Kuka voi sanoa meille, missä neiti Regina nyt on ja mikä on saanut
hänet hylkäämään Martta-rouvan hellän hoidon ja lähtemään pakosalle
keskellä talvea vieraassa maassa, joka on täynnä erämaita ja jossa hän
ei tunne ainoatakaan tietä eikä polkua, eikä taida edes sen maan
kieltäkään.
Älkäämme unhottako, että kertomuksemme kuvaa aikaa, jolloin katolisuus
ja lutherilaisuus olivat mitä ankarimmassa taistelussa keskenään ja
jolloin eivät lutherilaisetkaan, alituisten kiistojen kiihoittamina,
olleet toisin ajattelevia kohtaan sen suvaitsevaisempia kuin
katolilaisetkaan. Kun Martta-rouva oli nyt kerran saanut päähänsä, että
hänen velvollisuutensa oli käännyttää neiti Regina lutherinuskoon, niin
tästä epäonnistuneesta ajatuksesta ei kukaan saanut häntä luopumaan.
Yhtä mittaa kiusasi hän sentähden tyttö parkaa milloin kirjoja
tyrkyttämällä, milloin houkuttelemalla ja vapauden lupauksilla, milloin
taas uhkauksilla jos jonkinlaisilla, ja kun Regina kieltäytyi kirjoja
lukemasta ja pappeja kuulemasta, antoi tuo innokas rouva joka aamu ja
ilta pitää rukouksia vankinsa huoneessa sekä sunnuntaisin
jumalanpalveluksiakin samassa paikassa. Kun eivät nämä keinot mitään
vaikuttaneet, sanoi Martta-rouva sitä neiti Reginan uppiniskaisuudeksi;
kuta enemmän Martta-rouva ponnisti voimiaan, sitä tyynemmäksi,
kylmemmäksi ja jäykemmäksi kävi hänen vankinsa. Regina piti itseään
uskonsa marttyyrina ja kärsi näennäisen rauhallisesti kaikki
nöyryytykset pyhän asian vuoksi.
Mutta kuuma etelämainen veri kuohui yhdeksäntoistavuotiaan neidon
suonissa niin, että se vain suurella vaivalla saatiin pysymään
pinnaltaan tyynenä. Oli hetkiä, jolloin neiti Regina olisi ollut valmis
räjäyttämään ilmaan koko Korsholman linnan, jos vain olisi voinut.
Mutta nuo vanhat, harmaat muurit eivät välittäneet hänen äänettömästä
raivostaan, ja pako näytti lopulta olevan hänen ainoa pelastuksensa.
Vuoden ja yön hän sitä mietti; viimein sai hän käsiinsä keinon, jolla
voi voittaa Martta-rouvan valppauden.
Kajaanin linnassa istui siihen aikaan vankina kuuluisa ja onneton
_Johannes Messenius_, joka oli kasvatettu jesuiittakoulussa
Braunsbergissa ja jonka jesuiitat olivat määränneet katolilaisuuden
apostoliksi vääräuskoiseen Ruotsiin. Sigismundin puolueen hyväksi
tekemiensä häväistyskirjoitusten ja kaikenlaisten muiden vehkeiden
vuoksi oli hänet vangittu, ja hän oli nyt yhdeksättätoista vuotta
istunut kuin myyrä kolossaan vankilan seinien sisällä, jossa häntä
useinkin pahoin kohdeltiin, kun kertomukset hänen opistaan,
onnettomuuksistaan ja katolisista mielipiteistään saapuivat neiti
Reginankin kuuluville. Siitä hetkestä alkaen risteili rohkeita tuumia
vangitun neidon mielessä.
Eräänä päivänä uuden vuoden tienoossa ilmaantui Korsholmaan kuljeksiva,
saksalainen puoskari, kantaen rohtolaatikkoa selässään, niinkuin
koronkiskuri juutalaiset tekivät myöhempään aikaan.[13] Tuollaiset
kulkurit, jotka samalla kertaa olivat tohtoreita ja apteekkareita,
viekoittelivat hyviä rahoja herkkäuskoiselta rahvaalta, ja heihin
turvautuivat usein ylhäisemmät säätyhenkilötkin, sillä koko maassa ei
siihen aikaan vielä ollut tutkinnon suorittanutta lääkäriä, ja
apteekkejakin oli ainoastaan yksi, Turussa, eikä sekään ollut erittäin
hyvin varustettu. Ei ole siis kumma, että mainitsemamme puoskari sai
yllin kyllin työtä parantaessaan luuvaloa, pistoksia, vatsakipuja ja
muuta semmoista; Martta-rouva itsekin, joka aina valitti vatsakipuaan
ja hengenahdistusta joka kerta, kun oli antanut rengeilleen selkään,
otti suurella mielihyvällä vastaan vieraan tohtorin. Muutamissa
päivissä oli vieras täydellisesti perehtynyt taloon, ja niin tapahtui,
että hänet kutsuttiin neiti Reginan luo, joka valitti ankaraa
päänsärkyä.
Martta-rouvan tavallinen älykkäisyys petti hänet tällä kertaa. Kaksi
päivää sen jälkeen olivat eräänä aamuna sekä nuori neiti Regina että
vanha Dorthe kuin myöskin puoskari teillä tietymättömillä. Ulkoapäin
murrettu rautaristikko ja jäljelle jääneet nuoraportaat ilmaisivat
kyllin selvästi, että puoskari oli auttanut vankeja muurien ja vallien
yli. Martta-rouva unohti pelkästä hämmästyksestä sekä vatsatautinsa
että hengenahdistuksensa ja lähetti heti paikalla vanginvartijoitaan
kaikille haaroille karkureita kiinni ottamaan. Pian saamme nähdä,
kuinka hänen toimensa onnistuivat.
Palaamme hetkeksi Bertelin seuraan, jonka tapaamme mitä
ristiriitaisimpien tunteiden vallassa ajamassa kautta myrskyisen yön,
seuranaan vanha palvelijansa Pekka. Tämä kunnon mies ei voinut käsittää
sitä hulluutta, että kun juuri on tultu kotitaloon, lähdetään heti
paikalla pois lämpimän takkatulen ja kiehuvan padan äärestä
lumikinosten ja susien sekaan synkkään korpeen. Eikä sitä Bertel
itsekään käsittänyt. Äsken oli hän, päästyään lomalle siksi aikaa kuin
sotaväki oli talvileirissä Saksanmaalla, kulkenut Tornion kautta
Isokyröön ja aikonut sieltä Vaasaan, joka oli hänen salainen matkansa
määrä. Ja nyt kohtasi hänet toisessa paikassa isän kirous, ja toisessa
tyhjät muurit, joiden sisällä ei ollut enää se, jota hän haki. Regina
oli kadonnut jäljettömiin.
-- Minne ajetaan? -- kysyi Pekka nyreästi, kun oli tultu suurelle
maantielle.
-- Aja minne tahansa, -- vastasi yhtä äreästi hänen herransa. Pekka
käänsi hevosensa Vaasaan, jonne oli vaan noin kolmen peninkulman matka.
Bertel huomasi sen. -- Pöllö -- huusi hän, -- minähän käskin sinun ajaa
pohjoiseen päin.
-- Pohjoiseen päin, -- virkkoi Pekka yhtä yksikantaan ja käänsi,
haikeasti huoaten, hevosensa Uuteen Kaarlepyyhyn, jonne matkaa oli
seitsemän peninkulmaa. Siihen aikaan ei ollut mitään majataloja eikä
kyytihevosia matkustajain mukavuudeksi. Mutta siellä täällä teiden
varsilla oli taloja, joista kaikkien niiden, jotka kruunun asioissa
kulkivat, täytyi saada hevosia, jotavastoin muiden matkustavaisten oli
kyydistä erittäin sovittava. Tavallisia yöpaikkoja olivat pappilat ja
oli niissä jokaisessa eri tupa pihan perällä jossa oli valmiita
olkivuoteita ja pöydällä kylmää ruokaa sekä tuttujen että
tuntemattomien varalle. Olihan varsin ymmärrettävää, että Pekka, joka
ei ollut saanut pois mielestään puuropataa, uskalsi vielä kerran kysyä,
eikö ehkä olisi parasta ajaa yöksi Vöyrin pappilaan.
-- Aja Ylihärmään päin, -- vastasi ratsumestari kiukkuisesti ja
kääriytyi tuuheaan lammasnahkaturkkiinsa, sillä yöllinen tuuli puhalsi
polttavan tuikeasti.
-- Hullu eessä, hullu reessä, -- mutisi Pekka ja poikkesi sille
kaitaselle kyläntielle, joka Isokyröstä johtaa yllämainittuun paikkaan,
mikä silloin oli Lapuan emäpitäjään kuuluva kappeli.
Täällä olivat kinokset miehen korkuisina patoutuneet aitojen väliin ja
matkamiehet voivat tunkeutua ainoastaan käymäjalkaa eteenpäin. Tunnin
verran ponnisteltuaan olivat hevoset uupuneet ja pysähtyivät nyt joka
kymmenennen askelen päässä. Bertel, joka oli mietteisiinsä vaipunut,
sitä tuskin huomasi. Oli tultu Kyrön tasangoilta Lapuan metsiin.
Erämaan hiljaisuus, joka keskeytyi ainoastaan myrskyn pauhinasta,
ympäröi matkamiehiä kaikilla tahoilla, eikä missään näkynyt jälkiä
ihmisasunnoista.
Pekka oli jonkin aikaa paarustanut reen kupeella ja leveiden hartiainsa
voimalla kiskaissut sen ylös kinoksista silloin, kun se vaipui niin
syvälle lumeen, etteivät hevoset kyenneet saamaan sitä liikkeelle.
Viimein väsähtyivät kuitenkin hänenkin voimansa ja reki puuttui
auttamattomasti korkeaan lumivuoreen. -- No? -- huusi Bertel
kärsimättömästi. -- Mikä hätänä?
-- Ei ole hätänä mikään muu, -- vastasi Pekka rauhallisesti, -- kuin
ettemme tarvitse lukkaria emmekä pappia hautautuaksemme.
-- Kuinka pitkältä on tästä lähimpään taloon?
-- Muistelen olevan peninkulman paikoille.
-- Etkö näe tulta tuikkavan tuolla metsän sisässä?
-- Taitaapa tuikkaa...
-- Riisu hevoset, ja ratsastakaamme sinne!
-- Ei, hyvä herra, se ei käy päinsä. Tässä metsässä kummittelee oikein
turkasesti, sen tiedän minä vanhastaan, kummittelee aina siitä lähtien
kuin talonpojat tappoivat täällä voutinsa nuijasodan aikana ja
polttivat hänen talonsa ja viattomat lapsensa.
-- Loruja! Me ratsastamme.
-- Tehdään niinkuin tahdotte.
Kohta oli hevoset riisuttu ja molemmat matkamiehet pyrkivät nyt ratsain
tulta kohden, joka välistä katosi, välistä taas leimahti esiin lumisten
honkien välistä.
-- Sano minulle, Pekka, -- alkoi Bertel, -- mitä se kansa kertoo tästä
erämaasta? Muistelen lapsuudessani siitä paljonkin kuulleeni.
-- Lienettehän kuullut. Äitinnehän oli kotoisin täältä.
-- Täällä oli muinoin suuri uudismaa metsässä?
-- Suuri se oli, monen sadan tynnyrinalan laajuinen; kaiken sen oli
vouti Stjernkors perkauttanut ja kaivattanut penikulmaisia ojia jo
Kustaa kuninkaan aikana. Ja täällä kasvoi monta sataa tynnyriä viljaa,
kertoi isäni, ja uuden ja suuren talon oli vouti rakennuttanut ja eli
kuin ruhtinas erämaassa. Silloin tulivat nuo talonpojat ja sytyttivät
talon tuleen keskellä yötä, ja siinä hukkui ihmisiä ja elukoita, paitsi
sitä nuorta neitiä, jonka isänne pelasti ja sitten otti rouvakseen.
-- Eikö taloa sitten enää koskaan uudelleen rakennettu?
-- Siinä oli, tiemmä, lihava pala monen mielestä siinä, ja olihan niitä
niitäkin, jotka uhallakin muuttivat tänne asumaan. Mutta se toinen oli
vanhempi ja viisaampi ja alkoi pitää semmoista helvetin meteliä sekä
yöllä että päivällä, ettei kukaan enää voinut olla varma hengestään,
vielä vähemmin syntisestä sielustaan. Kun tuvassa istuit, niin tempasi
tuolin altasi, puurokuppi pyöri pöydän alle ja kivet irtautuivat
uunista ja sinkoilivat ympäri korvia. Jos menit metsään, ei sielläkään
ollut sen parempi ollaksesi, puut kaatuilivat, vaikkei tuullutkaan, ja
maa upotti jalkojen alla selvällä, kovalla tiellä ja veti pohjattomaan
suohon. Kun nyt ajattelen, että me kuljemme samassa metsässä ... voi.
voi, upottaa, upottaa...
-- Vaiti mies! Lumihan se vaan siinä upottaa. -- Entä sitten? Eivätkö
voineet sitä kauemmin kestää?
-- Sitten muuttivat ne kaikki pois, niin ettei jäänyt kissaakaan
kiukaan kulmaan, paitsi muuatta vanhaa torpparia, mutta hänkin on jo
aikoja sitten kuollut. Koko tuo suuri uudismaa joutui taas autioksi,
ojat liettyivät kiinni, niityt metsittyivät ja pellot alkoivat kasvaa
petäjiä. Siitä on kohta neljäkymmentä vuotta...
Ja kun Pekka oli tottumaton pitämään pitkiä puheita ja näytti itsekin
hämmästyvän tätä monisanaisuuttaan, pisti hän tulpan suunsa eteen ja
pysäytti samalla hevosensa.
-- Mitä nyt taas? -- kysyi Bertel kärsimättömästi.
-- En näe enää tulta.
-- En minäkään. Se on kai puiden peitossa.
-- Ei, hyvä herra, se ei ole puiden peitossa, se on vaan vaipunut maan
sisään, kun ensin vietteli meidät tänne synkimpään korpeen. Sanoinhan
minä, että niin tulisi käymään. Täältä emme palaa ikinämme hengissä.
-- Aja mies; luulen näkeväni tuolla edessäpäin jotakin, joka on
niinkuin tupa.
-- Sen tupa, suuri kivihän se on, jonka kupeilta tuuli on lumen ajanut.
Olemme hukassa.
-- Suus' kiinni ja aja! Tässähän on kenttä ja nuorta metsää; tuolla
vilkkuu jotakin lumen sisästä.
-- Kaikki pyhimykset meitä siunatkoot. Olemmehan aivan samalla
paikalla, missä talo oli ennen. Ettekö näe, miten tuolla vanhat
tulensijat piipottavat lumen sisästä? Älkää menkö, herra!
-- En erehtynyt ... tuossa on tupa.
Bertel ja hänen toverinsa olivat erittäin vaivalloisella maalla, jossa
hevoset kompastelivat joka askelella kiviin ja lumen peittämiin
kuoppiin. Miehen korkuiset kinokset ja kaatuneitten puitten rungot
vielä vaikeuttivat kulkemista, ikäänkuin tukkiaksensa kokonaan tien
tuohon ränstyneeseen majaan, joka, liekö ollut sattumalta tai
tahallaan, oli piiloutunut kahden tuuhean kuusen taa, joiden oksat
ulottuivat maahan asti. Tuvan toisella seinämällä oli ulospäin aukeava
luukku, jota myrsky paiskeli auki ja kiinni, niin että tuli milloin
katosi, milloin tuikahti taas näkyviin. Bertel laskeutui hevosensa
selästä, sitoi sen kuuseen ja läheni ikkunaa silmätäkseen ulkoapäin
tupaan. Salainen toivo joudutti hänen askeleitaan. Hän oli varma siitä,
että jos pakolaiset olivat lähteneet pohjoiseen päin, he eivät olleet
kulkeneet suurta maantietä myöten, vaan koettaneet syrjäteitä
noudatellen eksyttää vainoojiaan. Mutta tällä osalla Pohjanmaan alankoa
kulki jo siihenkin aikaan sadottain polkuja idässä päin oleville
uudistaloille. Mistä tietäisi, mitä näistä poluista he olivat
kulkeneet.
Mutta kuitenkin sykki hänen sydämensä levottomasti, kun hän läheni
ikkunaa. Neljästä pienestä ruudusta oli kaksi luusta, jota käytettiin
lasin asemesta; yksi oli rikottu ja aukko täytetty karhunsammalella;
ainoastaan neljäs oli lasista, mutta niin jäätynyt ja lumettunut, ettei
sen läpi alussa voinut mitään nähdä. Bertel hengitti lasiin, mutta
huomasi harmikseen, ettei hän sisäpuolelle keräytyneen jään läpi voinut
erottaa mitään. Mutta juuri silloin hirnasi hänen hevosensa.
Bertelistä tuntui naurettavalta tähystellä ulkoapäin kurjaan
metsätupaan. Hän oli jo aikeessa kolkuttaa ovelle, kun samassa varjo
peitti tulen ja jää lasin sisäpuolella suli nopeasti jonkun siihen
sisältäpäin hengittäessä. Sisällä olija näkyi olevan yhtä utelias
katsomaan ulos kuin hän sisään. Kohta erotti Bertel ihmisen kasvot ja
kaksi tulista silmää, jotka ollen aivan ruudussa kiinni tirkistelivät
ulos, ikäänkuin etsiäkseen syytä hevosen hirnumiseen öisessä erämaassa.
Ikkunassa olevat kasvot vaikuttivat Berteliin kuin salaman isku.
Kaunista Reginaa ajatellessaan oli hän odottanut jotakin mieluisempaa.
Sen sijaan näki hän kuolonkalpeat kasvot, joita ympäröi musta, pään
mukainen nahkapäähine, jonka tummassa kehyksessä nuo kalpeat kasvot
näyttivät vieläkin kalpeammalta. Kerran ennenkin oli Bertel nähnyt nuo
kasvot, ja kun hän tarkkaan muisteli, selvisi hänen mielessään muisto
eräästä kamalasta Bayerin metsissä kokemastaan yöstä. Ehdottomasti
vetäytyi hän takaisin ja jäi hetkiseksi seisomaan epätietoisena mitä
tekisi.
-- Näettekö hänet? -- kuiskasi Pekka. -- Se on itse paholainen.
-- Vaikka olisikin, -- vastasi Bertel päättävästi, -- niin täytyy
meidän ainakin ottaa selko siitä, mitä hänellä on täällä tekemistä. --
Ja sen sanottuaan löi hän muutamia voimakkaita iskuja suljettuun oveen.