On meidän taaskin keväiseltä Saksanmaalta rientäminen talviseen
pohjolaan. Ennenkuin jatkamme matkaamme kolmikymmenvuotisen sodan
verisellä tiellä, tahdomme vierailla kaukana Pohjanmaalla kahden tämän
kertomuksemme päähenkilön luona.
Oli adventin aika vuonna 1632. Ankara myrsky heitteli lunta Korsholman
valleja vastaan ja ajoi Pohjanlahden syksyiset laineet sen jäisiä
rantoja vastaan. Kaikki laivakulku oli siksi vuodeksi lakannut, ei
kukaan saapunut enää merta myöten. Pohjanmaalla nostettu sotaväki oli
jo heinäkuun lopussa lähetetty Tukholman kautta Stralsundiin ja
uteliaisuudella odotettiin tietoja sodasta. Silloin tapahtui jo
marraskuun keskipalkoilla, että yht'äkkiä levisi huhu kuninkaan
kuolemasta; huhut sellaiset lentävät ilmassa, ei tiedetä mistä ja
mitenkä; suuret onnettomuudet tuntuvat kaukaa niinkuin aavistukset,
niinkuin kaukainen maanjäristys, joka omaa piiriäänkin edempänä saa
mielet levottomiksi. Mutta tuollaisia huhuja oli jo monta kertaa
ennenkin kuultu ja kumottu; luotettiin Kustaa Aadolfin onneen, ja kun
ei vahvistusta tullut, unohdettiin koko asia niinkuin perätön satu.
Usein tapahtuu ihmiselämässä, että samoinkuin me vihaamme sitä, jolle
olemme tehneet vääryyttä, me suopein silmin katselemme sitä, jolle
olemme tulleet hyvää tehneeksi. Martta-rouva Korsholmassa oli aika
ylpeä siitä, että oli niin urhokkaasti puolustanut linnaansa juopuneita
sotamiehiä vastaan ja luki sen kokonaan omaksi ansiokseen. Se seikka,
että hän oli pelastanut Reginan hengen, kohotti tätä suuresti hänen
silmissään; mutta ei hän myöskään voinut olla ihmettelemättä sitä
rohkeutta ja uhraavaisuutta, jota nuori tyttö oli samassa tilaisuudessa
osoittanut. Hän ylpeili korkeasukuisesta vangistaan; kuin satasilmäinen
peikko vartioi hän kaikkia hänen liikkeitään, mutta antoi samalla
Reginalle kauniimmat huoneet, päästi Dorthen häntä palvelemaan ja
paransi hänen ruokansa. Reginakaan ei enää käyttäytynyt niin ylpeästi
ja tylysti kuin alussa, vaan hän saattoi joskus muutamalla sanalla tai
pään nyökkäyksellä vastatakin Martta-rouvan kysymyksiin. Mutta kaikista
niistä herkuista, niinkuin juotetun vasikan lihasta ja hyvästä oluesta
y.m., joita hänelle tarjottiin, ei hän suuresti välittänyt; tuskin hän
maistoikaan, mitä hänen eteensä asetettiin, vaan vaipui näennäiseen
välinpitämättömyyteen, rukoili ahkerasti, mutta antoi kuitenkin
päivänsä kulua yhden niinkuin toisenkin.
Martta-rouva oli yhäkin vakuutettuna siitä, että jos hänen vankinsa ei
ollutkaan Rooman keisarin oma tytär, hän kuitenkin oli mitä
jalosukuisin prinsessa. Hän sai sen vuoksi päähänsä tuon onnettoman
tuuman ruveta kääntämään tätä näin vaikuttavaa henkilöä hänen
paavillisesta harhaopistaan, toivoen sen kautta, kun sodan loputtua
vankeja vaihdettaisiin, toimittavansa jotakin hyvin merkillistä. Regina
joutui sen vuoksi saman käännytysinnon uhriksi, joka hänellä itsellään
oli ollut tahtoessaan saada suuren Kustaa Aadolfin luopumaan uskostaan;
mutta Martta-rouvan into oli paljoa karkeampaa ja kömpelömpää. Hän
läjäsi tyttöparan huoneeseen Lutheruksen postilloja, virsikirjoja ja
lentokirjasia, piti usein pitkiä, kaikenlaisilla sananlaskuilla
höystettyjä puheita, ja kun ei tämä mitään auttanut, lähetti hän linnan
papin saarnaamaan vangilleen. Tietysti sattuivat kaikki sanat kuuroihin
korviin. Regina oli siksi vakava uskossaan, että voi kärsivällisesti
kuunnella kaikkea, mitä hänelle tyrkytettiin, mutta hän kärsi siitä ja
hänen olonsa Korsholmassa muuttui päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi,
ja kukapa voineekaan moittia häntä siitä, jos hän salaisesti huoaten
ajatteli vapautuksensa päivää? Dorthe sitävastoin tulistui joka kerta
kuin tuo vääräuskoinen pappi tai tuo pyylevä rouva alkoi saarnansa, ja
luki sekä latinaksi että saksaksi vuoroin rukouksia vuoroon kirouksia,
josta tavallisesti oli seurauksena se, että hänet pariksi päiväksi
pistettiin putkaan, kunnes ikävä neiti Reginan luo hänet jälleen
lauhdutti. Ja niin kului puoli vuotta neiti Reginan vankeuden aikaa.
Oikeampaan osasi Martta-rouvan hyväntahtoisuus siinä, että Regina sai
työtä ja että häntä varten syksyllä tilattiin Tukholmasta hienoja
työaineksia. Niinpä sai hän ruveta suurelle silkkikankaalle kullalla ja
hopealla ompelemaan neitsyt Marian ja Kristuslapsen kuvia. Martta-rouva
luuli viattomuudessaan tästä tulevan kalkkivaatteen, minkä Regina
muuttuneiden mielipiteidensä merkiksi mahdollisesti tulisi
lahjoittamaan Vaasan kirkkoon. Sotilaan silmä olisi kuitenkin kohta
paikalla arvannut, että siinä oli tekeillä sotalippu, katolisen uskon
sotalippu, jota vangittu tyttö hiljaisuudessa valmisteli odottaessaan
sitä päivää, jolloin hänen kutomansa vaate saisi liehua katolisten
sotajoukkojen taistelussa.
Ei Martta-rouva kuitenkaan ollut kaikin puolin tyytyväinen pyhän
neitsyen kuvaan, jonka pään ympärillä oleva sädekehä oli hänen
mielestään vähän liian suuri, ollakseen puhtaasti lutherinuskon
mukainen. Hän mietti sentähden jo sopivampaa työtä vangilleen. Tapahtui
joskus, että Isokyrön talonpoikaiskuninkaan tytär Meri kaupungissa
käydessään teki asiaa linnaan ja saavuttaakseen vieraan neidin suosiota
lahjoitti hänelle muutamia vyyhtiä mitä hienointa pellavarihmaa,
jollaista ei kukaan muu koko paikkakunnalla osannut kehrätä niinkuin
Meri. Martta-rouvan päähän pälkähti sen vuoksi eräänä päivänä
opettaa vankinsa kehräämään ja ottaa Meri opettajaksi. Se olikin
Merin salaisin toivo. Hän tahtoi tuolta vieraalta, joka oli ollut
niin lähellä kuningasta, kuulla jotakin hänestä, tuosta suuresta
ja unhottumattomasta, jonka muisto säteili hänen edessään
ylimaailmallisessa loistossaan. Hän tahtoi kuulla, mitä kuningas oli
sanonut, mitä tehnyt, mitä hän oli rakastanut ja vihannut; vielä kerran
tahtoi hän innostua hänen kunniansa loisteesta, ja sitten kuolla iäksi
unhotettuna. Hän oli sankari, oli kuningas; Meri ei ollut mitään,
olihan vain kuluneen keväimen kuihtunut kukka.
Sillä tavalla tutustui Meri toisen kerran Reginaan Korsholmassa. Hänet
otettiin vastaan alussa välinpitämättömästi ja kylmästi, eikä hänen
kehruunsakaan miellyttänyt ylpeää neitiä. Mutta vähitellen mieltyi
Regina hänen nöyrään ja lempeään käytökseensä, ja kun vanki aina haluaa
yhteyttä linnan muurien ulkopuolella olevien ihmisten kanssa, tuli
Reginakin avomielisemmäksi. Vähän he tosin kehräsivät, mutta he
puhelivat kuin emäntä ja palkollinen, varsinkin niinä päivinä kuin
Dorthe oli ilkeän kielensä vuoksi putkassa, ja silloin oli Merille
hyödyksi, että hän taisi entisinä, loistavampina aikoina oppimaansa
saksankieltä. Meri osasi aina johtaa keskustelun kuninkaaseen, ja ollen
älykäs hän oli pian selvillä Reginan haaveellisesta rakkaudesta. Mutta
Regina ei aavistanut vähääkään Merin aikaisemmista vaiheista; hän
selitti Merin kysymykset siitä luonnollisesta uteliaisuudesta
lähteneiksi, jonka niin korkeat henkilöt aina herättävät alhaisessa
kansassa. Välistä häntä kuitenkin ihmetytti tuon yksinkertaisen
kansannaisen ajatus- ja puhetavan hienous ja jalous. Oli hetkiä,
jolloin Merin koko olento oli hänen mielestään täynnä vastakohtia ja
jolloin tuli ajatelleeksi, eikö tuo nainen ehkä ollut vakooja. Mutta
heti kohta hän taas katui tuota ajatustaan; kun kehrääjä rukkinsa takaa
loi häneen kirkkaan, lämpimän, läpikuultavan katseensa, oli siinä
jotakin, joka kuiskasi Reginan sydämeen: tuo nainen ei teeskentele.
Näin istuivat he eräänä päivänä alkupuolella joulukuuta, ja Dorthe oli
taas suljettu vankilaansa osoittamastaan sopimattomasta käytöksestä
linnan saarnaajaa kohtaan. Olivat ne toistensa ilmeiset vastakohdat nuo
kaksi olentoa, jotka kohtalo eri haaroilta oli yhteen tuonut, mutta
joilla kuitenkin yhdessä asiassa oli samat harrastukset. Toinen nuori,
kaunis, ylpeä, tummaverinen, silmät säteilevät, ruhtinatar vielä
vankilassaankin; toinen keski-ikäinen, vaaleaverinen, kalpea, hieno,
lempeä, vapaa, mutta kuitenkin paljon nöyrempi. Reginaa, joka nyt oli
seitsentoistavuotias, olisi voinut luulla kaksikymmenvuotiaaksi; Meri
oli kuudenneljättä, mutta hänen olennossaan oli jotakin niin
lapsellista ja viatonta, että häntä välistä olisi voinut luulla
seitsentoistavuotiaaksi. Hän olisi voinut olla Reginan äiti, ja
kuitenkin olisi häntä, joka oli niin paljon kokenut, voinut katsoa
lapseksi tuon aikaisin kehittyneen etelän kaunottaren rinnalla.
Neiti Regina oli kehrännyt hetkisen ja katkaissut monta
säiettä. Suutuksissaan sysäsi hän rukkinsa luotaan ja tarttui
korko-ompelukseensa. Se tapahtui usein ja opettajatar oli siihen
tottunut.
-- Se on kaunis kuva, -- virkkoi Meri katsahtaen silkkivaatteeseen. --
Mitä se esittää?
-- Se on Jumalan pyhä äiti, _Sancta Maria_, -- vastasi neiti Regina ja
risti silmänsä niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka kerta, kun tuli
pyhän neitsyen nimen maininneeksi.
-- Mihinkä sitä käytetään? -- kysyi Meri viattomasti.
Regina tarkasteli häntä ennenkuin vastasi. Taas syntyi epäilys hänen
mielessään, mutta haihtui samassa.
-- Minä ompelen pyhän uskon sotalippua Saksanmaalle, -- vastasi Regina
avonaisesti ja rohkeasti. -- Kun se kerran sotarivien edessä liehuu,
silloin pakenevat vääräuskoiset Jumalan äidin vihaa.
-- Kun minä ajattelen Jumalan äitiä, -- sanoi Meri, -- ajattelen minä
häntä lempeänä, hyvänä ja rauhallisena. Ajattelen häntä niinkuin äitiä,
joka elää yksin rakkaudellensa. -- Meri lausui nuo sanat omituisella
äänen viehkeydellä.
-- Jumalan äiti on taivaan kuningatar, ja taistelee jumalattomia
vastaan ja tuhoaa heidät.
-- Mutta kun Jumalan äiti lähtee sotaan, tulee kuningas. Kustaa Aadolf
häntä vastaan paljain päin ja miekan kärki maata kohden ojennettuna,
lankeaa polvilleen hänen eteensä ja virkkaa: pyhä neitsyt, minä en
taistele sinun kunniaksesi, vaan poikasi, meidän vapahtajamme
kunniaksi. Ja silloin hymyilee neitsyt Maria ja vastaa: se, joka
taistelee poikani puolesta, taistelee myöskin minun puolestani. Sillä
minä olen äiti.
-- Kuninkaasi on kerettiläinen, -- vastasi neiti Regina tulistuneena,
sillä ei mikään suututtanut häntä enemmän kuin katolisen uskon
vastusteleminen, joka usko tärkeänä uskonkappaleena opettaa, että
neitsyt Maria on taivaan haltiatar. -- Sinun kuninkaasi on tyranni ja
vääräuskoinen, joka on kaikki pyhimykset vihoittanut. Tiedätkö,
Merchen, että minä vihaan kuningastasi?
-- Ja minä häntä rakastan, -- virkkoi Meri tuskin kuultavasti.
-- Niin, -- jatkoi Regina, -- minä häntä vihaan kuin kuolemaa, kuin
syntiä, kuin kadotusta. Jos minä olisin mies ja minulla olisi voimakas
käsivarsi ja jos minä voisin heiluttaa miekkaa, olisi minun elämäni
tarkoituksena hävittää hänen sotaväkensä ja hänen työnsä. Sinä olet
onnellinen sinä, Merchen, sinä et tunne sotaa etkä tiedä, mitä Kustaa
Aadolf on tehnyt meille onnettomille katolilaisille. Mutta minä olen
nähnyt sen ja minun maani ja minun uskoni huutavat kostoa. On hetkiä,
jolloin voisin tappaa hänet.
-- Ja kun neiti Regina valkoisella kätösellään kohottaa välkkyvän
tikarin kuninkaan päätä kohden, silloin paljastaa kuningas rintansa,
jossa hänen suuri sydämensä sykkii, ja katselee häntä ylevästi ja
rauhallisesti ja virkkaa: sinä hieno, valkea kätönen, joka Jumalan
äidin kuvaa ompelet, iske, jos voit, tässä on sydämeni, ja se sykkii
maailman vapauden ja maailman valkeuden puolesta. Ja silloin vaipuu
valkoinen käsi hiljalleen alas, ja tikari putoaa siitä huomaamatta, ja
Jumalan äidin kuva hymyilee taas, sillä hän tiesi kyllä, kuinka olisi
käyvä, sillä olihan hänelle itselleenkin käynyt samalla tavalla. Sillä
kuningas Kustaa Aadolfia ei voi kukaan tappaa eikä kukaan vihata, koska
Jumalan enkeli kulkee hänen sivullaan ja muuttaa rakkaudeksi ihmisten
vihan.
Regina unohti työnsä ja katseli Meriä suurilla, mustilla, kostuvilla
silmillään. Noissa sanoissa oli niin paljon, joka häntä kummastutti ja
samalla lämmitti hänen sydäntään. Mutta hän vaikeni. Viimein virkkoi
hän:
-- Kuninkaalla on taikakalu, joka häntä suojelee.
-- On, -- sanoi Meri, -- hänellä on sellainen taikakalu, mutta se ei
ole kuparisormus, josta ihmiset puhuvat, vaan se on hänen ylevä, jalo
sydämensä, joka kieltää itseltään kaiken toteuttaakseen sitä, mikä on
suurta maailmassa. Kun hän vielä oli aivan nuori eikä hänellä ollut
kunniaa eikä mainetta, vaan ainoastaan vaalea tukkansa ja korkea
otsansa ja lempeät, siniset silmänsä, silloin ei hänellä ollut mitään
taikasormusta, ja kuitenkin kulkivat siunaus, rakkaus ja onni hänen
vierellään. Kaikki enkelit taivaassa ja kaikki ihmiset maan päällä
häntä rakastivat.
Reginan mustissa silmissä kiilui kyynel.
-- Oletko nähnyt hänet silloin, kun hän oli noin nuori? -- kysyi hän.
-- Josko olen nähnyt hänet! Olen.
-- Ja sinä olet rakastanut häntä niinkuin kaikki muutkin?
-- Enemmän kuin kukaan muu!
-- Ja rakastat häntä vieläkin?
-- Niin, minä rakastan häntä ... paljon. Niinkuin tekin. Mutta te
toivotte hänelle, kuolemaa ja minä tahtoisin kuolla hänen edestään.
Regina hypähti ylös, purskahti itkemään, sulki Merin syliinsä ja
suuteli häntä.
-- Älä luule, että minä tahdon hänen kuolemaansa, ... minäkö, joka, oi
pyhä neitsyt, tahtoisin tuhat kertaa uhrata henkeni pelastaakseni hänen
henkensä! Mutta tiedätkö, Merchen, että se tuottaa tuskaa, jota sinä et
voi ymmärtää, ja synnyttää kärsimyksiä, jotka repivät ja raastavat, kun
rakastaa miestä jota pitää sankarina, jaloimpana ja suurimpana, mutta
jota usko kuitenkin käskee vihaamaan, tappamaan ja vainoamaan! Sinä et
tiedä, sinä onnellinen, joka vain saat rakastaa ja siunata, miltä
tuntuu, kun rakkaus ja viha heittelevät meitä kuin laivaa korkeat
laineet; kun on pakotettu kiroamaan häntä, jota kuitenkin tahtoisi
siunata ja kun täytyy istua vangittuna ja hautoa mielessään mitä
ristiriitaisimpia tunteita, jotka alinomaa taistelevat keskenään siitä,
kumpiko voittaisi ja saisi sisimmän sielumme haltuunsa. Oi, oli kerran
yö, jolloin yritin sovittaa rakkauteni ja uskoni, ja saattaa hänet,
tuon mahtavan, oikealle autuuden tielle. Jos pyhimykset silloin
olisivat antaneet heikon ääneni vakuuttaa häntä, saada hänet pois hänen
epäuskostaan ... silloin olisi Regina-parka ilolla seurannut häntä
hänen halvimpana palvelijanaan ja ohjannut rintaansa kaikki ne keihäät
ja nuolet, jotka oli heitetty hänen sydäntään lävistämään. Mutta
pyhimykset eivät sallineet minun, kelvottoman, tulla osalliseksi niin
suuresta kunniasta, ja sen vuoksi istun minä nyt täällä vankina uskoni
ja rakkauteni tähden, ja vaikka enkelikin astuisi alas taivaasta ja
murtaisi vankilani muurin ja sanoisi minulle: pakene, maasi odottaa
sinua! niin vastaisin minä: se on hänen tahtonsa, hänen, jota rakastan,
hänen tähtensä minä kärsin ja hänen tähtensä jään minä sinne, missä
olen. Ja sinä uskot yhä vielä, että _minä_ tahdon hänen kuolemaansa!
Regina itki kauan ja kiihkeästi, itki sen intohimonsa koko voimalla,
joka ei ollut pitkiin aikoihin päässyt valloilleen. Meri siirteli
nuo mustat suortuvat hänen otsaltaan, katseli häntä lempeästi
kyyneltyneihin silmiin ja sanoi kuin olisi ennustanut jotakin: -- Älkää
itkekö noin! Se päivä on vielä valkeneva, jolloin voitte häntä
rakastaa, tarvitsematta samalla häntä kirota!
-- Ei se päivä koskaan valkene, rakas Merchen!
-- Se päivä on valkeneva silloin, kun kuningas Kustaa Aadolf on
kuollut.
-- Voi, ettei se päivä sitten koskaan valkenisi! Kernaammin kärsin
vaikka ikäni kaiken ... kärsinhän minä kuitenkin hänen tähtensä.
-- Se päivä on kuitenkin valkeneva. Ei sen vuoksi, että te olette nuori
ja hän teitä vanhempi. Mutta ettekö ole koskaan kuullut sanottavan
lapsesta, joka on nöyrempi ja parempi kuin muut lapset: se ei elä
kauan, se on liian hyvä tälle maailmalle! Niin näyttää minusta olevan
Kustaa Aadolfkin. Hän on liian suuri, liian jalo ja hyvä vanhaksi
elääkseen. Jumalan enkelit tahtovat viedä hänet, ennenkuin hänen
ruumiinsa kuihtuu ja sielunsa uupuu. Uskokaa minua, he ottavat hänet
meiltä.
Regina katseli häntä melkein kauhistuksissaan.
-- Ken olet sinä, joka noin puhut? Kuinka sinun silmäsi palavat! Sinä
et ole se, joka sanot olevasi. Kuka sitten olet?... Oi, pyhä neitsyt,
suojele minua!
Ja Regina kavahti seisoalleen kaiken sen taikauskoisen pelon
valtaamana, joka oli ominaista hänen aikakaudelleen. Luultavaa on,
ettei hän tarkemmin ajatellut sitä, mikä hänessä tuon kauhun synnytti,
mutta Merin puhe oli hänestä koko ajan tuntunut oudolta ja
luonnottomalta ollakseen sivistymättömän naisen puhetta tässä
raakalaisten maassa.
-- Kukako olen? -- virkkoi Meri yhtä lempeästi kuin ennenkin. -- Olen
nainen, joka rakastaa. Siinä kaikki.
-- Ja sinä sanot, että kuningas on kuoleva?
-- Jumala yksin johtaa ihmisten kohtaloita ja suurinkin ihmisistä on
ihminen.
Juuri silloin tarttui joku lukkoon ja Martta-rouva astui sisään
tavallista juhlallisempana ja myöskin hiukan kalpeampana kuin muulloin.
Tavallisen ruudukkaisen villakauhtanansa asemesta oli hänellä musta
surupuku, ja koko hänen ulkomuodossaan oli jotakin outoa. Reginan ja
Merin äskeinen puhelu vaikutti heihin niin, että he molemmat
säpsähtivät.
Meri kävi kuolon kalpeaksi, astui suoraa päätä Martta-rouvan eteen,
katsoi häntä terävästi silmiin ja virkkoi yksikantaan, suurella
vaivalla:
-- _Kuningas on kuollut!_
-- Tiedätkö sen jo? -- vastasi Martta-rouva ihmeissään. -- Jumala meitä
varjelkoon, surusanoma saapui tunti sitten sanansaattajan tuomana
Pohjanlahden ympäri.
Regina vaipui maahan pyörtyneenä.
Meri, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, pysyi tunnossaan ja koetti
herättää Reginaa henkiin.
-- Kuningas on siis kaatunut taistelutanterella, kaatunut voittaessaan?
-- kysyi hän vielä hämmästyneeltä rouvalta.
-- Lützenin taistelutanterella 6. päivänä marraskuuta ja keskellä
ihaninta voittoa, -- selitti rouva, yhä hämmästyneempänä siitä, mistä
Meri tiesi tuon kaiken.
-- Herätkää, armollinen neiti, hän on elänyt ja kuollut kuin sankari,
kaiken maailman ihailun ansainneena. Hän on kaatunut voiton hetkenä,
kunniansa kirkkaimmillaan loistaessa, hänen nimensä on elävä kaikkina
aikoina, ja sitä nimeä me molemmat siunatkaamme!
Regina avasi haaveilevat silmänsä ja pani kätensä ristiin
rukoillakseen. -- Oi, pyhä neitsyt, -- sanoi hän, -- minä kiitän sinua,
että olet antanut hänen kaikessa suuruudessaan lähteä maailmasta ja
että siten olet poistanut sen kirouksen, joka rakkauttani painoi!
Ja Meri polvistui hänen viereensä rukoilemaan...
* * * * *
Mutta linnan pihan ulkopuolella seisoi pitkä, harmaahapsinen vanhus, ja
hänen kasvonsa olivat tuskasta ja epätoivosta väännyksissä.
-- Kirottu olkoon työni! -- sanoi hän. -- Suunnitelmani on ennen
aikojaan hajonnut, ja se päämäärä, jota varten olen elänyt, katoo
näkyvistäni. Voi minua mieletöntä, joka luotin ihmisen elämänlangan
kestävyyteen ja sille rakensin; joka toivoin, että kuningas tunnustaisi
omansa ja eläisi niin kauan, kunnes Aaron Perttilän tyttären poika
olisi ehtinyt sodassa hankkia itselleen loistavan maineen ja kohota
samanarvoiseksi kuin Ruotsin kruunun perillinen! Kuningas on kuollut ja
minun jälkeläiseni on vain holhuunalainen poika, joka pian hupenee
muiden joukkoon. Nyt puuttuu vain se, että hän voittaa aatelisen kilven
ja asettuu muiden verenimijäin kanssa niiden väliin, kuninkaan ja
kansan väliin, jotka ovat valtion ainoat oikeat vallat. Minua houkkoa,
minua houkkoa, kuningas on kuollut! Mene nyt hautaasi, vanha Perttilä,
mene veljenmurhaajan kuningas Juhanan ja aatelisten tuhoojan kuningas
Kaarlen luo, ja kätke heidän uljaat aikeensa samojen matojen sekaan,
jotka jo ovat suuhunsa syöneet prinssi Kustaan ja Kaarina
Maununtyttären!
Ja vanhus tarttui ulos tulevaa Meriä kiihkeästi käteen ja virkkoi:
-- Tule, nyt ei meillä enää ole mitään toimitettavaa tässä maailmassa!
-- On meillä vielä, -- sanoi Meri, koettaen tuskaansa voittaa, --
meillä molemmilla on vielä poika!