Se huone, johon nyt astumme, on linnan itäisessä tornissa eikä suinkaan
tee mitään iloista vaikutusta. Se on suuri ja pimeä. Vaikka se onkin
auringon puolella, pääsevät talvisen päivän pian haihtuvat säteet
ainoastaan niukasti tunkeutumaan pienen, paksulla rautaristikolla
varustetun ikkunan läpi. Suuri harmaasta kivestä muurattu avonainen
takka täyttää yhden nurkan kokonaan; huonekaluja on maalaamaton,
karkeasti höylätty sänky, pari penkkiä, pari tuolia, vaatearkku, suuri
pöytä ikkunan alla ja sen lähellä oleva karkea nurkkakaappi. Kaikki
nämä kalut näyttävät uusilta ja se vaikuttaa, ettei silmä aivan paljon
loukkaannu niiden kömpelyydestä. Muuten on huone osaksi keittiö, osaksi
kirjoitushuone. Oppi on asettunut huoneen yläosaan ikkunan puolelle;
pöytä on täynnä mustepilkkuja, sillä on kellastuneita käsikirjoituksia
ja suuria pergamenttikansiin sidottuja kirjoja; nurkkakaappia, jonka
ovi on auki, näytään käytettävän kirjakaappina. Huoneen alaosa takan
ympärillä on toisennäköinen. Siellä on pesuastia jauhosäkin vieressä;
padasta näkyy muutamia kuivaneita haukia ja lihapalasia; padan vieressä
on vesisanko ja niiden yläpuolella hylly täynnä saviastioita.
Sellainen on se asunto, johon linnanpäällikkö Wernstedt on sijoittanut
valtiovangin Johannes Messeniuksen ja hänen puolisonsa ja palvelijansa,
päästettyään hänet siitä peloittavasta komerosta, jossa Messeniuksen
kiusanhenki Eerikki Hare oli monta vuotta kiduttanut tuota onnetonta.
Tämä huone on ainakin kuiva ja korkea ja sen huonekalut ovat
linnanpäällikön itsensä lahjoittamat. Messenius asustaa itse sen
yläpäässä, hänen vaimonsa alapäässä takan ympärillä.
Suuren, musteella tahritun pöydän ääressä istuu koukkuselkäinen vanhus,
ruumis kiedottuna turkkeihin, jalat pistettynä poronnahkasaappaihin ja
päässä paksu villamyssy. Se, joka oli nähnyt tämän miehen hänen onnensa
ja myötäkäymisensä päivinä, kun hän isoäänisenä piti puhetta Upsalan
konsistoriossa tai ylpeänä kuin kuningas valtakunnassaan hallitsi ja
vallitsi kaikkia Ruotsin valtioarkiston historiallisia aarteita, ei
suinkaan olisi tuntenut tätä kuihtunutta, vuosien ja onnettomuuksien
kangistamaa olentoa tuoksi ylpeäksi mieheksi, joka uskalsi vastustaa
Rudbeckiä ja Tegeliä, tuoksi oppineeksi, nerokkaaksi, ylpeäksi
jesuiittalaisapostoliksi ja vehkeilijäksi Johannes Messeniukseksi.
Mutta jos tarkemmin katseli noihin teräviin, levottomiin silmiin, jotka
näkyivät tahtovan tunkea yhtä kauas tulevaisuuteen kuin olivat
tunkeneet syvälle menneisyyteen, ja jos luki sen, mitä hän juuri oli
vapisevalla kädellään paperille kirjoittanut -- ja jossa ilmaantui niin
suuri oman arvonsa tunto, että se jo osoitti röyhkeyttä -- silloin kävi
selville, että tuossa ränstyneessä ruumiissa oli sielu, jota ei aika
eivätkä kovat kohtalot olleet murtaneet, vaan joka oli ylpeä niinkuin
aina oli ollut ja joka ei koskaan voinut lakata korkeuksia kohden
pyrkimästä.
Vanha mies tuijotti paperiin vielä sittenkin, kun hän oli kirjoittanut
kirjoitettavansa. -- Niin, -- sanoi hän miettiväisenä ja ajatuksiinsa
vaipuneena, -- niin se on oleva. Eläissäni ovat he minut tallanneet
kuin matosen multaan, mutta kerran kuoltuani saavat he nähdä, ketä he
ovat polkeneet. _Gloria, gloria, in excelsis!_ Se päivä on tuleva,
vaikka tulisikin vasta sadan vuoden päästä, jolloin tätä kurjaa vankia,
joka nyt koko maailman unohtamana kuihtuu pois erämaan yksinäisyydessä,
ihaillen ja kunnioittaen nimitetään Ruotsin historian isäksi...
Silloin, -- jatkoi hän katkerasti hymyillen, -- eivät he enää voi
mitään minun hyväkseni tehdä. Silloin olen minä kuollut. On se sentään
kummallista. Vainaja, jonka luut jo kauan ovat haudassa lahonneet, hän
elää vielä teoissansa, hänen henkensä kulkee ihmiskuntaa elähyttäen ja
jalostuttaen vuosisadasta vuosisataan. Kaikki, mitä hän on eläessään
kärsinyt, kaikki iva, pilkka ja vaino on unhotettu, niitä ei enää
muisteta eikä ajatella, mutta hänen nimensä loistaa vielä niinkuin
tähti läpi vuosisatain yön, ja jälkimaailma, jonka muisto on niin
lyhyt, mutta jonka luettelo ihmisten kiittämättömyydestä on niin pitkä,
sanoo ajattelemattoman ihailunsa innostuttamana: hän oli suuri mies!
Hänen näitä haastellessaan astuu huoneeseen se sama vanha nainen, johon
tutustuimme linnan pihalla. Hän avaa varovasti oven ja kulkee
varpaisillaan, niinkuin pelkäisi herättävänsä nukkuvan lapsen. Sen
jälkeen asettaa hän hitaasti ja hiljaa halkokantamuksensa lattialle.
Aivan ilman kolinaa se ei voi tapahtua; vanhus pöydän ääressä
säpsähtää, havahtuu ajatuksistaan ja kääntyy kiivain sanoin naisen
puoleen. -- Vaimo, -- sanoo hän, -- kuinka uskallat sinä häiritä minua!
Enkö ole sanonut sinulle _iterum iterumque_, että sinun on muutettava
sinun _penales procul a parnasso_. Ymmärrätkö sen ... _lupa_!
-- Rakas ukkoseni, minähän tuon vain vähän halkoja. Olet palellut niin
paljon näinä päivinä. Älä nyt ole vihainen, täällä tulee taas hyvä ja
lämmin ollaksesi, nämä halot ovat mainioita...
-- _Quid mihi tecum?_ Mene hiiden kattilaan. Sinä häiritset minua. Sinä
väsytät minua. Sinä olet, niinkuin Gustavus-vainaja aina sanoi,
_Messenii mala herba_, olet minun ohdakkeeni, minun polttoviholaiseni.
Lucia Grothusen oli erittäin kiivasluontoinen nainen, pahankurinen ja
riitaisa koko maailman kanssa, mutta tällä kertaa ei hän hiiskunut
sanaakaan. Omituisesti olikin hänen perheellinen asemansa muuttunut!
Aina hän oli miestään jumaloinut, mutta niin kauan kuin tämä oli
miehuutensa parhaissa voimissa ja hänen elämänsä oli onnellinen, oli
tuo lujaluontoinen vaimo taivuttanut hänen levottoman, häilyvän
henkensä kuin meren kaislan lujan tahtonsa alle. Siihen aikaan oli
oppinut ja pelätty Messenius ollut aimo tavalla akkavallan alla. Nyt
olivat osat vaihtuneet. Samassa määrässä kuin miehen ruumiilliset
voimat heikkenivät ja hän näytti alkavan elämänsä loppua lähestyä,
samassa määrässä oli hänen vaimonsa jumaloiva rakkaus joutunut riitaan
hänen kiivaan, vallanhimoisen luonteensa kanssa ja saanut aikaan sen,
jota ei kukaan olisi voinut aavistaa mahdolliseksi, että näet tämä
tuima nainen muuttui nöyräksi ja alistuvaiseksi. Hän hoiti nyt miestään
niinkuin äiti hoitaa sairasta lastaan; peläten hänet kadottavansa kärsi
hän nöyrästi kaikki, koetti ystävyydellä lepyttää hänen pahaa tuultaan
eikä koskaan vastannut vihaisesti hänen torailuihinsa. Nytkään ei olisi
muusta kuin vapisevista huulista voinut päättää, kuinka vaikeaa hänen
oli hillitä kiivasta luontoaan. -- Kas niin, -- puheli hän
ystävällisesti ottaen muutamia askelia häntä lähemmä, -- älähän nyt
enää ole pahoillasi, ukkoseni, tiedäthän, että se vain vahingoittaa
terveyttäsi. En minä enää toista kertaa kolistele, minä panen maton
puiden alle, ettei se sinua häiritsisi. Ja illalliseksi paistan minä
sinulle mainion lampaanpaistin ... et aavista, mitä vaivaa minulla on
ollut sitä hankkiessani. Olen saanut puoliväkisin ottaa sen
linnanpäällikön keittiöstä...
-- Mitä kuulen minä, vaimo, oletko kerjännyt almuja, _beneficia_,
tyrannien herkkupöydältä? Kautta Jupiterin, luuletko minua koiraksi,
joka syön niitä muruja, joita heidän pöydältään putoilee? Sinä
nilkutat? Miksi nilkutat sinä? Vastaa minulle, miksi nilkutat? Oletko
taaskin käynyt kantelemassa linnan akkojen kanssa ja kompastunut
päällikön rappusiin?
-- Nilkutanko minä? -- kysyi Lucia koettaen hymyillä, -- luulenpa
todellakin, että vähän nilkutan ... olen satuttanut jalkani...
Kiittämätön! -- lisäsi hän itsekseen. -- Sinun tähtesihän minä kärsin.
-- Mene tiehesi ja anna minun lopettaa hautakirjoitukseni!
Lucia ei mennyt, vaan astui yhä lähemmä, hänen silmänsä kyyneltyivät ja
hän kietoi molemmat kätensä vanhuksen kaulaan. -- Hautakirjoituksesi!
-- virkkoi hän niin hellällä äänellä, ettei sen olisi voinut luulla
tulevan noilta kuihtuneilta huulilta, jotka näyttivät olevan luodut
ainoastaan kiroilemaan ja kovia sanoja sanomaan. -- Voi, hyvä Jumala,
-- virkkoi hän hiljaa, -- pitääkö siis kaiken sen, mikä on maailmassa
suurinta ja ihaninta, lopulta muuttuman tomuksi ja tuhkaksi? Mutta se
päivä on vielä kaukana, se on varmaankin vielä hyvin kaukana. Näytäs
minulle suuren Johannes Messeniuksen hautakirjoitus!
-- Aivan varmaan, aivan varmaan, -- virkkoi vanhus leppyneenä
mielittelystä, joka kuitenkin oli sydämestä lähtenyt, -- sinä oletkin,
Lucia, se oikea _persona exsecutrix_, jonka tulee saada lukea minun
_epitaphiummi_, koskapa sinä olet se, jonka tulee hakkauttaa se
hautakiveeni. Kas tässä, ystäväni, mitäs sanot tästä:
"Tässä lepäävät _Doctoris Johannis Messenii_ luut: Hänen sielunsa on
Jumalan taivaassa, maineensa maailmata kiertää."
-- Ei koskaan ole, -- sanoi Lucia itkuun purskahtaen, -- todempia
sanoja piirretty suuren miehen hautakiveen. Mutta älkäämme siitä enää
puhuko. Puhukaamme sinun suuresta teoksestasi, _Scondiastasi_. Minä
aavistan, tiedätkö, että sen loisto on pian hankkiva sinulle
vapauden...
-- Vapauden! -- virkkoi Messenius surumielisesti. -- Niin, sinä olet
oikeassa: haudan vapauden, vapauden maaksi maatua, missä mieli tekee.
-- Ei, -- jatkoi Lucia innostuen, -- sinun silmäsi näkevät vielä
kunniasi tulemisen. Ihmiset tulevat lukemaan sinun suuren teoksesi
_Scondia illustratan_, se painatetaan ... nimesi loistaa kultasilla
kirjaimilla kansilehdellä ... koko maailma on ihmetellen huudahtava: ei
koskaan ole Pohjolassa ollut hänen vertaistaan!
-- Eikä koskaan ole tuleva! -- lisäsi Messenius. -- Oi, kuka antaa
minulle vapauden, vapauden, että saan nähdä teokseni ja riemuita
vihamiesteni ylitse. _Exaudi me, Domine, porrigo manus meas coram facie
tua! Libera me a miseris, etenim dixisti: prosternam inimicos tuos
calcandos pedibus tuis.[15] Kuka antaa minulle vapauden, vapauden ja
kymmenen vuotta elääkseni ja nähdäkseni sen, mitä olen tehnyt?
-- Minä! -- vastasi synkkä ääni huoneen perältä.
Tuon äänen kuullessaan kääntyivät Messenius ja hänen vaimonsa
kauhistuneina sinnepäin, mistä se tuli. Vankilan yksinäisyys ja heitä
ympäröivän luonnon jylhyys, joka kaikkina aikoina on taikauskoa
edistänyt, oli heissä molemmissa vahvistanut sen ajan uskoa
yliluonnollisiin asioihin. Useamman kerran oli Messeniuksen
mietiskelevä henki ollut eksymäisillään Kabbalan ja noituuden
viekoitteleviin harhakäytäviin; ainoastaan hänen uuttera työnsä ja
hänen vaimonsa uskonnolliset varoitukset estivät häntä sitä tekemästä.
Nyt sai hän kysymykseensä odottamattoman vastauksen ... taivaastako vai
helvetistä, sama se, se oli kuitenkin vastaus, se oli kuitenkin edes
oljenkorsi hänen hukkuville toiveilleen.
Lyhyt talvipäivä oli alkanut pimetä ja siinä osassa huonetta, joka oli
lähinnä ovea, oli jo hämärä. Tuon hämärän sisästä astui esiin sama
keltakasvoinen mies, joka pari tuntia sitten oli saapunut linnaan
välskäri Albertus Simoniksen nimellä. Luultavasti oli hän tämän
lääkärinammattinsa vuoksi päässyt vanginkin puheille, sillä koko
linnassa ei ollut muita tohtoreita kuin parranajaja, joka hoiti
haavurinammattia, ja vanha sotamiehen leski, jonka sisusvikojen
parantamistaitoa ylistettiin hyvin suureksi, varsinkin kun hän lisäsi
sitä "luvuilla", joihin aina turvauduttiin saunan löylyn hämärässä,
vaikka papisto olikin niiden viljelemisen kovasti kieltänyt.
-- _Pax vobiscum!_[16] -- sanoi vieras juhlallisesti, astuessaan
lähemmä ikkunaa.
-- _Et tecum sit Dominus_,[17] -- vastasi Messenius yhtä juhlallisesti,
voimatta kuitenkaan salata uteliaisuutta ja hämmästystään.
-- _Procul sit a concilio lingua mulieris_,[18] -- jatkoi vieras samaan
tapaan.
Lucia, jonka nuorena ollessa oppineiden miesten tyttäret taisivat
latinaa paremmin kuin nyt yhdeksännellätoista vuosisadalla taitavat
ranskaa, ei odottanut enempää käskyä, vaan poistui heittäen tutkivan
katseen salaperäiseen muukalaiseen.
Messenius antoi vieraalleen merkin istuutua vierelleen. Koko seuraava
keskustelu kävi latinaksi.[19]
-- Ole tervehditty, suuri mies, jota onnettomuutesi näkyy vain
kohottaneen! -- alkoi vieras, kosketellen taitavasti Messeniuksen
heikointa puolta, hänen itserakkauttaan.
-- Ole tervehditty myöskin sinä, joka et pidä arvoasi alentavana tulla
hyljättyäkin puhuttelemaan! -- vastasi Messenius kohteliaasti.
-- Johannes Messenius, etkö tunne minua? -- jatkoi vieras kääntäen
kalpeat kasvonsa valoon päin.
-- Muistelen nähneeni nuo kasvot joskus ennen, -- vastasi vanki
epäillen. -- Mutta siitä mahtanee olla kauan.
-- Muistatko vielä erään pojan, sinua vähän nuoremman, jota
kasvatettiin yhdessä sinun kanssasi pyhäin isien koulussa
Braunsbergissa ja joka sitten sinun kanssasi matkusti Roomaan ja
Ingolstadtiin?
-- Nyt muistan -- se oli suurilahjainen poika, jonka kerran toivottiin
kirkon tueksi tulevan... Hieronymus Mathia.
-- Minä olen tuo Hieronymus Mathia.
Kylmät väristykset pudistivat Messeniuksen jäseniä. Olivatko todellakin
ajan hammas, vuosien kokemukset ja jesuiittain ihmishenkeä kalvava oppi
siihen määrin voineet muuttaa tuon ennen niin kukoistavan nuorukaisen
kasvot! Isä Hieronymus -- sillä se oli hän -- huomasi tekemänsä
vaikutuksen ja kiiruhti vastaamaan: -- niin, arvoisa ystäväni,
kolmekymmentäviisi vuotta kestänyt alituinen taistelu yksinomaan
autuaaksi tekevän kirkon hyväksi on saanut ruusut näiltä poskilta
ainaiseksi kuihtumaan. Minä olen työtä tehnyt, minä olen paljon
kärsinyt tänä pahana aikana. Samoin kuin sinäkin, suuri mies, mutta
paljon pienemmällä nerolla olen minä uutterasti viinimäessä kaivanut,
muuta palkkaa vaivoistani toivomatta kuin pyhien marttyyrien kruunun
paratiisissa. Sinä olet nuoruudessasi osoittanut minulle paljon
ystävyyttä; tahdon nyt hyvyytesi palkita mikäli voin. Tahdon saattaa
sinut takaisin elämään ja vapauteen.
-- Arvoisa isä, -- vastasi vanhus syvään huoaten, -- minä en ansaitse
että sinä, pyhän kirkon uskollinen palvelija, ojennat kätesi minulle,
kurjalle luopiolle. Sinä et siis tiedä, että minä olen kieltänyt
uskomme, että kirjallisesti ja suullisesti olen tunnustanut kääntyväni
tuohon kirottuun lutherinoppiin, jota sydämessäni inhoan, niin, vieläpä
vainonnutkin pyhää veljeskuntaa kaikenlaisilla jumalattomilla
parjauksilla.
-- Enkö toki kaikkea tuota tietäisi, arvoisa ystäväni; eivätkö suuren
Messeniuksen teot ja maine olisi kuuluneet aina Saksanmaalle saakka!
Mutta sen, minkä olet tehnyt, sen olet tehnyt ainoastaan näön vuoksi,
vaikuttaaksesi salaisuudessa sitä enemmän pyhän roomalaisen kirkkomme
hyväksi. Eikö Raamattu opeta meitä viekkautta viekkaudella voittamaan
tänä jumalattomana aikana; _perinde ac serpentes estote_, teidän tulee
olla kavalat kuin käärme, pyhä neitsyt on antava teille anteeksi ja
kirkko on päästävä teidät synneistänne, jos vain sen hyväksi
työskentelette. Arvoisa vanhus, vaikkakin seitsemän kertaa olisit
uskosi kieltänyt ja seitsemänkymmentä kertaa rikkonut kaikkia
pyhimyksiä ja kirkon opinkappaleita vastaan, niin on se luettava
sinulle kunniaksi eikä kadotukseksi, jos vain olet tehnyt sen siinä
salaisessa aikomuksessa, että sen avulla tahdot pyhää asiatamme
hyödyttää. Vaikkakin kielesi olisi valehdellut ja kätesi tappanut, niin
on se oleva hurskas ja pyhä teko, kun sen kautta olet tahtonut saattaa
eksyneitä lampaita takaisin laumaan ja lammashuoneeseen.
-- Niin, hurskas isä, totta on, että olen niitä oppeja, joita arvoisat
jesuiitta-isät Braunsbergissa ennen muinoin minun nuoreen sieluuni niin
kaunopuheisesti istuttivat, uskollisesti elämässäni noudattanut. Mutta
nyt, vanhoilla päivilläni, tuntuu minusta siltä kuin olisi
omallatunnollani paljonkin siihen muistuttamista...
-- Perkeleen kiusauksia! Ei mitään muuta! Karkoita ne mielestäsi!
-- Voihan olla niinkin, hurskas isä. Omaatuntoani rauhoittaakseni olen
kuitenkin valmistanut kirjallisen tunnustuksen, jossa julistan
kääntymiseni lutherinuskoon teeskentelyksi ja jossa yhtä avoimesti kuin
ennen tunnustan katolisen kirkon ainoaksi oikeaksi.
-- Kätke tuo tunnustuksesi, älä näytä sitä kenellekään kuolevaiselle!
virkkoi jesuiitta nopeasti. -- Senkin aika on tuleva, vaikkei se vielä
ole tullut.
-- En ymmärrä vaikuttimiasi, hurskas isä!
-- Kuule minua tarkkaan ja huomaavasti. Luuletko todellakin, vanha
mies, että minä ilman tärkeitä syitä olisin lähtenyt kulkemaan monta
sataa penikulmaa läpi erämaiden, joissa nälkä, vilu, pedot ja tämän
maan vielä petomaisemmat asukkaat henkeäni joka päivä uhkaavat, joissa
minut elävältä poltettaisiin, jos tiedettäisiin, kuka minä olen ja
millä asioilla kuljen? Luuletko, etten vähille lahjoilleni olisi saanut
kylliksi vaikutusalaa omassa maassani, ellen toivoisi voivani täällä
vaikuttaa vielä enemmän? Tahdon lyhyesti selittää sinulle, mistä on
kysymys... Eihän vain kukaan voine kuulla puhettamme? Eihän täällä vain
liene salakäytäviä seinissä.
-- Olkaa huoletta. Ei kukaan kuolevainen voi meitä kuulla.
-- Tiedä sitten, -- jatkoi jesuiitta kuiskaavalla äänellä, -- että taas
ollaan aikeissa saattaa vääräuskoinen Ruotsin valtakunta takaisin
roomalaisen kirkon helmaan. On vain kaksi valtaa, jotka nyt enää voivat
meitä vastustaa, ja ne vallat käyvät, kiitos olkoon pyhimysten, päivä
päivältä yhä vaarattomammiksi. Stuartin huone Englannissa on kiedottu
pauloihimme ja vaikuttaa salaisesti asiamme hyväksi. Ruotsi on vielä
tainnoksissa siitä kauheasta iskusta, minkä se sai Nördlingenin luona,
eikä voi, ellei ihmeitä tapahdu, kauemmin puolustaa julkeaa asemaansa
Saksanmaalla. Aika on tullut, tuumat ovat kypsymäisillään; meidän on
käytettävä hyväksemme vihollistemme heikkoutta. Muutamien vuosien
kuluttua putoo Englanti käsiimme kuin kypsynyt hedelmä; Ruotsi, joka
vielä ylpeilee muinoisista voitoistaan, pakoitetaan tekemään samalla
lailla. Tämä saavutetaan siten, että uusi hallitsijasuku astuu Ruotsin
valtaistuimelle.
-- Kristiina, kuningas Kustaan tytär...
-- On yhdeksänvuotias lapsi ja sen lisäksi nainen. Meiltä ei puutu
puoluelaisia Ruotsissa, jotka vielä muistavat karkoitettua
kuningassukua. Heikko Sigismund on kuollut; hänen poikansa Vladislaus
ojentaa nuorukaisen levottomuudella kätensä esi-isiensä kruunua kohti
Tämä kruunu on oleva hänen.