Loitolla ihmisten ilmoilta, kaukana pohjolassa pauhaavat suurien,
mahtavien järvien vedet jäisten holviensa alla; koskien vaahto ei
koskaan jäädy, petäjien vihreys ei koskaan lakastu, eivätkä koskaan
horju ne harmaat kalliot, joiden välissä virrat pusertuvat kuohuviksi
koskiksi. Täällä ovat luonnon voimat vuosituhansia taistelleet
lakkaamatonta, uupumatonta taisteluaan, rauhoittumatta, sovintoa
solmimatta; virta ei väsy kallioiden kanssa painimasta, kalliot eivät
väsy virtaa kiusaamasta; vuori ei vanhene; äärettömät suot eivät suostu
viljeltäviksi; kylmän kirkkaalla, talvisella taivaalla lainehtivat
revontulten laineet niinkuin ennen muinoin, ja heijastavat valoaan yli
matalien majojen, jotka siellä täällä järvien rannoilla kohoavat.
Siellä on, kaukaisessa pohjolassa, yön ja koskien kotimaa; sieltä
lankeavat varjot suomalaisen runouden valoisiin maisemiin. Siellä
valonarka taikausko kutoo verkkojaan ihmisten uskon ympärille; siellä
ovat urhojen haudat; siellä olivat kipujen vuoret. Siellä kuluttivat
viimeiset lättiläiset kömpelön voimansa vuorisissa erämaissa; täällä
oli hiiden linna, jonka porrasaskelet olivat kukin syltä korkeat.
Siellä hautoi muinaisuus synkimpiä aatteitaan, ja sinne se askel
askelelta vetäytyi pakoon uudemman ajan suurempaa valoa. Ja siellä se
vuodatti verensä voimattomassa kiukussa; valtaistuimeltaan karkoitettu
pakanuus hiipii kristinuskon karitsaksi pukeutuneena, rauhatonna
seudusta toiseen, vaalien kurjaa noituuttaan yöllisillä hautausmailla.
Ennenkuin nuo suuret, pohjoiset vedet, vimmastuneina taistelustaan
sadoissa koskissa, heittäytyvät lepoonsa Oulunjärveen, purkavat ne
vielä viimeiset vihansa kahdessa mahtavassa koskessa _Koivukoskessa_ ja
_Ämmässä_, pienen Kajaanin kaupungin luona. Äärettöminä hyökylaineina
syöksyvät vedet hillittömästi alas ahtaista väylistä, ja niin raivoisa
on niiden voima, että ihminen, joka muutoin on tottunut voitollisesti
taistelemaan luontoa vastaan, on pysähtynyt siihen hämmästyneenä ja
tunnustanut voimattomuutensa. Aina viimeisiin aikoihin saakka ovat ne
lukemattomat veneet, jotka ovat laskeneet koskia myöten alas Ouluun
päin, olleet pakotetut nousemaan maihin ja on ne täytynyt vetää
Kajaanin katuja myöten Ämmän alle.[14]
Molempien koskien, Koivukosken ja Ämmän, keskivälillä on litteä
kalliopaasi, jonne molemmilta rannoilta sillat johtavat. Siinä näkyy
vielä muinoisen linnan harmaita raunioita, joita virran vesi
alituisesti huuhtelee. Tuo linna on _Kajaanin linna_, joka v. 1607 Kaarle
IX:n aikana rakennettiin turvaksi venäläisiä vastaan. Linnan historia
on lyhyt, ja se tietää kertoa ainoastaan yhdestä loistavasta
tapahtumasta, linnan häviöstä. Kenties edistyy tämä kertomuksemme vielä
niin pitkälle, että saamme siitäkin puhua. Nyt olemme vuodessa 1635 ja
linna on vielä nuoruutensa kukoistuksessa. Se on nuolen muotoinen,
jonka kärki kääntyy vastavirtaan. Ellei tule nälänhätää ja ellei
vihollinen saa kukkuloille asetetuksi järeitä tykkejä, pidetään linnaa
voittamattomana. Mutta miten on vihollisen sotajoukko pääsevä Kajaanin
linnaan? Sitä ympäröivissä äärettömissä erämaissa ei ole ainoatakaan
sellaista tietä, jota myöten voisi rattailla päästä kulkemaan; polkuja
ja ratsuteitä matkustetaan sinne kesällä ja talvella kiitää poro
puikkineen järvien jäitä pitkin.
On talvi; paksu rannoille ja linnan muurien ympärille muodostunut
jääkuori osoittaa, että pakkanen on ollut ankara, vaikkei se olekaan
voinut vetää jäähän nopeakulkuista virran uomaa. Muutamat sotamiehet,
jotka ovat puetut lyhyihin lammasnahkaturkkeihin, ajavat parhaillaan
halkoja linnaan likeisestä metsästä. Maassa on rauha, nostosilta on
alas laskettu, ja hevosten kaviot kopsavat joen yli vievään siltaan.
Silloin alkaa linnan pihalta kuulua kiivasta väittelyä. Eräs
vanhanpuoleinen, suurikasvuinen nainen, jonka kasvojen piirteet ovat
terävät ja epämiellyttävät, on anastanut toisen halkokuorman ja torjuu
luotaan sotamiehiä, samalla kuin latoo syliinsä niin monta halkoa kuin
jaksaa kantaa ja komentelee toista nuorempaansa naista tekemään samalla
tavalla. Sotamiehet haukkuvat häntä hävyttömin sanoin ja nainen antaa
takaisin samalla mitalla. Muuan aliupseeri, joka on kuullut mellakan,
tulee tiedustelemaan syytä riitaan, puhuttelee naista ankarin sanoin ja
käskee hänen heittämään pois anastamansa halot. Nainen kieltäytyy
tottelemasta, aliupseeri käskee käyttämään väkivaltaa; nainen asettuu
selin seinää vasten, kohottaa halon ilmaan ja uhkaa halkaista kallon
ensimmäiseltä, joka uskaltaa lähestyä. Sotamiehet kiroilevat ja
nauravat; aliupseeri on epätietoinen, mitä tehdä; naisen rohkeus häntä
hämmästyttää.
Silloin ilmaantuu rappusien päähän vanhanpuoleinen mies, jonka tieltä
kaikki kunnioituksella väistyvät. Se on linnan päällikkö Wernstedt.
Hänet nähtyään heittää nainen sotaisen asentonsa ja kantelee
hengähtämättä siitä vääryydestä, jota hän on kärsinyt. -- Niin,
armollinen eversti, -- sanoo hän, -- noin uskalletaan täällä kohdella
miestä, joka on kunniaksi ja kaunistukseksi koko Ruotsin valtakunnalle.
Ei sillä hyvä, että hänet on suljettu tähän kurjaan loukkoon; sen
lisäksi tahdotaan hänet täällä palelluttaa kuoliaaksi. Tiedättekö,
millaisia halkoja ne ovat meille antaneet! Märkiä, lahonneita pölkkyjä,
jotka ajavat huoneen savua täyteen eivätkä anna lämmintä edes senkään
vertaa, että muste pysyisi sulana mestarin pöydällä. Mutta sen minä
sanon herra everstille, etten minä, Lucia Grothusen, enää salli itseäni
narrina pitää. Nämä halot ovat hyviä, ja minä otan ne, herra eversti,
näiden roistojen nenän alta ne otan, mokomain hirtehisten, jotka
saisitte hirtättää Paltamon korkeimman kuusen latvaan. Pois tieltä,
vetelykset; tietäkää huutia ja totelkaa everstiänne ja minua. Halot
ovat minun, ja sillä hyvä!
Linnan päällikkö hymyilee. -- Antakaa hänen pitää halkonsa, -- sanoo
hän sotamiehille, -- muuten emme saa tässä linnassa siunaaman rauhaa.
Ja sinulle, Lucia, sanon minä, että sinun tulee hillitä ilkeää
kieltäsi, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan; voisi muuten
tapahtua, että antaisin sulkea sinut miehinesi tuohon komeroon, jossa
Eerikki Hare piti teitä ja jonka sillan alla virta juoksee. Näinkö
kiität minua siitä lempeydestä, jota olen teille osoittanut?
Alituisesti rakennat sinä riitaa täällä linnassa. Toissa päivänä soitit
suutasi, kun et muka saanut tarpeeksi suopaa pesuusi, eilen otit
väkisin lampaan raajan minun omasta keittiöstäni, ja tänään rähiset
taas halkojen vuoksi. Varo itseäsi, Lucia, minun kärsivällisyyteni
alkaa loppua!
Nainen katsoi linnanpäällikköä suoraan silmiin. -- Teidän
kärsivällisyytenne! -- matki hän. -- Kuinka kauan luulette sitten
_minun_ kärsivällisyyteni kestävän? Olemme istuneet kohta yhdeksäntoista
vuotta tässä huuhkaimen pesässä. Yhdeksäntoista pitkää vuotta on se
häpeä tahrannut Ruotsin maan mainetta, että sen suurinta miestä
pidetään kuin pahantekijää vangittuna!... Huomatkaa, että sanon
Ruotsin _suurinta_ miestä, sillä se päivä on vielä tuleva, jolloin
te ja minä ja kaikki nämä ihramahat ja elävät oluttynnyrit joudumme
matojen ruuaksi ja jolloin jälkimaailma ei muista meitä enemmän kuin
sitä sikaa, jonka olette tänä päivänä teurastaneet; mutta _Johannes
Messeniuksen_ nimi on loistava kuin taivaan tähti kaikkina aikoina.
Teidän kärsivällisyytenne! Mutta eikö minulla sitten ole ollut
kärsivällisyyttä, minulla, joka kaikkina näinä iankaikkisen pitkinä
vuosina olen saanut tappelemalla hankkia teiltä milloin leipäpalasen,
milloin halkosylyyksen, milloin olkia vuoteeseen tuolle suurelle
miehelle, jota te olette täällä kiduttaneet? Enkö minä ole ainoa, joka
olen pitänyt yllä hänen heikkoa ruumistaan ja virkistänyt hänen
henkeään sen suuren työn loppuun saattamiseksi, joka häneltä näinä
päivinä on valmistunut! Tiedättekö, mitä se on, kun saapi kärsiä
niinkuin minä olen saanut, kun täytyy erota lapsistaan ja kulkea suru
sydämessä ja hymy huulilla, osoittaakseen muka vielä toivovansa, kun ei
enää ole mitään toivomista ... tiedättekö, eversti, mitä se on? Ja te
tulette tässä puhumaan minulle kärsivällisyydestä!
Sotamiesten äänekäs nauru keskeyttää yht'äkkiä vanhan naisen
sanatulvan. Hän huomaa vasta nyt, että linnan päällikkö on tehnyt sen,
mikä hänen asemassaan oli viisainta: mennyt tiehensä. Vaan ei Lucia
Grothusen ensi kertaa aja linnan päälliköitä tiehensä. Hän voisi ottaa
ajaakseen pellolle koko väestönkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta häntä
suututtaa, ettei hän ole saanut kylliksi sydäntään keventää, hän
heittää halon lähintä ja pahinta naurajaansa vastaan ja kiiruhtaa
halkokuormineen matalaa takaovea kohti. Halko on sattunut sotamiehen
jalkaan, sotamies tempaa kiroten saman halon maasta ja heittää sen
Lucian jälkeen. Kantapäähän satutettuna kirkaisee tämä kivusta ja
kiukusta ... ja katoo sotamiesten pilkkahuutojen häntä seuratessa.
Samaan aikaan kuin itsensäkieltämys ja raakuus tällä tavalla keskenään
taistelevat, saapuu linnaan vasemman sillan kautta muutamia vieraita,
jotka pyytävät päästä päällikön puheille. Sotamiehet katselevat heitä
uteliaasti; he ovat puetut yksinkertaisiin talonpojan vaatteihin, mutta
kaikesta päättäen ovat he ulkomaalaisia. Etumaisena kulkee vanhan
puoleinen mies, hänen silmänsä ovat mustat ja älykkäät, hipiä
kellertävä ja hänen kasvonsa ovat melkein kokonaan tuuhean
koirannahkalakin peitossa. Hänen jäljessään astuu nuori nainen,
puettuna kotikutoiseen, suoraraitaseen villahameeseen ja
ruumiinmukaiseen, uudesta, hienosta ja valkeasta lammasnahasta tehtyyn
kauhtanaan. Hänenkin kasvonsa ovat suurimmaksi osaksi kätketyt
karkeasta sarasta tehtyyn päähineeseen, joka on reunustettu
oravannahkalla. Päähineen alta tuikkavat vain tummat, ihmeellisen
kauniit silmät. Kolmas seurueesta on pieni, vanha eukko, joka on niin
kokonaan kääritty turkkien sisään, että hänen lyhyt vartalonsa on kuin
hyvin täytetty heinätyyny. Kaikki kolme viedään linnan päällikön luo.
Koirannahkalakkiin puettu mies vetää esille matkapassin, jonka mukaan
hän, _Albertus Simonis_, kuninkaallisen majesteetin hallituksen
määräyksestä on otettu sotalääkäriksi ensi keväänä Saksanmaalle
lähetettävään sotaväenosastoon sekä tätä nykyä vaimoineen ja
tyttärineen on matkalla Danzigista Viipurin ja Kajaanin kautta
Tukholmaan. Linnanpäällikkö tutkii tarkasti miestä ja hänen papereitaan
ja näyttää olevan tyytyväinen tarkastukseensa. Sen jälkeen osoittaa hän
vieraille huoneen linnan itäisessä osassa ja määrää heille annettavaksi
kaikkia niitä virvokkeita, jotka voivat olla tarpeen näin ankarana
vuodenaikana tehdyn pitkän matkan jälkeen.