhäisesti ja kopeasti -- olen antanut

sinun valita ikuisen kunnian ja iankaikkisen kadotuksen välillä; annan

sinulle siihen tilaisuuden vielä viimeisen kerran, vaikket ole sitä

ansainnut. Luuletko todellakin, sinä kurja luopio, että minä, Saksan ja

Pohjoismaiden jesuiittain ylin päällikkö, joka en tunnusta itseäni

korkeammaksi muita kuin Rooman pyhän isän ... luuletko todellakin, että

minä, pohjoismaiden salainen hallitsija, olisin antautunut tuhansien

vaarojen alaiseksi tullakseni luoksesi tähän kurjaan loukkoosi sitä

varten, että luopuisin aikeistani sinun tottelemattomuutesi ja

raukkamaisuutesi vuoksi? Kysyn sinulta vielä, pyhän veljeskuntamme

nimessä, tahdotko sinä, Johannes Messenius, totella sitä valaa, jonka

olet nuoruudessasi vannonut ja tahdottomasti seurata minun, esimiehesi

ja tuomarisi käskyjä ja määräyksiä?

-- Tahdon, pyhä isä, -- vastasi vanki vapisten, -- minä tahdon.

-- Kuule sitten, mihin rangaistukseen sinut tuomitsen. Sanot kaiken

elämäsi aikana pyrkineesi yhteen ainoaan päämaaliin: tullaksesi

mainituksi pohjoismaiden suurimpana historioitsijana, ja nyt luulet

vihdoinkin tämän päämaalisi saavuttaneesi.

-- Niin se on, pyhä isä, se on ollut päämaalini ja nyt olen sen

vihdoinkin saavuttanut.

-- Päämaalisi on väärä! -- huudahti jesuiitta musertavalla äänellä.

Päämaalisi on synnin ja perkeleen päämaali, sillä sinä olet

työskennellyt omaksi kunniaksesi etkä pyhän kirkon kunniaksi, niinkuin

olet vannonut. Sentähden käsken minä sinun hävittämään elämäsi

epäjumala ja suuri maineesi jälkimaailman silmissä siten, että muunnat

historian ja kirjoitat sen niinkuin sen pitäisi oleman eikä niinkuin se

on. Minä tahdon, että sinun on hyljättävä maine ja jälkimaailma

palvellaksesi nykyhetken tarvetta, joka on roomalaisen kirkon voitto

pohjolassa. Minä tahdon, että sinun on kirjoitettava kuningas Kustaa

I:n ja kuningas Kaarle IX:n historia niin, että kaikki se, mitä he ovat

uskonpuhdistuksen hyväksi tehneet, on ollut sekä heille että heidän

valtakunnalleen vahingoksi ja turmioksi. Ja minä tahdon, että sinun on

perustettava tämä uusi historia niin luotettaviin asiakirjoihin, ettei

niitä kansan silmissä voida vääriksi osoittaa ... asiakirjoihin, joita

ei ole olemassa, mutta jotka sinun on valmistettava ... asiakirjoihin,

joiden valheellisuus ehkä miespolven kuluttua tulee ilmi, mutta jotka

tällä hetkellä tekevät tarkoitetun vaikutuksensa.

-- Minun tulee siis, -- sanoi Messenius äänellä, joka vapisi pelosta,

vihasta ja nöyryytyksestä, -- jälkimaailman silmissä esiintyä alhaisena

väärentäjänä, historian pyhimpien totuuksien kunniattomana

raiskaajana...

-- Entäpä sitten! -- virkkoi jesuiitta ivallisesti hymyillen. -- Entäpä

sitten, jos sinä, kurja välikappale, uhraatkin kunniasi, kunhan kirkko

saa takaisin omansa ja voittaa suuren voittonsa! Mitä hyödyttää sinua

ihmisten kiitos, jos sielusi palaa helvetin hehkussa, ja mitä vahinkoa

voi sinulla olla ihmisten ylenkatseesta, jos tämän uhrisi kautta olet

voittanut marttyyrikruunun taivaassa?

-- Mutta totuus ... historian puolueeton tuomio!...

-- Pyh, mikä on historian totuus? Onko se tuo nöyrä orja, joka

tallustelee inhimillisten erehdysten kantapäillä ... tuo ajattelematon

papukaija, joka lavertelee heidän perässään kaikki heidän tyhmyytensä?

Eikö se ennemminkin ole todellisuus semmoisena kuin sen _tulee

olla_, puhdistettuna hairahduksista, vapautettuna rikoksista ja

hullutuksista ... eikö se ole Jumalan valtakanta maan päällä, joka on

yhtä viisas kuin väkevä, yhtä hyvä kuin se on pyhä ja elävä?

-- Mutta meidänkö siis tulee neuvoa Jumalalle, mikä on hyvää ja

viisasta? Eikö hän itse ole meille sitä ilmaissut todellisuudessa

_sellaisena kuin se on_?

-- Vieläkö uskallat sinä, horjuva luopio, väitellä esimiehesi kanssa

siitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Valitse ja tottele! Valitse joko

ajallinen ja iankaikkinen kuolema, tahi paratiisin ilot ja pyhimysten

riemu! Yksi sana vain, ja siitä riippuu onnesi tai onnettomuutesi:

tahdotko totella käskyäni?

-- Minä tottelen! -- vastasi vanki masennuksissaan. Ja jesuiitta

poistui äänetönnä ja kylmänä, nyökäyttäen hänelle päätään niinkuin

kuningas orjalleen, joka on saanut hänen armonsa.

Välskärin kertomuksia 1 Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi. · 第 41 / 47 题