Kun syysaurinko seuraavana aamuna heitti ensimmäiset säteensä
tornikamariin, nousi Bertel vuoteeltaan ja meni ikkunaan, luodakseen
silmäyksen ahtaan rautaristikon läpi. Näköala siitä oli ihana. Tornin
juurella kiemurteli komea joki, sen toisella rannalla oli kaupunki
kymmenine kirkontorneineen ja kaupungin takana oli vihertäviä
viinitarhoja.
Heti paikalla tunsi Bertel paikan Würzburgiksi. Marienburgin linna,
jonne vangit oli suljettu, oli ruotsalaisten poistuttua taas joutunut
ruhtinaallisen piispan käsiin vaikkei hänen ruhtinaallinen
ylhäisyytensä ollutkaan levottomien aikojen vuoksi muuttanut sinne
olemaan, vaan pysytteleikse enimmäkseen Wienissä. Linna oli paljon
kärsinyt valloittamisesta ja ryöstämisestä; toinen torneista oli
rauniona ja vallihauta oli monin paikoin soraa ja kiviä täynnä. Tällä
kertaa oli linnassa vain viidenkymmenen miehen vartioväki, mutta sitä
enemmän oli siellä haavoitettuja ja sairaita, joita kaupungin
luostarien nunnat hoitivat. Kun Bertel oikein tarkkaan tutki
vankilaansa, oli hän tuntevinaan sen Reginan huoneeksi, samaksi, josta
tuo ihana neiti oli katsellut taistelun kulkua ja jossa ruotsalaisten
kanuunankuula oli musertanut ikkunaan asetetun neitsyt Marian kuvan.
Hän erehtyi, neiti Reginan huone oli kukistunut tornin mukana, mutta
luultu keksintönsä tuntui haaveellisesta nuorukaisesta sanomattoman
suloiselta. Täällä oli hän seisonut, tuo äärettömän ihana, onneton
ruhtinatar; täällä oli hän nukkunut viimeisen yönsä ennen myrskyä. Se
oli Bertelin mielestä pyhä paikka; kun hän painoi huulensa kylmää
kiviseinää vasten, luuli hän siinä näkevänsä jälkiä Reginan kyynelistä.
Salaman nopeudella iski outo ajatus hänen mieleensä. Jospa nunna, joka
eilen kävi heidän luonaan, olisikin vain joku naamioitu prinsessa ...
jos tuo hieno kätönen olisi ollutkin Reginan? Se olisi selittämätön
ihme, mutta ... rakkaus uskoo ihmeitä. Bertelin sydän alkoi
levottomasti sykkiä. Tuon lempeän hoitajattaren panema side oli jo
melkoisesti parantanut hänen haavaansa. Hän tunsi jo paljon
voimistuneensa.
Hänen toverinsa nukkuivat vielä matkasta uupuneina. Silloin avautui ovi
hiljaa ja sisään astui hiljaisin askelin eilinen nunna, tuoden
haavoitetuille virvoittavaa juomaa. Bertel tunsi päätänsä pyörryttävän.
Mielenliikutuksensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen nunnan eteen.
-- Sano nimesi, sinä suloinen enkeli, joka vangituitakin muistat! --
huudahti hän. -- Sano nimesi, paljasta kasvosi ... oi, minä olisin
tuntenut sinut tuhansien joukosta ... sinä olet neiti Regina!
-- Te erehdytte -- sanoi sama, heleä ääni, jonka Bertel oli kuullut
eilen. Se ei ollut Reginan ääni, ja kuitenkin oli ääni tuttu, mutta
kenen?
Bertel ponnahti ylös ja tempasi hunnun nunnan kasvoilta. Hänen edessään
seisoi kaunis, lempeä Kätchen hymyilevin kasvoin. Hämillään vetäytyi
Bertel askelen taapäin.
-- Varomaton! -- virkkoi Kätchen ja peitti nopeasti päänsä. -- Olisin
toivonut saavani hoitaa teitä ja te pakotatte minut lähettämään toisen
sijaani.
Kätchen katosi. Saman päivän ehtoolla tuli taas nunna haavoitettujen
luo. Larsson piti taas kauniit puheet, vei hänen kätensä huulilleen ja
painoi siihen läiskähtävän suudelman. Mutta samalla kuultiin hänen
kiroavan tuhannen tuhatta tynnyriä; hän oli suudellut vanhaa,
kuihtunutta kättä, jonka iho oli kuin satavuotista pergamenttia.
-- Toden totta, rakas Bertel, -- sanoi tuo pettynyt kapteeni viisaan
levollisuudella, -- on asioita ja tapauksia luonnossa ja ihmiselämässä,
jotka ikuisesti pysyvät arvoituksina terävimmällekin järjelle. Tuo käsi
esimerkiksi ... _manus, mana, manum_, käsi, niinkuin vanhat roomalaiset
niin nerokkaasti sanoivat ... tuo käsi olisi varmaankin tullut
loistavalle sijalle kreikkalaisen runoilijan Ovidion Metamorfoseissa,
joita me muinoin luimme Turun katedraalikoulussa, siihen aikaan kun
isäni aikoi tehdä minusta papin. Eilen olisin antanut pääni pirulle
panttiin, että se käsi oli hieno neitosen käsi, ja tänään keritkööt
minut munkiksi, jos ei se ollut seitsenkymmenvuotiaan pesuakan käsi.
_Sic unde ubi apud unquam post_, niinkuin vanhat sanoivat, se on: niin
helposti voi kaunis tyttö muuttua syöjättäreksi.
Vankien haavat paranivat pian nunnien niitä hoitaessa. Pimeimmän syksyn
myrskyt vinkuivat linnan tornien ympärillä ja sade rapisi pieniä
ikkunoita vasten. Viinitarhojen vihreys katosi; paksu ja kylmä usva
nousi Main-virrasta ja sulki näköalan kaupunkiin päin.
-- En minä enää kestä kauempaa, -- mutisi Larsson. -- Eivät ne konnat
anna meille ei viiniä eikä arpanappuloita. Ja antakoon minulle anteeksi
pyhä Pirkitta, mutta paavi heidän nunniaan suudelkoon enkä minä, sillä
_habeo multum respectum pro matronibus_, minä pelkään vanhoja akkoja.
Ei, tätä en minä kestä, ennen hyppään ulos ikkunasta...
-- Hyppää, kun mielesi tehnee! -- vastasi Bertel ärtyisesti.
-- Ei, minä en hyppää ikkunasta, -- sanoi taas kapteeni. -- Ei, hyvä
ystäväni, _micus ameus_, niinkuin meidän oppineiden on tapana sanoa ...
vaan sen sijaan suvaitsen minä tämän toverini kanssa ruveta panemaan
kruunua ja klaavaa.
Ja tuo kekseliäs kapteeni ryhtyi neljättäkymmentä kertaa Pekan kanssa
pelaamaan tuota yksitoikkoista peliä, joka oli hänen ainoa huvituksensa
ja johon käytettiin Kaarle IX:n kuuden äyrin rahaa.
-- Sano ennemminkin, -- virkkoi Bertel, -- mitä siellä rakennetaan
tuolla Würzburgin torilla meitä vastapäätä Mainin rannalla?
-- Kapakkaako rakentanevat, -- vastasi Larsson. -- Kruunu!
-- Minusta näyttää kuin rakentaisivat polttoroviota.
-- Klaava! -- Piru vieköön huonon onneni. Tuo kirottu liminkalainen
voittaa minulta kohta hevosen, satulan ja jalustimet.
-- Jo vankeutemme ensi aamuna kuulin kerrottavan tulirovioista, joita
oli aikomus polttaa Lützenin tappelun kunniaksi. Mitäs siitä ajattelet?
-- Mitäkö ajattelen? Mitä se minua liikuttaa, jos ne noita-akkojaan
polttavatkin, polttakoot vaikka tusinan jos tahtovat sillä mieltämme
ilahduttaa.
-- Mutta jos rovio on meitä varten? Jos ne vain odottavat piispan
tuloa?
Larssonin pienet, harmaat silmät soikenivat ja mietteihinsä mennen
alkoi hän nypelöidä suippoa leukapartaansa. -- Blitzdonnerkreutz ... ne
jesuiittaroistot! Meitäkö aikovat paistaa, niinkuin nauriita ... meitä
pyhän Rooman valtakunnan voittajia... Minä tarkoitan, että näin
ahtaissa oloissa, _in rebus desperatis_, ei voi moittia rehellistä
sotilasta, jos hän kaikessa hiljaisuudessa luikkisi tiehensä.
Esimerkiksi ikkunasta...
-- Ikkuna on seitsemänkymmentä jalkaa yläpuolella Main-virran.
-- Ovesta! ... -- tuumaili kapteeni.
-- Sen takana seisoo yötä päivää kaksi aseistettua vartijaa.
Kunnon kapteeni vaipui surullisiin mietteihin. Aika kului, tuli ilta,
tuli yö. Nunnaa, jonka olisi pitänyt tuoda iltaruokaa, ei näkynyt eikä
kuulunut. -- Juhla alkaa paastolla, mutisi kapteeni. -- Sanokaa minua
punasilmäiseksi särjeksi, jos en katkaise niskaa siltä huolimattomalta
nunnalta niin pian kuin hän taas näyttäytyy.
Samassa aukeni ovi ja nunna astui sisään, tällä kertaa kuitenkin ilman
seuralaisia. Larsson katsahti merkitsevästi tovereihinsa, teki nopean
hyppäyksen, tarttui nunnaa kaulaan ja piti häntä kiinni seinää vasten.
-- Hiljaa, siivosti, arvoisa abbedissa, -- ivaili kapteeni, -- jos
päästät pienimmänkään äänen suustasi, olet hukassa. Oikeastaan minun
kai pitäisi heittää sinut ikkunasta ulos Mainiin uimaan, opettaakseni
sinulle suurempaa täsmällisyyttä. Mutta minä armahdan sinua. Sano
minulle vain, kurja toriämmä, mikä on tarkoitus sillä roviolla, jota
rakennetaan tuolla torilla, ja ketä siellä aiotaan kärventää.
-- Kaikkien pyhäin nimessä, puhukaa hiljaa, -- kuiskasi nunna tuskin
kuuluvasti. -- Minä olen Kätchen ja olen tullut teitä pelastamaan.
Suuri vaara uhkaa teitä. Huomenna odotetaan piispaa tulevaksi, ja isä
Hieronymus, teidän ja kaikkien suomalasten leppymätön vihollinen, on
vannonut polttavansa teidät elävältä pyhimysten kunniaksi.
-- Sinun pieni, hieno kätösesi! -- huudahti Larsson ihastuksissaan. --
Kunniani kautta, olenpa minä koko kollo, kun en sitä heti paikalla
tuntenut. No niin, ihana ystäväni, Pyhän Pirkitan kunniaksi otan minä
sinulta tuossa paikassa suudelman...
Ja kapteeni piti sanansa. Mutta Kätchen riuhtaisihe irti ja virkkoi: --
Jos ei junkkeri pysy aloillaan, saa hän paistua roviolla, se on varma.
Pian, sitokaa minut sängyn jalkaan ja solmitkaa huivi suuhuni.
-- Sitoako sinut sängyn jalkaan? ... -- kysyi kapteeni
veitikkamaisesti.
-- Pian! Vartijat ovat saaneet viiniä ja nukkuvat mutta kahdenkymmenen
minuutin kuluttua tulee isä itse heitä tarkastamaan. Te otatte heidän
takkinsa ja kiiruhdatte ulos. Tunnussana on: "Pietari ja Paavali."
-- Entä sinä itse? -- kysyi kapteeni.
-- Minut tavataan sidottuna. Minulle on tehty väkivaltaa ja suuni
tukittu.
-- Kunnon tyttö! Kaikkien Frankinmaan katuvaisten sisarien esikuva!
Jos en olisi vannonut naimatonna kuolevani... No, no ... pian Bertel!
Pian Pekka, sinä sen laiskuri! Jää hyvästi, kyyhkyseni! Yksi suudelma
vielä ... hyvästi.
Ja vangitut kiiruhtivat ulos.
Mutta tuskin he olivat päässeet ulos ja alkaneet juosta alas ahtaita
kiertoportaita, kun rautaiset kourat iskivät heitä niskaan ja heidät
heitettiin maahan ja sidottiin. -- Viekää aarrekammioon ne koirat! --
kuului tuttu ääni komentavan. Se oli jesuiitta Hieronymuksen ääni.