Ei auennut ovi, ennenkuin pitkän odotuksen jälkeen. Se avattiin
sisältäpäin ja vanha, vuosien kangistama, valkopartainen ukko ilmaantui
kynnykselle. Tottuneena sodan tapoihin, jossa _otetaan_ mitä tarvitaan,
ellei sitä hyvällä anneta, työnsi Bertel vanhuksen syrjään ja astui
kursailematta tuohon ränstyneeseen majaan. Hänen suureksi
hämmästyksekseen oli tupa tyhjä. Sammumaisillaan oleva uunin rakoon
pistetty päre valaisi heikosti tätä kurjuuden asuntoa. Ei mitään muuta
ovea näkynyt kuin se, josta Bertel oli tullut; ei mitään muuta elävää
olentoa näkynyt kuin tuo harmaahapsinen ukko ja suuri, takkuinen koira,
joka lieden edessä maaten irvisti ikeniään kutsumattomalle vieraalle.
-- Missä on se mies, jolla oli nahkapäähine päässään? -- kysyi Bertel
terävästi.
-- Jumala teidän armoanne siunatkoon, -- vastasi ukko nöyrästi ja
vältellen. -- Ketäpä täällä voinee muita olla kuin teidän armonne?
-- Sano totuus! Täällä täytyy jonkun olla piilotettuna. Sängyn alla ...
ei. Uunin takana ... ei. Ja kuitenkin oli sinulla äsken suurempi tuli
takassasi. Mitä? Minä luulen että olet sitä vedellä sammutellut?
Vastaa!
-- On niin kylmä, teidän armonne, ja tupa on hatara...
Bertelin epäluulo oli herännyt ja hän tutki tarkasti huonetta joka
taholta. Yht'äkkiä keksi hän hienon ja pehmoisen naisen hansikkaan,
joka oli jäniksen nahalla päällystetty.
-- Tunnustatko, vanha roisto! -- huudahti nuorukainen. Vanhus näytti
hämmästyvän, mutta tointui pian. Hänen muotonsa muuttui, hän iski
viekkaasti silmää ja osoitti uunin karsinaan päin. Bertel seurasi hänen
viittaustaan ... astui muutamia askelia ... ja lattia vaipui hänen
jalkojensa alla. Hän oli astunut kellarin aukkoon, jota ei ollut uunin
pimeästä varjosta erottanut. Kohta putosi luukku ylhäältä aukon päälle
ja samassa kuului kiinni rasahtavan säpin ääni. Säppi oli niin luja,
että se esti lattian alle joutuneen, kaikista ponnistuksistaan
huolimatta, saamasta luukkua auki.
Bartel oli pudonnut tuollaiseen sillanaluiseen, jossa köyhät eläjät
säilyttävät juuriksia ja kaljaa. Kuoppa ei ollut syvä eikä putoaminen
vaarallista, mutta Bertelin suuttumus on kuitenkin helposti
ymmärrettävissä. Pieni hansikas oli hänelle kaikki ilmaissut. Hänen
täytyi olla täällä, tuon ihanan, ylpeän, onnettoman ruhtinattaren, jota
hän niin kauan oli salaisesti ihaillut. Kuka tietää, ajatteli Bertel,
eikö hän ehkä ole joutunut julmien ryövärien käsiin. Ja hän raivostui
ajatellessaan, että hän juuri nyt, kun monien vuosien kaipauksen
jälkeen oli päässyt neiti Reginaa näin likelle ja olisi voinut olla
avuksi ja turvaksi onnettomalle, oli joutunut ilkeän väijynnän uhriksi,
vangiksi tähän hiirenloukkoon, joka oli vielä kurjempi kuin se kurja
maja, jonka lattia tällä hetkellä oli kattona hänen päänsä päällä.
Turhaan koetti hän nostaa hartioillaan ylös lattialautoja; ne olivat
yhtä taipumattomat kuin se kohtalo joka jo kauan oli ivannut hänen
hartaimpia toiveitaan.
Ylhäältä päänsä päältä kuuli hän hiljaisia askelia, niinkuin olisi
useita henkilöitä kulkenut sillan yli. Sen jälkeen oli kaikki taas
hiljaa.
Bertelin ainoaksi toivoksi jäi nyt Pekka, joka ei ollut uskaltanut
tulla tupaan. Mutta ei häntäkään kuulunut ja niin kului kolme tai neljä
tuntia ikävimmässä epävarmuudessa, jota vielä lisäsi pelko, että hänet
ehkä oli jätetty nääntymään nälkään ja viluun.
Silloin kuului taas askelia hänen päänsä päältä, säppi avattiin ja
luukku nostettiin ylös. Kohmettumaisillaan kiipesi Bertel kosteasta
kuopastaan, vakuutettuna siitä, että Pekka vihdoinkin oli löytänyt
hänen vankilansa, mutta sen sijaan hän näkikin edessään tuon
valkopartaisen miehen, nöyränä ja alistuvaisena niinkuin ennenkin,
ojentamassa hänelle vielä kättäänkin auttaakseen häntä pääsemään ylös.
Suuttuneena tarttui nuori sotilas vanhusta olkapäähän ja aikoi antaa
hänelle kouraantuntuvan kurituksen. -- Kelvoton! -- huusi hän, --
oletko kyllästynyt elämääsi vai etkö tiedä mitä teet, houkko? Mikä
estää minua murskaamasta sinua kuoliaaksi oman uunisi kylkeen?
Vanhus tarkasteli häntä silmää rävähdyttämättä. -- Tee se, Perttilän
tyttärenpoika, -- vastasi hän. -- Tapa vain, jos tahdot, isoäitisi
vanha palvelija; mitäpä maksaa hänen enää elääkään?
-- Isoäitinikö palvelija?
-- Olen viimeinen elossa oleva kaikista niistä, jotka ennen asuivat
tässä hedelmällisessä seudussa, joka nyt on erämaa. Minä se olin, joka
sanoin Aaron Perttilälle silloin, kun herrani talo poroksi paloi:
pelasta neiti! Ja Perttilä teki sen; kirottu olkoon hän, ja siunattu
samalla! Hän kantoi lempeän ja jalon neitini palavien liekkien
keskestä, ja aatelisneiti rupesi ylpeän talonpojan nöyräksi vaimoksi.
-- Mutta oletko sinä mieletön, ukko? Jos olet niinkuin sanot isoäitini
vanha palvelija, miksi olet sulkenut minut tähän kirottuun kuoppaan?
Ilmaiset ystävyytesi jotenkin merkillisellä tavalla.
-- Tapa minut, herra, minä olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Tapa
minut, minä olen ... paavinuskoinen.
-- Paavinuskoinen! Kautta miekkani, nyt alan ymmärtää.
-- Minä olen viimeinen katolilainen tässä maassa. Olen kuningas Juhanan
ja kuningas Sigismundin ajoilta. Olen yksi niistä neljästä, jotka
hautasivat viimeisen nunnan Naantalin luostarissa. En ole
kahteenkymmeneen vuoteen messua kuullut, ei ole sen jälkeen pyhää vettä
päälleni ripoteltu. Mutta kiitetyt olkoot kaikki pyhimykset, tuntia
ennen kuin tulitte, sain minä pyhän ripin.
-- Majassasi on käynyt munkki.
-- On, herra.
-- Ja hänellä oli mukanaan nuori tyttö ja toinen vanha naispalvelija.
Vastaa!
-- Oli, herrani. He seurasivat häntä.
-- Ja minun tullessani sinä heidät piilotit...
-- Piilotin, teidän armonne. Lakkaan piilotin.
-- Sen jälkeen olet viekoitellut minut kurjaan hiirenloukkuusi,
sill'aikaa kun päästit munkin ja naiset pakenemaan?
-- En kiellä niin tehneeni.
-- Ja tiedätkö, mikä on oleva palkkasi kaikesta tästä?
-- Olkoon mikä hyvänsä. Ehkä kuolema.
-- Säästän henkesi, mutta yhdellä ainoalla ehdolla. Sinun on neuvottava
minulle, minne päin pakenijat tästä lähtivät.
-- Henkeni! Olenhan sanonut, että olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha.
-- Etkö sinä pelkää ... kidutustakaan.
-- Suokoot pyhimykset että minulle noin suuri kunnia osoitettaisiin!
-- Mutta jos minä poltan sinut elävältä omaan majaasi.
-- Pyhiä marttyyrejakin on roviolla poltettu.
-- En ole, totta puhuakseni, mikään teloittaja; olen kuninkaaltani
oppinut pitämään uskollisuutta arvossa. -- Ja Bertel puristi
liikutettuna vanhuksen kättä. -- Mutta yhden asian tahdon sanoa
sinulle, -- jatkoi hän. -- Luulet ehkä, että olen tullut viemään
pakenijoita takaisin vankilaan. En ole sitä varten tullut. Vannon
sinulle ritarikunniani kautta, että hengelläni ja verelläni tahdon
puolustaa neiti Reginan vapautta ja tehdä kaikki voitavani hänen
pakoansa edistääkseni. Tahdotko nyt sanoa minulle, minne päin he
pakenivat?
-- En, teidän armonne, -- sanoi vanhus rauhallisesti. -- Nuori neiti on
pyhimysten ja erään älykkään miehen suojeluksen alaisena. Te olette
nuori ja tulinen, ja te saattaisitte heidät vain turmioon. Kääntykää
sen vuoksi takaisin tästä, te ette enää voi löytää pakenijain jälkiä.
-- Sinä lautapää-härkä! -- mutisi Bertel harmissaan. -- Hyvästi, minä
tulen kyllä toimeen ilman apuasikin.
-- Parasta, kun jäätte tänne huomiseksi! _Tänään_ voitte kyllä, jos
tahdotte paarustaa peninkulman matkan läpi miehen korkuisten
nietoksien. _Huomenna_ voitte ratsastaa mukavasti.
-- Konna, sinä olet lähettänyt pois hevoseni?
-- Olen. Teillä on varmaankin nälkä. Tässä olisi padallinen keitetyitä
nauriita. Maistukoot ne teistä makealta.
-- Äh, -- ajatteli Bertel kiivain askelin lattiaa mitellessään, -- en
soisi kymmenestä pullosta reininviiniä, että Larsson minut nyi näkisi.
Hän sanoisi minua kengättömäksi hevoseksi. Mitenkä päästä nyt tästä
lumilinnasta?
-- Mutta -- sanoi hän ääneensä, -- jotakin johtuu mieleeni. Tahdon
koettaa, eikö lapsuuteni aikana saamani oppi voisi olla minulle
hyödyksi. Suksesi tänne, ukko!
-- Sukseniko? -- vastasi ukko hämillään. -- Ei minulla ole suksia.
-- Sinulla on. Ei kukaan tule suksitta toimeen tässä erämaassa. Vedä
vaan esille! -- Ja huolimatta ukon estelyistä, vetäsi Bertel auki
luukun lakkaan, josta löysi kahdet mainiot sukset.
-- Kas niin, ukkoseni, -- huudahti ratsumestari, -- mitäs sanot uusista
hevosistani?... Sanon niitä omikseni, sillä lyönpä vetoa, että myyt ne
minulle tästä hopeatalarista. Sivakampia hepoja en ole elämässäni
nähnyt. Jos sinulla on terveisiä munkille ja neiti Reginalle, vien ne
mielelläni perille.
-- Älkää lähtekö yksiksenne erämaahan, nuori herra, -- virkkoi vanhus.
-- Ei siellä ole tietä eikä polkuja, metsä on monta peninkulmaa pitkä
ja vilisee susia. Siellä on varma kuolema vastassanne.
-- Erehdyt, ystäväni, -- vastasi Bertel. Ellen muista väärin, on täältä
kahdet jäljet, toiset minun hevosieni ja toiset pakenijain. Sano
minulle, ajoivatko ne vai ratsastivatko.
-- Eivätkö liene ratsastaneet.
-- Silloin olen varma siitä, että ajoivat. Sinä olet vanha veitikka.
Mutta minä annan sinulle anteeksi hyvien suksiesi tähden. Jää hyvästi.
Kahden tunnin kuluttua olen saavuttanut ne, joita haen.
Sen sanottuaan riensi Bertel ulos.
Oli vielä varhainen aamu, ainakin pari kolme tuntia ennen auringon
nousua. Mutta onneksi oli lumipyry lakannut, ilma oli seljennyt ja
talviset tähdet tuikkivat kirkkaasti sinisellä taivaan kannella.
Pakkanen oli kiihtynyt, metsät ja hanget kimaltelivat tuhannen
tuhansista jäisistä timanteista, jotka matkamiehen silmää viehättävät.
Lumiset puut ja välkkyvät kinokset, joita talvisyön kirkkaus valaisee,
vaikuttavat aina omituisen virkistävästi pohjoismaalaisen mieleen;
tuossa ilmiössä on aina jotakin suurta, loistavaa, puhdasta ja
reipasta, joka johtaa hänen mieleensä lapsuuden muistot ja ensimmäisen
nuoruuden loistavat haaveet. Ei siinä ole mitään, joka kouristaisi
sydäntä tai lamauttaisi mielikuvituksen liitelevää lentoa; kaikki on
niin äänetönnä, niin juhlallista, niin vapaata; tekisi mieli sanoa,
että luonto tämän talvisen ja yöllisen hiljaisuuden helmassa on
kuollut, ja kuitenkin elää se lämpimänä ja uhkuvana matkamiehen
rinnassa. Tuntuu siltä kuin olisi se tähän pieneen paikkaan, tähän
yksinäiseen, erämaassa harhailevaan sydämeen koonnut kaiken virkeän
eloisuutensa, antaakseen sen elää kahta kauniimpana keskellä jäätynyttä
kylmyyttään, keskellä äänettömyyttä ja tähtien tuiketta.
Bertelkin tunsi itsensä reippaaksi ja virkeäksi. Hän oli nuori ja altis
kaikille vaikutuksille. Kun hän vapaasti kuin tuulonen lasketteli
hankia pitkin puitten lomassa, oli hän mielestään kuin lapsi. Hän oli
olevinaan tuo entinen poikanen, joka liiteli suksillaan pitkin Isokyrön
tasangoita virittämään ansoja teerille ja metsäkanoille. Tosin
horjahteli hän alussa tottumattomuudesta, kun sukset vallattomasti
kiitivät jäätyneitä rinteitä pitkin; tosin luiskahti hän joskus poiskin
suksiltaan, mutta pian oli hän saanut takaisin vanhan taitonsa ja
seisoi yhtä varmasti kuin ennenkin epätasaisellakin maalla.
Mutta nyt oli pakenevien jäljet löydettävä ja se ei ollut mikään helppo
tehtävä. Tunnin verran oli Bertel jo harhaillut Ylihärmään päin,
saamatta vähänkään vihiä kadonneista. Tuiskun viimeinen puuska oli
ajanut umpeen kaikki jäljet; siellä täällä näkyi vaan suden askelia,
kun se oli hankea pitkin juosta jolkutellut, ja silloin tällöin pyrähti
metsäkana lentoon lumisesta pensaasta. Uni, nälkä ja uupumus alkoivat
rasittaa; pakkanen koveni auringon nousun aikaan ja alkoi huokua
huurretta hänen tummiin viiksiinsä ja hattunsa töyhtöön.
Silloin näkyi vihdoinkin muutamalla metsätiellä, jossa tuuheat kuuset
olivat estäneet lumen juoksemasta, vereksiä reen jalasten ja hevosten
kavioitten jälkiä. Bertel noudatteli niitä yhä enemmän uupuen; väliin
katosivat jäljet, väliin ne taas ilmaantuivat, kun tie vei metsään.
Aurinko nousi punaisen keltaisena kaakkoiselta taivaalta ja valaisi
puiden latvoja; tuli kylmä ja kirkas päivä; ei missään näkynyt muuta
kuin metsää ja kinoksia.
Mutta kaukana pohjoisessa kohosi pieni savupatsas selkeälle,
keltaiselle aamutaivaalle. Bertel ponnisteli sitä kohti, sukset
liukuivat taas vapaammin, tie parani, ja vihdoin saapui väsynyt
seikkailija yksinäiseen taloon valtatien varressa. Ensimmäinen, jonka
hän tapasi, oli Pekka, joka tuli tuvasta hevosiaan ruokkimaan.
-- Peijakkaan poika, -- huudahti Bertel hyvillään, -- kuka on käskenyt
sinun tänne tulemaan!
-- Kukako? -- vastasi Pekka yhtä hyvillään -- kukas muu kuin se
paholainen. Varroin vartomistani sen tuparähjän luona siellä metsässä,
mutta kun ei ketään kuulunut, niin alkoi minua unettaa ja minä nukuin
hankeen istualleni. Hetken kuluttua heräsin siitä, että kuulin hevosen
hirnuvan, ja mitä näen mä? Reen, samanlaisen kuin meidän rekemme, joka
kahden hevosen vetämänä ajoi täyttä karkua metsätielle päin. Joko se on
piru itse tai on se isäntäni, tuumasin minä, mutta olkoon kumpi
hyvänsä, minä lasken perässä. Kiipesin taas hevoseni selkään, ja nälkä
minulla oli niin, että näköä haittasi, mutta perässä minä painoin.
Lopulta uupuivat hevoset, reki katosi näkyvistäni ja minä kiitin
kaikkia paavilaisia ja luterilaisia pyhimyksiä, että vihdoinkin sain
tähän taloon, jossa keitätin itselleni padallisen velliä. Liehän ollut
helteistä Lützenissä ja Nördlingenin luona, mutta en minä ole
pahemmassa pakkasessa ollut kuin täällä perhanan Ylihärmässä.
-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Bertel, -- he eivät pääse käsistämme. Mutta on
se sitäkin, Pekka, että on hetkiä, jolloin nälkä ja uni ovat
voimakkaammat kuin rakkaus. Mennään huoneeseen.
Ja Bertel meni tupaan, keitätti itselleen kupillisen lämmintä maitoa ja
heittäytyi tuvan lattialle olkivuoteelle lepäämään. Sinne jätämme nyt
harhailevan ritarimme rauhassa nukkumaan.