Olemme nyt loppiaisen tienoossa v. 1635, siis keskellä talvea. Aaron
Perttilän tuvassa Isokyrössä räiskää pystyvalkea tilavassa takassa,
sillä siihen aikaan kasvoi vielä paksua metsää viljavien vainioiden
ympärillä. Ulkona raivoaa lumipyry ja pauhaa ankara myrsky; sudet
ulvovat joen jäällä; nälkäinen ilves hiipii kallion rotkossa.
On loppiaisilta, ja puhde on jo muuttunut pimeäksi. Isokyrön
talonpoikaiskuningas istuu korkeaselustimisessa tuolissaan vähän matkaa
takkavalkeasta ja kuuntelee hajamielisenä tytärtään Meriä, joka
takkatulen valossa korkealla äänellä lukee muutamaa lukua Agricolan
suomalaisesta Uudesta Testamentista, sillä koko Raamattu ei ollut
silloin vielä suomennettu. Paljon on ukko Perttilä jo vanhentunut sen
jälkeen kuin viimeksi näimme hänet vielä parhaissa voimissaan.
Alituisesti kuohuvat ajatukset eivät anna hänelle mitään rauhaa, jo
kuitenkin ovat nyt, kuninkaan kuoltua, hänen rohkeat aikeensa rauenneet
ja ajelehtavat kuin haaksirikkoon joutuneen laivan jäännökset yöllisen
meren hyllyvillä aalloilla. Hänenlaisensa luonteet murtuvat jo vain
sitenkin, että itse itseään kalvavat. Eivät mitkään hänen kirjavan
elämänsä tiellä sattuneet vaiheet eivätkä onnettomuudet olleet voineet
masentaa häntä, tuota rautaista miestä; harmi loistavien toiveiden
kukistumisesta, turhat yritykset rakentaa uudelleen tuota kaatunutta
ilmalinnaa, suru siitä, että hänen läheisimpänsä itse repivät alas
hänen työnsä, kaikki se kalvoi kuin raateleva korppi hänen sielunsa
sisimpää. Yksi ainoa ajatus oli tehnyt hänet kahtena vuonna kymmentä
vuotta vanhemmaksi ja tämä ajatus oli mielettömän julkea. Se ajatus oli
tämä:
-- Miksi ei perilliseni tällä hetkellä ole Ruotsin kuningas?
Välistä kohottaa Meri lempeät, siniset silmänsä ja tarkastelee
levottomasti vanhaa isäänsä. Merikin on käynyt vanhemman näköiseksi;
hiljainen suru on kuin syksy vihannassa lehdossa; se ei murra, ei
kuoleta, mutta se saapi vaalistumaan tuoreet lehdet elämän puussa.
Merin katse on täynnä rauhaa ja nöyryyttä. Se ajatus, joka pilkottaa
hänen sielustaan niinkuin laskeva aurinko taivaan rannalta, on tämä:
tuolla puolen haudan saan minä tavata hänet, joka oli sydämeni ylpeys,
ja siellä ei hän enää mitään maallista kruunua kanna.
Hänen vasemmalla sivullaan istuu vanha Larsson, yhtä pyöreänä ja
pienoisena kuin hänen ruokahaluinen poikansa. Hänen hyväntahtoiset,
pyylevät kasvonsa ovat tällä kertaa hiukan juhlallisemman näköiset,
niinkuin vaatii sen pyhän kirjan sisältö, jota hän kuuntelee. Hänen
kätensä ovat menneet ristiin kuin rukouksen aikana ja ainoastaan
silloin tällöin kohentelee hän ystävällisellä huomaavaisuudella
kekäleitä, että Meri voisi paremmin nähdä. Hänen takanaan istuu osa
lukuisasta palvelusväestä, ja näiden tulenliekin valaisemien olentojen
lisäksi näemme lattialla kehräävän harmaan kissan ja suuren,
paksuvillaisen kartanokoiran, joka käärynä makaa Merin jalkojen
juuressa ja näyttää olevan tyytyväinen siitä, että saa olla emäntänsä
jalkajakkarana.
Kun Meri lukiessaan tuli siihen Luukaan evankeliumin 15. luvun
paikkaan, jossa puhutaan tuhlaajapojasta, alkoivat Perttilän silmät
synkästi liekehtiä. -- Se sukunsa häpäisijä! -- mutisi hän puoliääneen
itsekseen. -- Ei se vielä mitään, joka omaisuutensa tuhlaa ... mutta
joka unohtaa vanhan isänsä ... jumaliste, se on alhaista!
-- Mutta koska hän vielä taampana oli, näki hänen isänsä hänen, ja
armahti hänen päällensä, ja juosten lankesi hänen kaulaansa ja suuta
antoi hänen!...
-- Mikä raukka isäksi! -- huudahti Aaron Perttilä taaskin puoliääneen
itsekseen. -- Olisi sitonut hänet niininuoralla ja ruoskinut häntä
koivuvitsoilla ja ajanut hänet huoneestaan takaisin ilottomien
porttojensa ja tyhjien viinimaljojensa luo.
-- Isä, -- kuiskasi Meri lempeästi toruvalla äänellä.
-- Ole laupias niinkuin taivaallinen isämme laupias on ja sulkee
syliinsä kadotetut lapsensa.
-- Ja jos poikasi koskaan palajaa ... -- alkoi Larsson samalla tavalla.
-- Pitäkää suunne kiinni ja antakaa minun olla! -- vastasi hän äreästi.
-- Minulla ei ole enää poikaa ... joka katuvaisena lankeaa jalkojeni
juureen, -- lisäsi hän, kun näki Merin silmien kyyneltyvän.
Meri jatkoi:
-- Mutta poika sanoi hänelle: isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta
vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen täst'edes sinun
pojaksesi kutsuttaa...
-- Herkeä tuota lukemasta! -- kivahti taas vanhus pahalla tuulella. --
Valmista vuoteeni, ja anna väen mennä levolle, ilta on jo myöhäinen.
Mutta juuri samassa kuului hevosen askelien narinaa tieltä päin. Tuo
oli niin outoa näin juhlan aattona, että Larsson meni matalan ikkunan
ääreen ja hengitti lasiin nähdäkseen, kuka semmoisessa pyryssä oli
liikkeellä. Kahden hevosen vetämä reki pyrki vaivalloisesti kinoksien
läpi pihaan päin ja pysähtyi rappujen eteen. Kaksi turkkeihin puettua
miestä nousi reestä.
Omituinen aavistus mielessään riensi Larsson tulevia vastaan ja
niinkuin salama syöksyi Meri hänen rinnallaan ulos. Naristen sulkeutui
tuvan ovi heidän jälkeensä ja hetkinen kului, ennenkun se uudelleen
aukeni.
Mutta silloin astui pää kumarassa tupaan nuori sotilaaksi puettu mies,
heitti luotaan lumisen töyhtölakkinsa, meni suoraa päätä vanhan
Perttilän luo, notkisti polvensa ja taivutti vielä syvemmälle kauniin,
kiharatukkaisen päänsä, sanoen: -- Isä, tässä minä olen ja pyydän
siunaustasi! -- Ja hänen takanaan seisoivat Meri ja vanha Larsson,
molemmat ristissä käsin, ja katsoen ankaraa vanhusta rukoilevasti
silmiin, virkkoivat hekin: -- isä, tässä on poikasi, anna hänelle
siunauksesi.
Hetkisen näkyi Perttilä taistelevan itsensä kanssa, hänen huulensa
vapisivat hiukan ja tietämättään ojensi hän jo kätensä nostaakseen ylös
nuorukaisen jalkojensa juuresta. Mutta pian kohosi hänen kalju otsansa
vieläkin korkeammalle, hän veti kätensä pois, hänen terävät silmänsä
salamoivat synkemmin kuin koskaan ennen, eivätkä hänen huulensa enää
vapisseet. -- Mene, -- virkkoi hän lyhyesti ja äreästi, -- mene, sinä
tuhlaajapoika, mene takaisin veljiesi, aatelismiesten, ja sisariesi,
hienojen neitojen luo! Mitä teet sinä täällä yksinkertaisen talonpojan
tuvassa, jota halveksit? Mene, minulla ei ole enää poikaa!
Mutta nuorukainen ei mennyt. -- Älä vihastu, isäni, -- sanoi hän, --
jos minä nuoruuteni kunnianhimossa olen rikkonutkin sinun tahtoasi ja
käskyjäsi vastaan. Kuka lähetti minut tuonne loistavaan, suureen
maailmaan, voittamaan mainetta ja kunniaa? Kuka käski minun menemään
sotaan ja aateloimaan talonpoikaista nimeäni ritarillisilla urotöillä?
Kuka heitti minut tuonne suuren kuninkaan luo pyrkimään kuuluisien
sankarien vertaiseksi? Sen teit sinä, isäni, ja nyt hylkäät sinä
poikasi, joka sinun tähtesi on kaksi kertaa kieltäynyt aateliskirjaa
vastaanottamasta.
-- Sinä! -- huudahti vanhus yhä enemmän vihastuen. -- Sinäkö olisit
kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta, sinä, joka olet hävennyt
rehellistä talonpoikaisnimeäsi ja vaihtanut sen toiseen, muka
arvokkaampaan? Se on valhetta, polvillasi olet vaakunakilpeä itsellesi
rukoillut; mistä tiedän minä, onko sitä sinulle tarjottu, ja mitä se
minuun kuuluu? Sen minä vain tiedän, että hamasta lapsuudestasi olen
koettanut istuttaa sinuun, sinä sukusi häpäsijä, ettei ole olemassa
muita laillisia valtoja kuin _kuningas ja kansa_, ja kaikki se, mikä
heidän väliinsä tunkee, kutsuttakoon sitä sitten aateliksi tai
papistoksi tai miksi tahansa, on turmioksi, kiroukseksi maalle ja
kansalle ... kaikkea tuota olen koettanut sinuun istuttaa ja hyöty
kaikista opetuksistani on ollut se, että sinä olet hiipinyt tuon
aatelin seuraan, jota minä vihaan ja ylenkatson, että olet himoinnut
heidän onttoja arvonimiään, pöyhkeillyt heidän valtakunnalle
turmiollisella loistollaan ja omaksunut heidän ennakkoluulonsa, ja nyt
seisot sinä täällä lapsuutesi kodissa, valheen sanat huulillasi ja
aatelisylpeys sydämessäsi. Mene, sukupatto talonpojan poika; Aaron
Perttilä on se mies, mikä hän on ollut, -- talonpoika! -- hän hylkää ja
kiroo sinut, luopio!
Ja nuo sanat sanottuaan käänsi vanhus hänelle selkänsä ja meni lujin
askelin ja pää pystyssä pieneen kamariinsa tuvan perällä, jättäen
Bertelin polvilleen sille sijalle, missä oli seisonut.
-- Kuule minua, isäni, isäni! -- huusi Bertel hänen jälkeensä,
reväisten samalla takkinsa auki ja ottaen sieltä esille kokoon
käännetyn paperin, -- tämän olin aikonut repiä rikki jalkojesi
juuressa! -- Mutta vanhus ei kuullut häntä, paperi putosi lattialle, ja
kun Larsson hetken kuluttua avasi ja luki sen, huomattiin, että se oli
mainekirja, jonka Tukholman holhoojahallitus oli Weimarin herttuan
Bernhardin ehdotuksesta antanut henkivartioväessä palvelevalle
ratsumestarille Kustaa Bertelille korottaen hänet aatelissäätyyn ja
sallien hänen vaakunakilvessään kantaa _Bertelsköldin_ nimeä.
Kun tuvassa vielä vallitsi täydellinen sekasorto vanhan Perttilän
sydämettömän kovuuden vuoksi, astui sinne suurella kiireellä sisään
kolme Martta-rouvan henkivartijaa Korsholmasta. -- Hei, pojat! --
huusivat he rengeille, -- oletteko nähneet hänet? Nyt saatatte ansaita
jotakin. Kaksisataa taaleria hopearahaa palkinnoksi sille, joka
vangitsee tai kuolleena tai elävänä, takaisin saattaa Korsholman
valtiollisen vangin, neiti Regina von Emmeritzin.
Kuullessaan tuon nimen heräsi Bertel tuskallisesta huumaustilastaan,
kavahti pystyyn ja tarttui puhujaa kaulukseen. -- Konna, mitä puhut? --
huudahti hän.
-- So, so, arvoisa herra, puhutelkaa siivosti kuninkaallisen
majesteetin ja kruunun miehiä. Minä vaan sanon, että se saksalainen
petturi, se paavillinen noita-akka, neiti von Emmeritz on onnistunut
viime yönä pakenemaan Korsholmasta, ja että se, joka ei tahdo olla
avullisena hänen vangitsemisessaan, on maanpetturi...
Mies ei saanut puhua loppuun, ennenkun Bertelin voimakkaan käden isku
heitti hänet pitkäkseen lattialle. -- Isä, sinä olet näin tahtonut! --
huudahti nuorukainen ja oli tuossa tuokiossa hyökännyt ovesta ulos ja
heittäytynyt rekeen, jonka samassa kuultiin täyttä karkua ajavan pois
pihalta ja katoavan raivoavaan lumimyrskyyn.