Taas tapaamme luutnantti Bertelin, tapaamme hänet eräänä päivänä kolme
kuukautta niiden tapahtumain jälkeen, joista edellisessä luvussa olemme
kertoneet, Weimarin herttuan Bernhardin eteisessä. Herttuan pieni,
sotainen hovi oli milloin Kasselissa, milloin Nassaussa, milloin
jossakin muussa paikassa, jonne sodan vaiheet saattoivat hänet
asettumaan. Oli kevätpäivä maaliskuussa 1633. Ajutantteja tuli ja meni
edestakaisin ja käskyläisiä kiiruhti joka haaralle, sillä herttua oli
saanut suurimman osan eteläistä ja läntistä Saksanmaata
hoidettavakseen, ja ajat olivat varsin huolestuttavat.
Jotenkin pitkän odotuksen jälkeen saatettiin nuori upseeri herttuan
eteen. Tämä katsahti hajamielisenä ylös kartoistaan ja näytti odottavan
että häntä puhuteltaisiin. Mutta Bertel oli vaiti.
-- Kuka olette? -- kysyi herttua Bernhard lyhyesti ja kalseasti.
-- Kustaa Bertel, luutnantti kuninkaallisen majesteetin suomalaisessa
ratsuväessä.
-- Mikä on asianne?
Nuorukainen punastui eikä virkkanut mitään. Herttua huomasi sen ja
katseli häntä tyytymättömän näköisenä.
-- Minä ymmärrän, -- sanoi hän vihdoin, -- te olette tavallisuuden
mukaan taas tapellut saksalaisten upseerien kanssa naisista. Minä en
suvaitse sellaista. Sotilaan tulee säästää miekkansa isänmaan
palvelukseen.
-- Minä en ole tapellut, teidän ylhäisyytenne.
-- Sen pahempi. Te tulette siis pyytämään lomalupaa Suomessa
käydäksenne. Minä kiellän sen. Minä tarvitsen väkeni. Te jäätte
paikoillenne, luutnantti, jääkää hyvästi!
-- Minä en tule pyytämään lomalupaa.
-- Mutta mitä varten te sitten tulitte? Ettekö voi puhua suutanne
puhtaaksi, herra! Mutta ilman pitkiä puheita! Antakaa pappien pitää
rukouksia ja neitosten punastua.
-- Teidän ylhäisyytenne on autuaasti nukkuneelta kuninkaalta saanut
sormuksen...
-- Sitä en muista.
-- ... jonka hänen majesteettinsa oli pyytänyt jätettäväksi eräälle
hänen henkivartioväessään palvelevalle upseerille.
Herttua kosketti kädellään korkeaa otsaansa. -- Se upseeri on kuollut,
-- sanoi hän.
-- Se upseeri olen minä, teidän ylhäisyytenne. Haavoituin Lützenissä ja
jouduin kohta sen jälkeen keisarillisten vangiksi.
Herttua Bernhard viittasi Berteliä lähemmä, tarkasteli häntä tutkivin
silmin ja näytti olevan tyytyväinen tarkastukseensa. -- Sulkekaa ovi,
sanoi hän, -- ja istukaa tähän vierelleni!
Bertel totteli. Hänen kasvonsa hehkuivat levottomuudesta.
-- Nuori mies, -- sanoi herttua, -- teillä on jo kasvoillanne todistus
sukuperästänne, ja minä en pyydä sen enempiä todistuksia. Teidän
äitinne on suomalaisen talonpojan tytär Isokyröstä, nimeltä Emerentia
Aarontytär Bertila -- Ei, teidän ylhäisyytenne. Mainitsemanne henkilö
on vanhin sisareni, syntynyt isäni ensimmäisestä avioliitosta.
Herttua katseli häntä kummastellen. -- Olkoon niin, -- sanoi hän
epäillen, selaillen nopeasti eräitä papereita salkussaan, -- puhukaamme
nyt kuitenkin tuosta _sisarestanne_ Emerentia Aarontyttärestä. Hänen
isänsä oli tehnyt kuningas Kaarlo IX:lle suuria palveluksia ja
kehoitettiin häntä pyytämään jotakin armonosoitusta. Hän pyysi saada
lähettää tyttärensä, joka silloin oli hänen ainoa lapsensa, Tukholmaan
kasvatettavaksi aatelisten neitojen kanssa kuningattaren
hoviseurueessa.
-- En tiedä paljo mitään näistä asioista.
-- Kolmetoistavuotiaana lähetettiin nuori talonpoikaistyttö Tukholmaan,
jossa hänen rikas ja turhamainen isänsä kasvatutti häntä aivan toisella
tavalla kuin hänen säädyssään on tavallista. Hän oli kunnianhimoinen,
ja kun hän itse ei voinut voittaa aatelista kilpeä, vetosi hän
tyttärensä aateliseen sukuperään äidin puolelta, sillä Perttilän
ensimmäinen vaimo oli ollut eräs Stjernkorsin sukua oleva orpo neiti,
joka oli joutunut perinnöttömäksi nuijasodassa ja sitten ylpeän sukunsa
hylkiöksi sentakia, että oli mennyt naimisiin rikkaan Perttilän kanssa.
-- Kaikki tämä on minulle tuntematonta.
-- Nuori Emerentia sai Tukholmassa kärsiä paljon aatelisten toveriensa
kateudesta ja pilkasta, sillä monet heistä olivat häntä köyhemmät
eivätkä voineet sietää, että aatelitonta tyttöä pidettiin heidän
vertaisenaan. Mutta hänen kauneutensa oli yhtä erinomainen kuin hänen
hyvyytensä ja ymmärryksensä. Kahdessa vuodessa oli hän omistanut
itselleen kaikki suuren maailman hienostuneet tavat, mutta kuitenkin
säilyttänyt sydämensä viattomuuden. Tämä harvinainen ilmiö, jossa
yhtyivät sydämen hyvyys ja ulkonainen viehätys, toi vanhojen ihmisten
mieliin erään rakastettavan olennon heidän nuoruudestaan ... Kaarina
Maununtyttären.
Herttua katseli tarkkaavasti nuorta upseeria. Mutta Bertelin kasvot,
eivät mitään ilmaisseet. Kaikki tämä oli hänellä uutta ja
käsittämätöntä.
-- No niin, -- jatkoi herttua hetkisen vaiettuaan, -- tämä kaunotar
tuli pian huomatuksi. Eräs korkeasukuinen nuorukainen rakastui pian
ihanaan impeen, joka silloin oli vasta viisitoistavuotias ja joka
rakasti häntä ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Nuorukaisen tunteet
huomattiin pian; valtiomiehet vapisivat ja aateliset tunsivat itsensä
loukatuiksi tuosta kunniasta, joka tuli halpasäätyisen osalle.
Päätettiin naittaa tuo nuori tyttö upseerille, joka samoin kuin hänkin
oli aatelitonta sukua, mutta joka oli kunnostanut itsensä Tanskan
sodassa. Tieto näistä hankkeista tuli nuorten korviin. Lapsiparat, he
olivat niin nuoria molemmat, toinen seitsentoistavuotias, toinen
viisitoistavuotias, he olivat kokemattomia ja rakastuneita. Kohta sen
jälkeen meni nuori mies Puolan sotaan, tytön naittamisesta ei tullut
mitään ja julmistunut aateli lähetti hänet häväistynä takaisin Suomeen.
Tahdotteko kuulla lisää, luutnantti Bertel?
-- En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, mitä kertomus sisareni kohtaloista
kuuluu...
-- ... siihen sormukseen, jota pyydätte? Rauhoittukaa. Kun tuo nuori
mies lähti sotaan ja viimeisen kerran oli rakastettunsa kanssa yhdessä,
antoi tämä hänelle sormuksen, jonka aikaisempia vaiheita en tunne,
mutta joka lienee suomalaisen noidan takoma ja jolla on taikakalun
kaikki ominaisuudet. Tyttö vannotti rakastettuaan aina pitämään tätä
sormusta sormessaan vaarain ja sodan aikana, koska hän silloin säilyisi
haavoittumatonna. Kaksi kertaa on tämä varoitus unhottunut, toisen
kerran Dirschaussa...
-- Herra Jumala!
-- ... ja toisen kerran Lützenin luona.
Bertel oli tullut niin liikutetuksi, että veri pakeni hänen poskiltaan
ja hän seisoi kalpeana kuin marmoripatsas.
-- Nuori mies, te tiedätte nyt osan siitä, mitä teidän tulee tietää,
mutta te ette tiedä vielä kaikkea. Olemme nyt puhuneet sisarestanne,
puhukaamme nyt teistä itsestänne. Hänen majesteettinsa oli aikonut
antaa teille sen aateliskilven, jonka olette niin hyvin miekallanne
ansainnut. Mutta vanha Aaron Perttilä, joka vihaa aatelia, on
erityisenä armonosoituksena anonut, että kuningas antaisi teille
tilaisuuden kaikkein korkeimpien kunniasijojen saamiseen, mutta ei
sallisi teidän ottaa itsellenne aatelista nimeä. Kuningas ei ole voinut
olla isänne pyyntöä täyttämättä ... ja siksi on teidän nimenne
aateliton. Mutta minä, joka en ole sidottu mihinkään lupauksiin
isällenne, minä tarjoan teille, nuori mies, sen, mikä teiltä tähän
saakka on kielletty, tarjoan teille ritarin kannukset ja vaakunakilven.
-- Teidän ylhäisyytenne ... tämä armo saattaa minut sanattomaksi; millä
olen sen ansainnut?
Herttua Bernhard hymyili merkitsevästi. -- Milläkö? Ystäväni, te olette
ymmärtänyt minut vain puoleksi.
Bertel oli vaiti.
-- No hyvä, ilman teidän suostumustannekin pidän minä teitä jo
aatelismiehenä. Puhukaamme siitä toiste. Sormuksenne ... oh ... olen
sen jo unhottanut. Muistatteko minkä näköinen se oli? -- Ja herttua
kaiveli innokkaasti salkkujaan.
-- Sanotaan kuninkaan pitäneen kuparisormusta, jonka sisäpuolelle oli
piirretty taikamerkkejä ja kirjaimet R.R.R.
-- Tiedän sen piilottaneeni, mutta en nyt voi sitä löytää. _Mort de ma
vie_, kenellä on aikaa ajatella moisia lapsellisuuksia! Jos sen löydän,
saatte te sen. Mutta ellen sitä löytäisikään, tiedätte nyt jotakin,
joka on suuriarvoisempaa. Menkää, nuori mies, ja pitäkää arvossa
luottamukseni ja suuren kuninkaan muisto! Ei kukaan saa tietää, mitä
olen teille puhunut. Jääkää hyvästi, me tapaamme vielä toisemme.