Kun vangit taas tointuivat, huomasivat he olevansa käsistään ja
jaloistaan sidottuina pimeässä, kosteassa, syvälle kallioon hakatussa
luolassa, jossa Würzburgin piispa oli säilyttänyt aarteitaan, ennenkuin
ruotsalaiset vapauttivat hänet siitä huolesta. Ei ainoakaan päivän säde
päässyt tunkeutumaan tähän ummehtuneeseen holviin ja kallion kosteus
tippui yksitoikkoisella läiskeellä halkeamien läpi lattialle.
-- Salama ja leimaus! Kaikki helvetin peikot sinun kimppuusi, kirottu
korvaton munkki! -- huusi kapteeni, kun taas tunsi maata jalkojensa
alla. -- Älähän muuta kuin suljepas meidät, kuninkaallisen majesteetin
ja kruunun upseerit, moiseen hiiden loukkuun! _Diabolus infernalis
multum plus plurimum_!... Oletko vielä elossa, Bertel?
-- Olen. Ainakin sen verran, että saavat minut huomenna elävältä
polttaa.
-- Niinkö luulet käyvän? -- virkkoi kapteeni alakuloisesti.
-- Minä tunnen tämän rahakammion. Kolmella puolella on vuori,
neljännellä on rautainen portti, ja se mies, joka meitä täällä vartioi,
on vuorta ja rautaa kovempi. Emme koskaan enää saa Suomea nähdä! En
koskaan enää saa nähdä _häntä_...
-- Kuules, Bertel, sinä olet reipas poika, mutta se ei estä, että
välistä puhut kuin leikatusta lampaan päästä. Sinä olet rakastunut
siihen mustatukkaiseen neitiin; en sano mitään siitä. _Amor est valde
lurifaxius_, rakkaus on ryöväri, niinkuin Ovidius niin oikein
huomauttaa. Mutta minä en voi sietää, että vänistään. Jos saamme elää,
on muitakin tyttöjä suudellaksemme; jos taas kuolemme, niin menkööt
helkkariin kaikki tyyni. Vai niin, vai luuletko todellakin, että ne
aikovat paistaa meitä kuin kynittyjä metson poikia?
-- Se on teidän omassa vallassanne! -- vastasi ääni pimeästä. Kaikki
kolme vankia hätkähtivät kauhistuksesta.
-- Paholainen on keskellämme! -- huusi Larsson.
Pekka alkoi lukea rukouksia. Silloin välähti kirkas valon säde
umpilyhdystä ja vangit näkivät isä Hieronymuksen seisovan
läheisyydessään.
-- Se on teidän omassa vallassanne, -- virkkoi hän uudelleen. --
Pakeneminen on mahdotonta. Kuninkaanne on kuollut, sotajoukkonne on
voitettu, koko maailma tunnustaa jo kirkon ja keisarin vallan.
Polttorovio on valmis, ja ruumiinne tulevat palamaan pyhimysten
kunniaksi. Mutta pyhä kirkko on lempeydessään ajatellut keinoa, joka
voi teidät vielä pelastaa, ja lähettää minut teille armoa tarjoamaan.
-- Todellakin! -- huudahti Larsson ivaten. -- Tulkaa, pyhä isä.
päästäkää minut siteistäni ja sallikaa minun syleillä teitä. Minä
tarjoan teille ystävyyteni, ja tietysti luotatte te minuun. Mitenkä
sanookaan Seneca: _homo homini lupus_, ei koira koiran hännälle polje.
-- Tarjoan teille armoa, -- jatkoi jesuiitta kylmästi, -- _kolmella_
ehdolla, joita ette varmaankaan kieltäytyne täyttämästä. Ensiksi on
teidän luovuttava väärästä uskostanne ja julkisesti omaksuttava ainoan
autuaaksi tekevän kirkon oppi.
-- Ei ikinä! -- huudahti Bertel kiivaasti.
-- Vaiti! -- virkkoi kapteeni. -- No niin, _posito_, että me luovumme
Lutherin uskosta?
-- Sitten, -- jatkoi jesuiitta, -- on teidät sotavankeina vaihdettava
jalosukuiseen neitiin ja ruhtinattareen Regina von Emmeritziin, jonka
teidän tyrannillinen kuninkaanne lähetti vankina pohjolaan.
-- Se on tapahtuva! -- vastasi Bertel innokkaasti.
-- Vaiti! -- virkkoi taas Larsson. -- Niinpä niin, _posito_, että me
hankimme vapauden neiti Reginalle; entä sitten?
-- Sitten on vain muuan pikku seikka jäljellä. Minä vaadin luutnantti
Berteliltä kuningas Kustaa Aadolfin sormuksen.
-- Raha tai henki! -- ivasi Larsson.
-- Te pyydätte sitä, mitä minulla ei ole, -- vastasi Bertel.
Jesuiitta katseli häntä epäilevin silmin.
-- Kuningas on käskenyt herttua Bernhardin antamaan teille sormuksen,
ja teidän olisi pitänyt saada se.
-- En tiedä mitään kaikesta tästä, -- virkkoi Bertel totuuden
mukaisesti, mutta oli samalla sekä iloinen että hämmästynyt siitä, mitä
nyt kuuli.
Jesuiitta muuttui taas ulkomuodoltaan kylmäksi.
-- Koska asiat ovat niin, rakkaat lapseni, -- sanoi hän, -- niin
älkäämme enää puhuko sormuksesta. Mitä nyt tulee siihen, että
kääntyisitte oikeauskoiseen kirkkoon...
Bertel aikoi vastata, mutta kapteeni, joka jo jonkin aikaa oli
kihnutellen liikutellut varjossa olevaa yläruumistaan jotakin
näkymätöntä esinettä vastaan, keskeytti hänet.
-- Niin, mitä nyt siihen tulee, -- kiiruhti hän sanomaan, -- niin
tiedätte te, arvoisa isä, että sillä asialla on kaksi puolta: _questio
an ja questio quomodo_. Puhuaksemme nyt ensiksi siitä, mikä on _questio
an_, niin oli rehtori Vincentius Flachsenius vainajalla aikoinaan
tapana asettaa sana _negare_ niinkuin _prima regula juris_. Teidän
korkea-arvoisuudestanne on varmaankin sekä odottamatonta että mieluista
kuulla kuninkaallisen kapteenin puhuvan latinaa niinkuin olisi hän
mikäkin kardinaali. Mutta tietäkäähän toki, että me Turun
katedraalikoulussa luimme sekä Ciceroa ja Senecaa että myöskin
Ovidiota, jota myöskin Nasoksi kutsutaan; omasta puolestani olen aina
pitänyt Ciceroa lavertelijana ja Senecaa peruukkina, mutta mitä
Ovidiukseen tulee...
Jesuiitta vetäytyi ovea kohti ja virkkoi kuivasti:
-- Siis valitsette rovion?
-- Ennemmin rovion kuin luopumisen häpeän! -- huudahti Bertel, joka ei
ollut huomannut Larssonin merkkejä ja viittauksia.
-- Tämä ystäväni tässä, -- kiiruhti kapteeni lisäämään, -- on sitä
mieltä, ja oikeassa hän onkin, että ruminta tässä asiassa on julkinen
häpeä. Keskustelkaamme siis, arvoisa isä, _questio quomodosta. Posito_,
että meistä tulee kunnon katolilaisia ja että me rupeamme keisarin
palvelukseen ... mutta tehkää hyvin ja tulkaa hiukan lähemmä, ystäväni
Bertel on menettänyt kuulonsa melkein kokonaan siitä pitäen kuin hän
sai kunnian tutustua suureen Pappenheimiin.
Jesuiitta astui varovasti muutamia askelia eteenpäin, katsottuaan
kuitenkin ensin, että paluumatka oli turvattu.
-- Minun asiani on määrätä ehdot, -- sanoi hän ylpeästi. -- Suostutteko
vai ette?
-- Suostumme, tietysti suostumme, -- vastasi Larsson nopeasti, yhä
kihnuttaen ruumistaan. -- Olemme siis selvillä sekä _questio anista_
että _questio quomodosta_. Teidän korkea-arvoisuudellanne on vakuuttava
puhelahja. Tulemme nyt _questio ubiin ja questio quandoon_, sillä sekä
_logican että metaphysican_ mukaan... Anteeksi, arvoisa isä, minähän en
virka sanaakaan, minä suostun kaikkeen. Mutta, -- jatkoi kapteeni,
alentaen äänensä melkein kuiskaavaksi, -- suvaitkaa tarkastaa ystäväni
Bertelin etusormea. Hän on suuri veitikka ja minä olen melkein varma
siitä, että hänellä sittenkin on kuninkaan sormus.
Pihisten uteliaisuudesta astui jesuiitta pari askelta lähemmä. Nopeasti
kuin ankerias vyöräytti Larsson, joka ei siteittensä vuoksi voinut
nousta seisoalleen, itsensä jesuiitan ja oven väliin, ja kun tämä aikoi
peräytyä, huomattiinkin, että kapteeni oli terävää kiveä vasten
hangannut poikki kaikki ne nuorat, joihin hänen oikea kätensä oli
sidottu. Tällä vapaalla kädellään tarttui hän yht'äkkiä jesuiitan
jalkoihin ja veti hänet ylitsensä. Isä Hieronymus teki epätoivoisia
ponnistuksia päästäkseen vapaaksi; lyhty särkyi, tuli sammui ja
pilkkopimeä ympäröi tappelevia. Voimatta nousta seisoalleen vyöryttivät
Bertel ja Pekka itsensä ääntä kohti, mutta vyöryivät syrjään. Silloin
tunsi kapteeni pistoksen olkapäässään ja kohta paikalla lämpimän
verivirran ihonsa ja vaatteiden välissä. Huikeasti kiroten väänsi hän
tikarin jesuiitan kädestä ja iski takaisin. Nyt pyysi jesuiitta
vuorostaan armoa. -- Kernaasti, poikani! -- vastasi kapteeni ivaten. --
Mutta ainoastaan kolmella ehdolla: ensiksi: että kiroat herrasi ja
mestarisi Loyolan, sekä julistat hänet tyhmäksi tarhapöllöksi.
Suostutko siihen?
-- Minä suostun kaikkeen, -- mutisi jesuiitta.
-- Toiseksi: että menet ja hirttäydyt ensimmäiseen rautanaulaan, joka
tulee vastaasi.
-- Kyllä, kyllä, päästähän vain minut vapaaksi.
-- Kolmanneksi: että mitä kiireimmiten menet suojelijasi belsebuubin
luo, -- ja sen sanottuaan nakkasi Larsson vihamiehensä kallioseinää
vasten, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Nopeasti katkottiin tikarilla
vankien siteet ja alettiin etsiä ulos pääsyä.
Kun pakenijat, telkittyään oven ulkoapäin, olivat tulleet siihen
kaitaiseen ja pimeään käytävään, joka vei linnan ylempiin kerroksiin,
pysähtyivät he hetkeksi neuvottelemaan. Heidän asemansa ei ollut
kadehdittava, sillä he tiesivät vanhastaan, että rappuset veivät
piispan entiseen makuuhuoneeseen, josta kahden tai kolmen etuhuoneen
läpi tultiin suureen asesaliin ja vasta siitä linnanpihalle, jonka
jälkeen vielä oli kuljettava ylösnostetun ja vartijoilla miehitetyn
nostosillan ylitse. Kaikki huoneet, paitsi makuuhuonetta, jonka
jesuiitta näkyi itselleen omistaneen, olivat, silloinkun vankeja kaksi
tuntia sitten niiden läpi kuljetettiin, olleet täynnä sekä sotamiehiä
että haavoitettuja ja niiden hoitajattaria.
-- Yksi asia minua harmittaa, -- kuiskasi Larsson, -- olin tyhmä, kun
en nylkenyt turkkia sen ketun selästä, vaikka jo sitä korvista pitelin.
Vanhurskauden nahka hartioillani olisin minä niinkuin mikäkin _Saulus
inter prophetas_ päässyt eheänä läpi kiirastulen. Mutta nyt kysyn minä
sinulta, ystäväni Bertel: miten aiomme päästä tästä pälkähästä?
-- Me murtaudumme läpi. Väki nukkuu, yön pimeys auttaa meitä.
-- Minä myönnän, ystäväni, että jos joku, olipa hän sitten vaikka itse
kapteeni Larsson, sanoisi sinua pelkuriksi, niin sanoisin minä sitä
miestä valehtelijaksi. Tottahan on, että sinä kerran melkein niinkuin
yksin, _solo_, valloitit tämän linnan, mutta olihan sinulla silloin
ainakin miekka kädessäsi ja muutamia tuhansia reippaita poikia
takanasi. Shss! joku tassuttelee rappusissa ... ei, ei se ollut mitään.
Astukaamme varovasti eteenpäin. Nyt täytyy hipsutella kuin nuori
neitonen; tuo typerä liminkalainen marssii niin, että meillä luulisi
olevan komppanian ratsuväkeä kantapäillämme.
Pakolaiset olivat jo kiivenneet kolme- tai neljäkymmentä astinta, ja
yhä vaan kulkivat portaat vielä ylöspäin, kun heikko valonsäde tuikahti
käytävän päästä. Tultiin ovelle; se oli raollaan. Pysähdyttiin ja
kuunneltiin henkeä vetämättä; ei kuulunut hiiskahdustakaan. Nyt uskalsi
rohkea kapteeni pistää päänsä oven raosta, sitten jalkansa ja kohta
koko pyöreän vartalonsa. -- Me olemme oikealla tiellä, -- kuiskasi hän,
-- riisukaa saappaat! Koko komppania marssii sukkasillaan, _posito_,
että komppanialla on sukkia. Mars!
Piispan makuuhuone, johon he nyt varpaisillaan hiipivät, oli suuri,
muinoin komeasti sisustettu huone. Liekehtivä lamppu valaisi heikosti
kalliita gobeliinitapetteja, kullatuita pyhäin kuvia, ebenpuusta tehtyä
ja simpukanhelmillä silailtua sänkyä, jossa tuo rikas kirkkoruhtinas
muinoin oli nukkunut tyhjennettyään ensin maljan vanhaa renskaa. Ei
näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta ikkunasta, joka antoi linnan
pihalle päin, voitiin nähdä vastapäätä oleva linnankirkko, joka oli
kirkkaasti valaistu ja täynnä kansaa. Linnanpihakin näytti olevan
täynnä ihmisiä, joista useilla oli vahakynttilöitä käsissään.
-- Suolatkoot minut kuin särjen, jos minä vähänkään ymmärrän, mitä nuo
ihmiset tekevät täällä keskellä yötä, -- mutisi kapteeni äreästi. --
Saadaanpahan nähdä, että ne ovat tulleet tänne katsomaan, mitenkä
kolmea rehellistä Suomen poikaa paistetaan hiilloksella niinkuin
Ahvenanmaan silakoita.
-- Meidän on hankittava itsellemme aseita ja kuoltava niinkuin
sankarien tulee, -- sanoi Bertel ja alkoi hakea huoneesta mitä
löytäisi. -- Mainiota! -- huudahti hän, -- tässä on kolme miekkaa,
muuta emme tarvitse.
-- Ja kolme tikaria, -- lisäsi Larsson, joka suuresta kolpperosta
muutaman pyhimyksen kuvan takaa oli löytänyt varaston kaikenlaisia
aseita. -- Arvoisat isät näkyvät rakastavan yhtä paljon tikaria kuin
pohjalainen rakastaa puukkoaan.
-- Minä ajattelen, -- virkkoi yht'äkkiä tuo muuten niin harvapuheinen
Pekka ja veti esille muutamasta nurkasta ison pullon, -- minä
ajattelen, että koska tänä yönä on jouluyö, niin...
-- Sinä kunnon poika, -- keskeytti hänet kapteeni ihastuksissaan, --
sinulla on mainio vainu, kun on ryyppy kierroksessasi. Hurskas
jesuiitta, olet toki sinäkin jotakin hyvää tässä maailmassa
toimittanut! Jouluyökö? Pöllö, mikset sanonut sitä heti? Sehän on selvä
kuin päivä, että koko Würzburg on rientänyt linnaan kuulemaan isä
Hieronymuksen messua. Kunniani kautta, luulenpa, että saavat odottaa
pappiaan. Hei, ystäväni, minä juon maljasi; upseerin tulee aina olla
väelleen hyvänä esimerkkinä. Maljanne, pojat ... hyi taivaan
talikynttilä, hyi helvetin hiilikekäle! ... se peijakkaan munkki on
meitä kurjasti pettänyt, minä olen juonut myrkkyä, minä olen mennyttä
kalua! -- Ja tuo kunnon kapteeni valahti valkeaksi kuin palttina.
Mutta sekä Bertelin että Pekan oli vaikea pidättäytyä nauruun
purskahtamasta nähdessään, että, samalla kun Larssonin kasvot olivat
kauhusta kalpeat, hänen huulensa olivat mustat siitä nesteestä, jota
hän oli ryypännyt ja jonka hän samassa oli sylkäissyt suustaan. --
Katso vasta tarkemmin mitä ryyppäät, ettet mustetta ryyppää! -- sanoi
Bertel.
-- Mustetta? Johan minä arvasin, että se kurja kynäritari oli ansojaan
meille asettanut. Kaksi asiaa minua harmittaa enemmän kuin kaikki
polttoroviot: että se suloinen Kätchen saattoi meidät pettää ja että
minä olen ryypännyt hyödyttömintä nestettä maailmassa. Hyi,
saakeli![12]
-- Jos ei meillä olisi muuta tehtävää, saattaisin minä näyttää sinulle,
mitä muste voi aikaansaada, -- virkkoi Bertel nopeasti selaillessaan
muutamia kirjoituspöydällä olevia papereita. -- Tässä on piispan
kirjoitus ... hän saapuu huomenna ... meidät aiotaan juhlallisesti
polttaa ... meidät houkutellaan luopumaan uskostamme ... luvataan
armoa ... mutta kuitenkin poltetaan meidät elävältä! Konnamaista!
-- Roomalaista! -- lisäsi kapteeni rauhallisesti.
Sillä välin oli hän vetänyt esiin kolme munkkikaapua, joihin
pukeuduttiin. Sen tehtyä lähtivät pakolaiset jatkamaan vaarallista
matkaansa.
Kolmessa lähimmäisessä huoneessa ei ollut ketään. Kahdesta tyhjästä
yksinkertaisesta vuoteesta päättäen olivat näissä huoneissa asuvat
palvelijamunkit äskettäin menneet messuun. -- Hyvä, kuiskasi Larsson,
-- meitä luullaan susien vaatteissa lampaiksi, jotka aikovat mennä
messuun. Hyss, kuulitteko mitään? Naisen ääni. Hiljaa!
Pysähdyttiin ja kuultiin nuoren naisen äänen pimeässä rukoilevan: --
Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, ja pelasta minut kuolemasta, niin
annan minä huomenna vihkiä itseni nunnaksi ja lupaan palvella sinua
kuolemaani saakka!
-- Se on Kätchenin ääni, -- jatkoi kapteeni. -- Olisiko hän viaton,
lapsi parka? Kunniani kautta, olisi kehnosti tehty, jos ei kunnon
ritari vapauttaisi niin sievää tyttöä, jolla vielä on niin pehmoinen
käsi.
-- Pian pois! -- kuiskasi Bertel suuttuneena. Mutta kapteeni oli jo
löytänyt pienen oven, joka oli lukittu ulkoapäin, oven takana kammion
ja kammiossa vapisevan tytön. Tyttö luuli näkevänsä munkkeja edessään
ja heittäysi pitkäkseen kapteenin jalkoihin: -- Armoa, isä, armoa! Minä
tunnustan kaikki, minä olen auttanut vankeja pakenemaan, olen antanut
vartijoille viiniä. Mutta säästäkää henkeni, pyhimysten laupeuden
vuoksi, säästäkää henkeni, minä olen niin nuori, minä en tahdo kuolla
vielä.
-- Kukas saakeli sen on sanonut, että sinun kuoleman pitää, reipas
tyttöseni, -- keskeytti hänet kapteeni. -- Eihän toki, elää tulee sinun
niin totta kuin minä en ole mikään jesuiitta, vaan Lassi Larsson,
kapteeni kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa, ja täten
otan minä sinut ... aviovaimokseni rakastaakseni sinua myötä- ja
vastoinkäymisessä, -- jatkoi kapteeni arvatenkin sen vuoksi, että
katsoi pitävänsä sanoa nuo tunnetut sanat loppuun saakka, kun oli
kerran alkuun päässyt.
-- Pois, pois, tytön kanssa tai ilman tyttöä, sama se, mutta pois!
Tuolla jo tullaan ja meidän täytyy vielä kulkea suuren asesalin läpi!
-- Salli minun sanoa, ystäväni Bertel, että sinä olet suurin hutilus.
_maximus hutilus_, minkä tunnen. Kuinka olikaan, tyttöseni, etkö
olekaan nunnaksi vihitty ... noviisi vain? No, se on yhdentekevä. Otan
sinut kainaloiseksi kanakseni, jos milloinkaan menen naimisiin. Tässä
on kaapu, kas niin, heitä se hartioillesi ja röyhellä ryhtisi!
-- Ei tämä mikään kaapu ole, tämähän on messupuku, -- kuiskasi Kätchen,
joka tuskin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään.
-- Peeveli vieköön, messupukuko! Seis, sinä otat kaapun ja minä otan
puvun. Minä messuan heille _dies iraeta_, niin että korvat soivat.
Asesalista kuului jo ääniä ja kapteenin täytyi keskeyttää papilliset
mietteensä. -- Jesuiittaa jo kaivataan, ne hakevat häntä, ja me olemme
hukassa sinun tyhmien lorujesi vuoksi, -- kuiskasi Bertel vihoissaan.
-- Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme anna itseämme ilmi. Ulos kaikki
neljä!
-- Ja latina etumaiseksi! -- virkkoi kapteeni.
Kaikki neljä lähtivät ulos. Asesalissa oli noin kolmekymmentä
sairasvuodetta, mutta ainoastaan kaksi hoitajatarta. Se rauhoitti
pakolaisia, mutta sitä vaarallisempi oli kohtaus kahden munkin kanssa,
jotka vilkkaasti väitellen tulivat ovessa vastaan. Huomattuaan
Larssonin messupuvussa ja hänen takanaan kolme kaapuihin puettua
olentoa näkyivät nuo hurskaat isät säpsähtävän. Kapteeni nosti kätensä
siunaavaan asentoon, julisti juhlallisesti _pax vobiscum_ ja alkoi
sitten arvokkain askelin astua ohi, kun munkeista etumainen hänet
pysähdytti, -- Arvoisa isä, -- sanoi hän, tarkastellessaan tuntematonta
pappia kiireestä kantapäähän, -- mikä tuottaa linnallemme kunnian näin
oudolla ajalla...?
-- _Pax vobiscum_! -- uudisti kapteeni hyvin hartaasti. -- Pyhä isä
Hieronymus käskee teidän messuta minkä vain keuhkonne kestävät ...
hänen korkea-arvoisuutensa on sairas ... hänellä on hammastauti...
-- Menkäämme häntä katsomaan, -- sanoi toinen munkeista ja astui
pienempään huoneeseen. Mutta toinen tarttui Larssonin messuhakaan ja
tarkasteli häntä tavalla, joka ei ollenkaan miellyttänyt urhoollista
kapteenia. _Quis es et quid vultis_? -- kysyi munkki luoden heihin
läpitunkevan katseen.
-- _Quis vus et quid eltis_! -- kertasi kapteeni, kokonaan hämmentyen.
-- _Qui qua quod, meus tuus suus_ ... mene hiiden kattilaan, sinä
kaljupää apina! -- karjasi Larsson, voimatta enää hillitä itseään,
työnsi vastustelevan munkin kamariin ja telkesi oven. Sen jälkeen
kiiruhtivat kaikki neljä täyttä karkua alas linnanpihalle. Heidän
takanaan syntyi heti paikalla melua, munkit huusivat kohti kurkkuaan,
nunnat säestivät, ja väkijoukko, joka tunkeili linnan pihalla, alkoi jo
kuulostaa. -- Me olemme hukassa, -- kuiskasi Kätchen, -- jos emme mene
takatietä nostosillalle... Kiiruhdettiin sinne ... melu kasvoi,
kuljettiin vartijan ohi suurella portilla. -- Seis, ken siellä? --
Pietari ja Paavali! -- vastasi Bertel empimättä. Tultiin ulos. Onneksi
oli silta alhaalla. Mutta jo oli koko linnakin liikkeellä. -- Me
hyppäämme jokeen, yö on pimeä, ne eivät löydä meitä, -- huudahti
Bertel.
-- Ei, -- huusi Larsson, -- tyttöäni en heitä minä, vaikka pääni
menköön!
-- Täällä on kolme satuloitua hevosta, joutuin!
-- Satulaan, sinä Frankenin suloisin nunna! -- ja tuo reipas kapteeni
nakkasi vapisevan Kätchenin eteensä hevosen selkään. He laskivat täyttä
laukkaa yön pimeyteen. Mutta heidän takanaan huudettiin ja meluttiin,
hätäkellot soivat kaikissa torneissa, ja koko Würzburg ihmetteli
suuresti, mitä kummaa linnassa oli mahtanut tapahtua itsenään
jouluyönä.