Uutta juttua aloittaessamme on meidän ensiksi muistettava, että koko
tuo välillä oleva kertomus miekasta ja aurasta tapahtui ennen Lützenin
tappelua, josta kerrottiin ensimmäisen kertomuksen "Kuninkaan
sormuksen" lopussa. Kun nyt palaamme Lützeniin marraskuun 6. p:nä 1632,
niin saatamme hetkeksi unohtaa, että "Miekkaa ja auraa" ollenkaan
on ollut olemassa ja kuvailla mielessämme seisovamme suuren
sankarikuninkaan verisen paarin ääressä, kun hänet tappelun jälkeisenä
päivänä palsamoitiin Meuchenin kylässä.
Oli ihanaa, mutta samalla hirvittävää nähdä, kun Pappenheim teki
hyökkäyksensä suomalaisia vastaan Rippach-puron itäpuolella.
Rautapukuiset, vastustamattomat kyrassierit karkasivat Stålhandsken
kimppuun; kaikki horjui ja ruhjoutui tuon musertavan hyökkäyksen alla,
suomalaisten hevoset, jotka samoin kuin heidän isäntänsäkin olivat
aivan uupuneita pitkän taistelun vaivoista, kaatuivat selälleen. Mutta
Stålhandske kokosi heidät uudelleen, asetti miehen miestä, hevosen
hevosta vastaan, viimeiset voimat ponnistettiin, kuolemasta ei kukaan
välittänyt; ystävät ja vihamiehet sekautuivat toisiinsa verisessä
temmellyksessä. Siinä kaatui Pappenheim, siinä kaatuivat hänen
uljaimmat miehensä; puolet Stålhandsken ratsumiehistä sotkeutuivat
hevosten kavioihin, ja yhtä kaikki kesti raivoisaa taistelua hämäriin
saakka. Stålhandsken sivulla ratsasti Bertel, ja niin tapahtui, että
hän kohtasi Pappenheimin. Kovin heikko oli kaksikymmenvuotiaan
nuorukaisen käsivarsi tätä teräksestä tehtyä käsivartta vastustamaan;
urhoollisen sotamarsalkan pitkä miekan isku sattui nuorukaisen kypärään
niin suurella voimalla, että maailma musteni Bertelin silmissä ja hän
meni tainnoksiin. Kaatuessaan tarttui hän tietämättään uskollista
Lappiaan harjaan ja Lappi laukkasi tiehensä laahaten perässään
isäntäänsä, jonka toinen jalka oli jalustimessa kiinni ja kädet
puristivat suonenvedon tapaisesti harjasta.
Kun Bertel avasi silmänsä, näki hän vain pilkkoisen pimeää ympärillään.
Hämärästi muisti hän kuuman kahakan seikkailut, joista viimeinen oli
se, että Pappenheim heilautti miekkaansa hänen päänsä päällä. Hänen
mieleensä johtui ajatus, että hän ehkä oli kuollut ja lepäsi nyt
haudassaan. Hän koetteli kädellään sydämensä kohtaa, se sykki vielä;
hän puri sormeaan, ja tunsi siihen koskevan. Hän käsitti vielä
elävänsä, mutta miten ja missä, sitä oli hänen mahdotonta arvata. Hän
ojensi kätensä ja sai siihen muutamia oljenkorsia. Hänen kupeellaan oli
kosteata maata, pään päällä tyhjää ilmaa. Hän koetti nousta ylös, mutta
hänen päänsä oli raskas kuin lyijypallo; siinä oli vielä muisto
Pappenheimin miekasta.
Silloin kuuli hän läheltänsä äänen, joka puoleksi valittaen puoleksi
uhaten virkkoi:
-- Tuhannen tulimmaista! Ei tilkkaakaan viiniä! Saakelin valloonit,
ovat varastaneet taskumattini, rosvot. Hoi, tänne jokunen, olitpa
vaikka turkkilainen; kunhan tuot pisarankaan viiniä, sanon sinua
veljekseni, vaikk' olisit juutalainen, hoi!
-- Onko se Larsson? -- virkkoi Bertel heikolla äänellä, sillä hänenkin
kieltään kangerteli polttava jano.
-- Mikä maan myyrä se on, joka siellä nimeäni kuiskaa? -- virkkoi sama
ääni pimeässä. -- Hei, pojat, suitset höllälleen ja kannukset jalkaan!
Kun olette laukaisseet pistoolinne, heittäkää ne hiiteen ja iskekää
miekalla! Hakatkaa heitä kalloon, noita roistoja, listikää kuin
nauriita! Peitotkaa, jauhakaa möyhyksi! Kuningas on kaatunut... Raivo
ja riemu! ... semmoinen kuningas ... nyt veri vuotakoon! Nyt kuollaan,
mutta ensin kostetaan. Kas niin, pojat, hurraa ... eespäin pohjalaiset!
-- Larsson! -- virkkoi Bertel uudelleen, mutta toveri ei kuullut. Hän
oli houreissaan yhä vievinään suomalaisia poikiaan vihollista vastaan.
Hetken kuluttua tunki säde myöhäisen syysaamun valoa sen kurjan vajan
ikkunasta, jossa Bertel oli. Hän voi nyt erottaa oljet, jotka oli
paljaalle maalle levitetty, sillä vaja oli ilman lattiaa ja oljilla
makasi kaksi miestä uneen vaipuneena.
Ovi aukeni ja pari parrakasta, julman näköistä miestä astui sisään.
Säälimättä kolhasivat he nukkuvia pyssyn perällä ja huusivat alasaksan
murteella: -- Ylös! Lähtötorvea soitetaan! -- Ja tuvan ulkopuolelta
kuuluivat nuo ratsumiehille tutut torven toitotukset, joilla siihen
aikaan tavallisesti annettiin merkki liikkelle lähtöön.
-- Antaisin seivästää itseni kuin sammakon -- mutisi toinen miehistä
tyytymätönnä -- jos käsittäisin, mitä korkea-arvoinen isä tekee noilla
uskottomilla koirilla. Olisi hän yhtä hyvin voinut heti kohta passittaa
heidät heidän herransa ja mestarinsa paholaisen valtakuntaan.
-- Pässinpää -- vastasi toinen -- etkö tiedä, että kerettiläiskuninkaan
kuolemaa tullaan Ingolstadtissa viettämään komeilla menoilla.
Korkea-arvoinen isä aikoo juhlan kunniaksi polttaa loistavat
ilotulitukset.
Nukkuneet olivat heränneet ja Bertel tunsi nyt toisen heistä pieneksi,
paksuksi Larssoniksi ja toisen omaksi palvelijakseen Pekaksi. Mutta
selityksiin ei ollut aikaa. Kaikki kolme talutettiin ulos, sidottiin ja
sullottiin maalaisvaunuihin, jonka jälkeen tuo pitkä haavoitettujen ja
kuormaston jono hiljalleen lähti liikkeelle kroaattien vartioimana.
Bertel käsitti nyt, että hän oli tovereineen joutunut keisarillisten
vangiksi. Kohta selvisi hänen muistonsa ja toisilta sai kuulla, miten
kaikki oli tapahtunut. Kun hänen uskollinen Lappinsa tunsi suitsien
olevan irrallaan, laukkasi hän tiedottoman isäntänsä kanssa takaisin
leiriin. Mutta leiriä olivat muutamat kroaatit parhaillaan ryöstämässä,
ja kun he näkivät ruotsalaisen upseerin puolikuolleena laahaavan
hevosensa kupeella, ottivat he hänet mukaansa runsaiden lunnaitten
toivossa. Kun Pekka ei tahtonut jättää isäntäänsä, joutui hänkin
samalla kertaa vangiksi; Larsson oli taas pappenheimiläisten hyökätessä
urjennut liian kauaksi vihollisten sekaan, saanut keihäästä piston
olkapäähänsä ja toisen iskun käteensä, ja kun ei enää voinut murtautua
läpi, vei vihollisten virta hänet mukanaan. Kuka oli päässyt voitolle,
sitä ei Larsson varmuudella voinut sanoa. Oli jo kolmas päivä tappelun
jälkeen; oli kuljettu etelää kohti kokonainen vuorokausi levähtämättä,
ja sitten oli muutamiksi tunneiksi pysähdytty autioon, ryöstettyyn
kylään.
-- Kirotut koirat! -- huudahti pikkuinen kapteeni, jonka hyvä tuuli ei
haihtunut edes tärisevässä maalaisvaunussa, -- kun eivät vain olisi
varastaneet taskumattiani, niin olisimme saaneet kaikki tässä tyhjentää
maljan Suomen kunniaksi. Mutta nämä kroaatit ovat rosvojoukkoa, joiden
rinnalla meidän mustalaiset ovat viattomia kuin enkelit. Tahtoisin
mielelläni ripustaa heitä pari sataa hirsipuuhun Korsholman valleille
niinkuin hameita luhdin seinämille.
Kuljettiin vielä kolme tai neljä päivää, levähdettiin silloin tällöin,
mutta vangit, jotka nuoriensa vuoksi eivät voineet auttaa toisiaan,
kärsivät kovia tuskia huonosti sidotuista haavoistaan. Alussa
kuljettiin puti puhtaaksi ryöstetyn maan läpi, jossa vain suurella
vaivalla saatiin mitään syötävää tai juotavaa ja jonka väestö
kaikkialla pakeni pelättyjen kroaattien tieltä. Mutta kohta saavuttiin
varakkaampiin seutuihin, joissa katolismielinen väestö tuli näkyviin,
joskaan ei muuta varten, niin ainakin kirotakseen kerettiläisiä ja
riemuitakseen heidän kuninkaansa kuolemasta. Koko katolinen maailma
riemuitsi heidän kanssaan. Madridissa pantiin toimeen loistavia
näytelmiä, joissa Wallenstein, Pyhä Yrjänä, voitti lohikäärmeen, Kustaa
Aadolfin.
Seitsemän päivän vaivalloisen matkan jälkeen ajoivat vaunut
iltamyöhällä natisevan nostosillan yli ja pysähtyivät ahtaalle linnan
pihalle. Vangitut suomalaiset, jotka olivat aivan voivuksissa
haavoistaan, saatettiin rikkinäisiä portaita myöten puoliympyrän
muotoiseen tornikammioon. Bertelistä tuntui kuin hän olisi nähnyt tämän
paikan ennenkin, mutta pimeän ja oman heikkoutensa vuoksi ei hän voinut
erottaa ympärillään olevia esineitä. Yön tähdet tuikkivat sisään
rautaristikoiden välitse, vangeille annettiin virvoitukseksi
pikarillinen viiniä, ja Larsson huudahti hyvillään: -- Lyönpä vetoa,
että nuo sissit ovat varastaneet viininsä meidän kellareistamme, sillä
jalompaa nestettä en ole maistanut sitten, kun vietimme Würzburgissa
noita ihania makean leivän päiviä.
-- Würzburg! -- virkkoi Bertel, mietteisiinsä vaipuneena. -- Regina! --
lisäsi hän sitten melkein tietämättään.
-- Ja viinikellari! -- huokasi Larsson matkien. -- Sanonko sinulle
jotakin, poikaseni:
Se miehelle suurinta harmia tuottaa,
kuu tyttöjen sanoihin liiaksi luottaa.
Kun saapuvi lempi, se sydämen ansa,
kihlaa tyttö, mutt' kihlaa vain suotta.
Ja naimisiin mene -- maljasi kanssa.
-- Mutta mitä Reginaan tulee -- jatkoi hän -- niin kutoo se
mustasilmäinen penikka nyt sukkaa Korsholmassa. Martta-rouva ei ole
niitä, jotka kuutamossa itkevät ja huokaavat. Sitten kun me viimeksi
tavattiin, olen saanut terveisiä Vaasasta iloisen kersantin Pentti
Ristonpojan kautta. Hän oli tapellut isäsi kanssa, sanoi; ukko on
kuulemma voimissaan vielä, oli nostanut Pentin suoralla kädellä maasta
ja heittänyt ulos ovestaan kuin karvakintaan. Pentti kiroili ja vannoi,
että hän kohta sen jälkeen olisi pistänyt ukon ja hänen kaikki
kaksitoista renkiään tuulimyllyyn ja jauhanut heidät puurojauhoksi, jos
ei Meri olisi rukoillut heidän puolestaan. Sukkela mies se Pentti,
tappelee kuin rakuuna ja valehtelee kuin matruusi. Terve mieheen!
-- Mitä muuta kuuluu Pohjanmaalta? -- keskeytti hänet Bertel, joka ei
millään muotoa olisi tahtonut proosalliselle ystävälleen ilmaista
elämänsä suurta salaisuutta, rakkauttaan tuohon mustasilmäiseen,
kauniiseen ja onnettomaan Regina von Emmeritziin.
-- Eipä juuri muuta erikoisempaa kuin että vuodentulo on ollut hyvä,
sotaverot raskaat ja paljon on sotamiehiä otettu. Perttilän ukot, sinun
isäsi ja minun isäni, riidellä nalkuttavat niinkuin ennenkin ja sopivat
taas. Meri vetistelee sinua ja hyräilee surumielisiä lauluja. Muistatko
naapurin Katria? Pulska tyttö, pyöreä kuin nauris, punanen kuin
pihlajan marja ja leuka niin pehmoinen kuin voimurikka. Maljasi, poika,
hän kuuluu karanneen jonkun sotamiehen kanssa.
-- Eikö muuta mitään? kysyi Bertel hajamielisesti.
-- Vieläkö sinulle pitäisi muuta olla, kun et välitä Isokyrön
lihavimmasta likastakaan? Mutta on sitä vielä muutakin, noch etwas,
niinkuin saksalainen sanoo. Korsholmassa on ollut kova tappelu.
Nostokkaat olivat saaneet päihinsä, että neiti Regina oli tahtonut
tappaa kuninkaan noidan nuolella, karkasivat Korsholman kimppuun ja
polttivat tytön elävältä. Saakelin sukkelasti tehty! Kerettiläisten
malja! Osaamme sitä mekin ilotulia polttaa.
Bertel hyppäsi ylös unohtaen haavansa, mutta tuska valtasi hänet
samalla ja ääntä päästämättä vaipui hän pyörtyneenä Larssonin syliin.
Rehellinen kapteeni sekä suuttui että hämmästyi, Samalla kun hän valeli
Bertelin ohimoita viinin tähteellä ja vähitellen sai hänet taas
tajuihinsa takaisin, puheli hän siinä kiihtyen ja lauhtuen: -- Älähän
nyt, Bertel ... mitähän nyt? Riivaako sinua piru, poikaseni? Oletko
rakastunut tyttöön? Ai, jai, jai, maitoa, paljasta maitoahan sinun
suonissasi virtaa! Pyörrypäs kuin herttainen kamarineitsyt! Noh, kah,
rohkaise mielesi; sanoinko heidän polttaneen hänet? Se oli valetta,
eivät ne ole kuin vähän kärventäneet sen mustia hiuksia, niin kertoi
Pentti Ristonpoika, ja sitten on hän repinyt silmät päästä
Martta-rouvalta ja kiivennyt kuin orava linnan katolle. Semmoista
tapahtuu joka päivä sodassa... Vai niin, vai jo aukaisit silmäsi. Vai
elät sinä vielä, sinä maitoon leivottu nisupulla ... etkö häpeä, poika,
käyttäytymästä niinkuin olisit mikäkin posliiniastia! Sinäkö sotamies?
Vai sotamies semmoinen! Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim,
pumaatapurkki olet etkä sotamies! Hyi saakeli, nyt on jo pikarikin
tyhjä!
Tuo pienehkö, pyöreähkö sotilas olisi varmaan vielä kauankin antanut
kiukkunsa kipenöidä, varsinkin kun ei enää saanut lohdutusta
pikaristakaan, ellei ovi samassa olisi avautunut ja naisolento astunut
sisään vankien luo.
Kapteenin hyötyisät, vaikka vähän kalpean pöhöttyneet kasvot valkenivat
hetipaikalla, ja hän työnsi Bertelin syrjään paremmin nähdäkseen, sillä
lamppu valaisi heikosti. Mutta tulos hänen tarkastuksestaan ei
näyttänyt häntä oikein tyydyttävän:
-- Nunna! Hyi helvetti! ... tuleeko se meitä käännyttämään?
-- Rauha olkoon teidän kanssanne! -- kuului nuorehko, heleä ääni hunnun
alta virkkavan. Arvoisa Pyhän Äidin kirkon prioritar on lähettänyt
minut tänne haavojanne sitomaan ja jos se on pyhimysten tahto, niitä
parantamaan.
-- Kunniani kautta, ihana ystäväni, se on hauskaa kuulla ja
tutustukaamme hetikohta lähemmin toisiimme! -- virkkoi kapteeni hiukan
lempeämmällä äänellä ja ojensi kätensä kohottaakseen huntua nunnan
kasvoilta. Tämä vetäytyi kuitenkin nopeasti pari askelta taapäin, ja
oveen ilmaantui kaksi epäilyttävän näköistä sotamiestä.
-- Ohoh, vai niin, kyllä ymmärrän! virkkoi Larsson hämillään -- kissa
vieköön, ovatko nunnat täällä noin kopeita. Siihen aikaan kun elelin
Frankkein maassa Würzburgin linnassa, sain puolitusinaa suuteloa
päivässä nuorimmilta nunnatytöiltä; sellaiset synnit annetaan aina
anteeksi.
-- No, -- jatkoi urhokas kapteeni, kun nunna epäröiden viipyi oven
suussa, -- teidän korkea-arvoisuutenne ei saa pahastua sotamiehen
suorista sanoista. _Numquam nemo nascitur caballerus_, sanoo
espanjalainen; se tahtoo sanoa, että rehellinen sotilas on kavaljeeri
jo syntyessään. Näettehän, arvoisa neitsyt, että minä, vaikka olenkin
uskoton kerettiläinen, taidan puhua latinaa kuin oikeauskoinen munkki!
Siihen aikaan, kun olimme Münchenissä, olin minä läheisessä
ystävyydessä pullakan baijerilaisen nunnan kanssa, joka oli 27-vuotias,
ruskeasilmäinen, koukkunokkainen...
-- Pidä suusi! -- kuiskasi Bertel ärtyisesti. Sinähän karkoitat nunnan
luotamme.
-- Enhän minä ole mitään sanonut. Astukaa sisään, ihana impi, astukaa
sisään vain. Lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun olette 27
vuotta täyttänyt. _Posito_, sanoo ranskalainen, olettakaamme, että
olisitte vanha akka...
Nunna lähestyi haavoitettuja mitään virkkamatta ja alkoi kahden
apulaissisaren kanssa tutkia Bertelin huonosti hoidettua haavaa. Hieno,
valkea käsi tarttui saksiin ja leikkasi pois nuorukaisen tukan sen
mustelman ympäriltä, jonka Pappenheimin miekka oli siihen jättänyt.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli Bertelin haava tottuneella kädellä
puhdistettu ja sidottu. Liikutettuna tästä huolenpidosta tarttui Bertel
nunnan käteen ja suuteli sitä.
-- Kunniani kautta, ihana rouva, -- virkkoi taas tuo suulas kapteeni,
minunhan pitäisi olla mustasukkainen ystävälleni, joka on minua
viittätoista vuotta nuorempi. Suvaitkaa nyt ojentaa lempeä kätösenne
tännekin ja laastaroida tätä urhoollista käsivartta, joka on saanut
voiton niin monen hurskaan sisaren hurskaudesta...
Nunna, joka ei ollut koko aikana virkkanut sanaakaan vastaukseksi,
alkoi nyt päästellä sitä repaleista sidettä, joka oli kääritty
Larssonin haavan ympärille. Hänen kätensä sattui Larssonin käteen.
-- Potz donnerwetter! -- huudahti kapteeni. -- Noin hieno ja pehmonen
kätönen! Pyydän anteeksi, rakastettava rouva tohtorinna; _ex ungua
leonem_, sanoo Pyhä Homerus, yksi kirkkoisistämme ... sillä minä olen
tutkinut kirkkoisienkin teoksia ... se merkitsee suoralla
suomenkielellä: kynsistään kissa tutaan. Lyön vetoa kymmenestä
putelista vanhaa renskaa yhtä rikkinäistä saapasta vastaan, että tuo
pieni, valkea kätönen paljon mieluummin hyväilisi ritarin poskea kuin
yötä ja päivää sormeilisi rukousnauhaa.
Nunna veti jo pois kätensä ja näytti epäröivän. Keimaileva kapteeni
alkoi jo pelätä pahoja seurauksia keikailustaan. -- En puhu sanaakaan
enää, minä vaikenen kuin karthausilaismunkki, mutta sen minä sanon,
että se, joka uskaltaa sanoa näin pehmeää kätöstä vanhan akan ... no,
no, minä vaikenen, kuulettehan, että minä vaikenen...
-- _Tempus est consummatum, itur in missam_[11] virkkoi ovelta kumea
ääni ja nunna kiiruhti tekemään viimeiset solmut kääreeseensä. Kohta
sen jälkeen olivat vangit taas kahden kesken.
-- Tuon äänen olen ennenkin kuullut -- huomautti Bertel miettiväisenä.
-- Kaikki on täällä kummallisen salaperäistä.
-- Pyh -- sanoi kapteeni pilkallisesti, -- mikä lie ollut kalju,
mustasukkainen munkki. Hitto vieköön sitä pientä, sievää kätöstä!