Hetki, joka tuottaisi ruotsalaisten aseille musertavan tappion, oli
tullut. Tähän saakka oli Ruotsin jalopeura Kustaa Aadolfin ja hänen
lähimpäin miestensä johtamana rientänyt voitosta voittoon ja
voimakkailla käpälillään ruhjonut maahan kaikki vastustajansa.
Viimein tuli onnettomuudenkin päivä, ja se päivä oli verinen.
Wallenstein, tuo, joka ei mihinkään tyytynyt, mutta jota kuitenkin aina
tarvittiin, oli kaatunut petturin käden kautta Egerissä; Gallas,
sotajoukkojen hävittäjä, antoi väkensä tulvia yli koko Keski-Saksan,
valloitti Regensburgin ja marssi vapaata Schwabenin valtakaupunkia
Nördlingeniä vastaan. Herttua Bernhard ja Kustaa Horn kiiruhtivat
Ruotsin sotaväen kanssa apuun. Heillä oli vain 17,000 miestä,
Gallaksella 33,000. -- Tehkäämme hyökkäys, -- sanoi herttua. --
Odottakaamme, -- sanoi Horn. Ja niin odotettiin; 5,000 miestä saapui,
ja kaksi viikkoa kului. Silloin tuli Nördlingen hätään ja poltti öiseen
aikaan hätätulia torneissaan. Taas tahtoi herttua tehdä hyökkäyksen ja
taas tahtoi Horn linnoittua ja auttaa kaupunkia ilman tappelua. Häntä,
tuota urhoollista miestä, sanottiin pelkuriksi mieheksi, ja
suutuksissaan, mutta pahaa aavistellen, päätti hän ryhtyä taisteluun.
Ruotsalaiset aloittivat tappelun varmoina voitostaan, sillä alituinen
onni oli tehnyt heidät ylpeiksi.
Elokuun 26 p:nä 1634 oli taistelu. Nördlingenin ulkopuolella on
metsäinen kukkula, Arensberg nimeltään, ja sen ja kaupungin välillä on
pienempi ylänkö. Siihen olivat keisarilliset rakentaneet kolme
vallitusta. Ruotsalaiset olivat sijoittuneet Arensbergin kukkulalle,
Horn oikealle ja herttua vasemmalle sivustalle. Tunnussana oli sama
mikä Breitenfeldissä ja Lützenissä: Jumala kanssamme!
Varhain aamulla satoi rankasti. Vielä kerran tahtoi varovainen Horn
viivähtää, mutta herttualla oli korkein komento ja hän käski marssia
eteenpäin. Horn totteli ja oikea sivusta laskeutui molempain kukkulain
välissä olevaan laaksoon. Ratsuväen levottomuus joudutti taistelun
alkamista. Heti kohta muuttui se ruotsalaisille epäedulliseksi.
Keisarillisten kanuunat tekivät isoja aukkoja ratsujoukon riveihin ja
ne alkoivat väistyä ylivoiman tieltä. Horn lähetti kaksi prikaatia
ahdistamaan keskimmäistä vallitusta. Se valloitettiin ja vihollista
alettiin ajaa takaa. Piccolomini pysähdytti pakenevat ja heidät
ajettiin takaisin vallituksia kohti. Silloin sattui ruutivarasto
syttymään tuleen. Huumaavalla pamahduksella räjähti vallilinna ilmaan
ja useita satoja ruotsalaisia ja suomalaisia seurasi mukana. Se oli
ensimmäinen onnettomuus.
Tästä vallituksesta riippui kuitenkin voitto. Muutamia silmänräpäyksiä
oli se tyhjänä; Piccolominin sotamiehiä, jotka olivat säikähtäneet
pamahdusta ja siitä syntynyttä hävitystä, ei saatu sinne menemään.
Viimein he sen kuitenkin tekivät. Horn pyysi apua valloittaakseen
takaisin vallituksen. Herttua lähetti hänelle keltaisen rykmentin
nuoren böömiläisen Thurnin johtamana. Tämä erehtyi, karkasi toisen
vallituksen kimppuun la kohtasi siellä monta vertaa voimakkaamman
vihollisen. Seitsemäntoista kertaa hyökkäsi vihollinen eteenpäin, ja
yhtä monta kertaa ajettiin hänet takaisin. Turhaan ryntäili Horn
vallitusta vastaan. Thurnin erehdys oli toinen onnettomuus.
Vasemmalla sivustalla oli herttua aloittanut taistelun tykistöä ja
ratsuväkeä vastaan. Ensimmäisessä yhteentörmäyksessä väistyivät
keisarilliset ja herttuan saksalainen ratsuväki karkasi suitset
höllällään ja rivit hajaantuneina pakenevia takaa ajamaan. Mutta Tillyn
henki näkyi tänään antavan rohkeutta keisarillisille. He asettivat
järjestyneet ja mieslukuiset rivinsä hyökkääviä vastaan, pysähdyttivät
heidät ja ajoivat heidät tappiolla takaisin. Turhaan koetti herttua
viedä apua Nördlingeniin. Turhaan ajoi hän Gallasta edellään. Yhä uusia
vihollisia asettui hänen tielleen ja kroaatit ryöstivät kuormastoa
hänen selkänsä takana.
Nyt oli päivä jo ehtinyt puoleen. Hornin joukot olivat kahdeksan tuntia
peräkkäin kestäneet vihollisen ampumista ja olivat haavoistaan ja
väsymyksestä aivan näännyksissä. Joka hetki väheni heidän
voitontoivonsa, mutta heidän uljuutensa pysyi entisellään,
murtumattomana ja sitkeänä. He olivat huomanneet epäjärjestyksen
vasemmalla sivustalla; itsellään oli heillä kovin huono asema
laaksossa, jonne Piccolominin kuulat joka hetki iskivät ja
räiskyttelivät punaista verta poikki ammuttuihin puitten runkoihin. Nyt
ehdotti Horn että vetäydyttäisiin takaisin Arensbergiin, ja
ahdinkotilaan joutunut herttua oli pakoitettu siihen lopulta
suostumaan. Lähes kaksi tuntia oli hän vitkastellut ja näistä kahdesta
tunnista olisi hän sittemmin tahtonut antaa puolet elämästään. Kello
oli kolme iltapäivällä. Horn käski suomalaisen ratsuväen tekemään
näennäisen hyökkäyksen, peittääkseen paluumatkaansa, ja alkoi sitten
niinkuin älykäs sotapäällikkö ainakin vetäytyä takaisin hyvässä
järjestyksessä. Keisarilliset huomasivat hänen aikeensa ja tunkivat
päälle kahta voimakkaammin. He alkoivat toivoa sitä, mitä ennen eivät
olleet uskaltaneet ajatellakaan, että näet ruotsalaisetkin olisivat
voitettavissa; ja tuon pienen, jäntterän Piccolominin nähtiin karkaavan
hevosensa selässä rivistä riviin yhdistääkseen väkensä ja niiden koko
voimalla karatakseen ruotsalaisten suojattomaan sivuun, hajoittaakseen
heidät ja heidät perin pohjin tuhotakseen.
Laaksossa ruotsalaisen sotajoukon selän takana juoksi noiden kahden
kukkulan välillä jyrkkärantainen puro, joka oli tulvillaan paljosta
sateesta. Pienen Hirnheimin kylän luona vei puron yli sen ainoa silta
ja tämän paikan miehitti Horn ajoissa paluumatkaa turvatakseen. Tykistö
kulki ensiksi sillan yli ja pääsi hyvään turvaan Arensbergiin.
Etumaiset rivit Hornin joukosta olivat myöskin saapuneet kylään ja muut
olivat vain parin pyssynkantaman päässä siitä, kun uusi onnettomuus
tapahtui, kolmas ja kaikista kauhein tänä onnettomuuksien päivänä.
Herttua Bernhard oli ottanut tehtäväkseen vasemman sivustan väellä
viivyttää vihollista siksi, kunnes Horn olisi ehtinyt joen yli. Heti
kohta huomasi hän kuitenkin, että hän oli siihen ryhtyessään enemmän
kysynyt neuvoa rohkeudeltaan kuin älyltään. Yhä taajenivat vihollisten
joukot, yhä kiihkeämmin hyökkäsivät he eteenpäin. Kolme kertaa ryntäsi
De Werth herttuan ratsuväkeä vastaan; kolme kertaa ajettiin hänet
takaisin. Neljännen kerran mursi hän herttuan rintaman. Herttua lähetti
muutaman osaston ahdistamaan häntä sivulta. Turhaan. Mieletönnä
raivosta tempasi herttua kullalla kirjaillun lipun vänrikin kädestä ja
karkasi urhoollisimpiensa seuraamana vihollisten tiheimpään parveen.
Kaikki turhaan. Hänen urhoollisimpansa kaatuivat, hänen hevosensa
ammuttiin hänen altaan, lippu riistettiin hänen kädestään;
haavoitettuna, voitettuna, oli hän vähällä joutua vangiksi, kun hänen
vierellään ratsastanut nuori upseeri tarjosi hänelle hevosensa, jonka
avulla herttua hädin tuskin pääsi pakoon. Jo pakeni hänen hajaantunut
jalkaväkensä, voimatta aavalla kentällä vastustaa vihollista, Ja kun
haavoittunut herttua ohjat höllällään karkasi tiehensä, seurasi koko
hänen väkensä hurjimmassa paossa hänen perässään luullen, että kaikki
oli kadotettu.
Juuri silloin kulki Hornin jalkaväki kaitaisen sillan poikki. Silloin
kuului rivien takaa hätääntyneitä huutoja, että taistelu oli menetetty
ja vihollinen kintereillä. Ensin karkasi yksityisiä ratsumiehiä, sitten
kokonaisia osastoja herttuan joukosta siltaa kohti, ajaen jalkaväen
keskeen, suoltaen heitä alleen ja saattaen kaikki mitä kauheimpaan
epäjärjestykseen. Turhaan koetti Horn saada äänensä kuuluville, hänen
lähimmät päällikkönsä koettivat hillitä ratsumiesten pakoa, mutta ilman
menestystä. Ahtaalla sillalla heitettiin kaikki nurin niskoin, ihmiset,
vaunut, hevoset, kuolleet ja elävät, ja lopulta ryntäsi herttuan koko
vasen sivusta tuolle onnettomuuden paikalle. Kuin salama iski
Piccolomini pakenevien selkään, asetti muutamia keveitä kanuunia
kukkulalle ja antoi niiden soitella tiheimpään väkijoukkoon, jossa
jokainen laukaus kaatoi maahan pitkän laistin kuolleita ja
haavoitettuja. Kohta olivat kroaatitkin siellä ja nyt täytyi kanuunain
vaieta, etteivät ystävät kaatuisi yhdessä vihollisten kanssa. Kauheata
tuhoaan tekivät keisarillisten ratsumiesten pitkät keihäät ja leveät
miekat. Jokainen Ruotsin ja Suomen mies oli kuolemaan tuomittu.
Kustaa Horn, Kankaisten herra, tuo älykäs ja urhoollinen suomalainen
sotapäällikkö, jota Kustaa Aadolfin oli tapana kutsua "oikeaksi
kädekseen" ja joka alun pitäen oli varoittanut antautumasta tähän
onnettomaan taisteluun, hän pysyi viimeiseen hetkeen pelkäämättömänä ja
järkevänä ja koetti vielä itse tuona kauheana hetkenä pelastaa, mikä
oli pelastettavissa. Kolmen rykmentin tähteet oli hän koonnut ja
asettunut niiden kanssa sillan päähän, jossa pakenevien lauma pauhasi
hänen ohitsensa voimatta temmata häntä mukaansa. Häntä rukoiltiin
pelastamaan henkensä; hän oli itsepäinen suomalainen eikä liikahtanut
paikaltaan. Vihollinen uskoi tuskin silmiään nähdessään hänen ei
ainoastaan puolustautuvan, mutta myöskin rohkeasti hyökkäävän. Hetkeksi
herkesi vihollinen takaa-ajamasta, eikä Horn halunnutkaan muuttaa
voittoa mielettömällä hyökkäyksellään. Gallas karkuutti häntä vastaan
yhden parhaimmista espanjalaisista prikaateistaan. Horn ajoi sen
takaisin verisin päin. Voiton hurmaamana syöksyi häntä vastaan De Werth
rakuunoineen. Yhtä verisesti otettiin heidätkin vastaan. Joka taholla
taajenivat vihollisten rivit ja Hornin kimppuun käytiin kolmelta
taholta yht'aikaa. Luvattiin säästää hänen henkensä, jos hän
antautuisi; miekanisku oli hänen vastauksensa, ja samaan vastaukseen
yhtyivät hänen miehensä. Ei kukaan armoa pyytänyt. Viimein, kun
useimmat hänen ympärillään olivat kaatuneet, sortui hän joukon keskeen
ja vangittiin, jonka jälkeen jäljelle jääneet urhot antautuivat hänen
kanssaan.
Kun Ruotsin sotajoukko pakeni Arensbergin yli, repi Sachsen-Weimarin
herttua Bernhard pitkää tukkaansa ja huusi epätoivoissaan, että hän on
hullu, mutta että Horn on viisas mies. Sittemmin lohdutteli herttua
mieltään Elsassilla; mutta tänään oli hänellä syytä katua
hätäisyyttään. Kuusi tuhatta ruotsalaista, suomalaista ja heidän
kanssaan liittoutunutta saksalaista loikoi kuolleena Nördlingenin
verisillä kukkuloilla; kuusi tuhatta joutui vangiksi, niiden joukossa
suomalaiset Horn ja Wittenberg, joita vihollinen kohteli jotenkin
kunnioittavasti; jäljellä olevista 10,000:sta oli puolet haavoitettuja
ja useimmat henkiin jääneet palkkasoturit luopuivat lippujen alta.
Sotajoukko oli menettänyt 4,000 kuormavaunua, 300 lippua ja kaiken
tykistönsä. Kurja jäännös vetäytyi sitten ryöstäen ja puutetta kärsien
Mainziin päin. Mutta enemmän kuin noiden kahdentoista tuhannen miehen
hukka merkitsi Ruotsille sen sotakunnian hukka ja vihollisten
uudistunut luottamus sota-onneensa. Nördlingenin tappelu oli
käännekohta kolmekymmenvuotisessa sodassa ja sai koko Euroopan missä
iloitsemaan, missä hämmästymään, kunnes Banérin nero ja onni taas
hankki ruotsalaisten aseille niiden kadotetun kunnian.
Viimeisiä niistä, jotka taistelivat Hornin rinnalla sillan luona,
olivat pohjalaiset ja niiden joukossa vanha ystävämme ja tuttumme
kapteeni Larsson. Pienellä, paksulla kapteenilla ei sillä kertaa,
niinkuin aina muulloin, ollut aikaa suutaan avata; koko hänen pyöreä
ruumiinsa valui hikeä kesän helteessä, hän oli tapellut aamun koitosta
alkaen eikä kuitenkaan saanut naarmuakaan ihoonsa. Olkoon sanottuna
hänen kunniakseen, että hän Nördlingenissä ajatteli yhtä vähän
reiniläisiä viinejä kuin Baierin nunnia, vaan rehellisesti iski ja
pisti minkä kerkesi. Jääköön kuitenkin hänen omiksi puheikseen se,
mistä hän jälkeen päin kehui, eli että hän oli suuren miekkansa
kärjellä sinä päivänä lävistänyt kolmekymmentä keisarillista sotilasta.
Hän oli myöskin niitä, jotka joutuivat vangiksi samalla kertaa kuin
Horn, mutta enemmän kuin vankeutensa harmitti häntä se, että hän
taistelun jälkeen näki kroaatilaisten makein suin tyhjentelevän niitä
viinivarastoja, joita olivat Ruotsin armeijan kuormastosta löytäneet.
Toinen ystävistämme, luutnantti Bertel, taisteli koko päivän herttuan
kupeella, ja hän se oli, joka tarjosi herttualle hevosensa, kun tämän
oma hevonen oli ammuttu. Ettei herttua sittemmin tätä palvelusta
unohtanut, sen saamme seuraavassa nähdä. Bertel, samoinkuin Larssonkin,
oli aina kuumimmassa kahakassa, mutta sai useita haavoja ja kantautui
pakenevien mukana Arensbergiin. Melkein tietämättä, kuinka se oli
tapahtunut, huomasi hän seuraavana päivänä olevansa kaukana
taistelutanterelta ja vetäytyi herttuan sotajoukon tähteiden kanssa
Mainziin päin.