Nyt voi jo erottaa laulun sanatkin yksinäisen laulajan lähetessä. Se
oli lempeä sydän, joka epätasaisin, mutta lämpimin säkein purki surunsa
ja kaihonsa meren rannalla pohjolan elokuun ihanana iltana.
Ja aurinko kirkas se heloittaa
yli maiden ja mannerten.
Ja kuuhat se illan kuumottaa
ja loistavi lohduttaen.
Vaan eipä nyt päivä enää paistakaan
suruisihin sydämiin,
ja kaihoten kuukin nyt kulkee vaan,
kun lempeni hyljättiin.
0l' ystävä mullakin muinoisin,
pois maailma multa sen vei;
ja vaikka hän palata aikoikin,
hän tullunna koskaa ei.
Häll' on sata ystävää, mutt' mulla yksi vain,
häll' on kaupunkeja ja linnoja, --
minä itken itseksein ja laulan huolissain
ja vietän ikäviä iltoja.
Ja lintunen lentävi kultani luo
eteläisehen maailmaan,
Ja puuhun istuvi, laulavi tuo,
saa kultani kuuntelemaan.
Mun kuulevi kultani, rintaansa lyö,
ja kyynele tulvahtaa,
kun laskevi päivä ja saapuu yö,
hän jo omansa unhottaa.
Kuta kauemmin neiti Regina kuunteli näitä koruttomia säveliä, jotka
olivat hänelle vieraita, mutta samalla kuitenkin sydämellisen
surumielisyytensä vuoksi niin tuttuja, sitä enemmän liikutti häntä se
kaipaus, joka niin elävästi muistutti häntä hänen omasta
mielentilastaan. Hänelle tuli vastustamaton halu hengittää illan
viileää ilmaa, pieni ikkuna ei tahtonut mitenkään aueta, mutta kaikki
Martta-rouvan varokeinot eivät kuitenkaan olleet voineet siihen mitään,
että ha'at olivat ruosteesta melkein turmeltuneet ja lopuksi murtuivat
nuoren neidon uudistetuista ponnistuksista. Ainoastaan pari kolme
tuntia oli hän ollut vankilassaan, mutta kuitenkin hengitti hän jo
illan tuoksua niinkuin elinkautinen vanki hengittää vapauden ilmaa.
Hänen rintansa laajeni, hänen silmänsä säkenöi, hän innostui ja lauloi,
tosin niin hiljaa, ettei hänen vartijansa häntä kuulisi, mutta
kuitenkin tarpeeksi selvästi ja sointuvasti seuraavan laulun, jonka
vaikutusta sen sanat ainoastaan heikosti tulkitsevat:
Mun surun' syvä,
oi, neitsyt pyhä,
mieleni katuvan täyttää yhä.
En sanoa emmi:
Ma häntä lemmin
ain' kuolohon yhä tulisemmin.
Kuin ratsu korska
hän maahan murskaa
mun kirkkoni suuren ja hurskaan.
Suur' voittaissansa,
suur' vihassansa,
mut suurin on anteeksi antaissansa.
Surmansa vannoin,
valani annoin,
ja tikaria tuhoksensa kannoin.
Valasta tästä,
oi, äiti, päästä,
ja henki sankarin säästä!
On pyyntö mulla,
unhoitetulla,
suo autuaaksi hänen tulla.
Rikoksistansa
suo suuristansa
mun kuolla kohta puolestansa!
Se yksinäinen olento, joka oli ensimmäisen laulun laulanut, läheni
vähitellen linnan muuria; se oli kansannainen, hänen kasvonsa olivat
kalpeat, mutta hyväntahtoiset, ja näkyi, että hän oli ennen ollut
kauniskin. Hän näytti koettavan saada selkoa vieraan neidon laulusta,
mutta kun sävelet soivat hiljaisina ja sanat olivat oudot, ei se
hänelle onnistunut. Hän istuutui kivelle vähän matkaa muurista ja
katseli lakkaamatta lempeillä silmillään linnan ikkunassa olevaa
vankia. Regina taas tarkasteli häntä mustilla, läpitunkevilla
katseillaan; olisi voinut luulla, että he molemmat täydellisesti
ymmärsivät toisensa, sillä laulun kieli ei kaipaa muuta sanakirjaa kuin
sydämen. Vai aavistivatko he molemmat rakastavansa samaa miestä ja
laulavansa molemmat samaa hävinnyttä, mutta kuitenkin niin erilaista
rakkautta.
Ylhäällä pohjolassa ovat kesäyöt kirkkaat aina elokuun alkuun saakka,
jolloin läpikuultava harso alkaa auringon laskettua levitä yli
rantojen, niemien ja lahdelmien. Elokuun keskivaiheilla on tämä harso
tihentynyt ja kattaa lempeänä, pehmoisena huntuna kesäiset lehdot.
Jos sitten kuu nousee tätä katoavaa vihreyttä valaisemaan, silloin ei
ole koko luonnossa mitään sen surullisempaa ja kauniimpaa kuin
tällainen elokuun ilta, jolloin silmä, tottuneena kolmen kuukauden
lakkaamattomaan päivään, kauhistuu pimeyttä ja kuitenkin näkee tämän
pimeyden kaikkein suloisimmassa hahmossa, näkee sen kuin surunsa, jonka
läpi säteilee taivaallinen kirkkaus. Tämä tunnelma uudistuu joka vuosi,
vaikka eläisimmekin satoja vuosia vanhaksi; valo ja pimeys silloin
taistelevat samalla kertaa maailmasta ja ihmissydämestä.
Nuo molemmat yksinäiset laulajat tunsivat tämän tunnelman voiman; he
istuivat molemmat äänettöminä, liikkumattomina, katsellen toisiaan
illan yhä pimetessä; ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, ja kuitenkin
ymmärsivät he toistensa sydämen ajatukset.
Silloin nousi yht'äkkiä vaaleaverinen nainen tuolla alhaalla
istualtaan, kääntyi kaupunkiin päin ja näkyi kuuntelevan meluavia
ääniä, jotka häiritsivät illan pyhää hiljaisuutta.
Neiti Regina seurasi tarkkaavasti tuntemattoman naisen liikkeitä ja
nojautui ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin. Ilta oli tyyni ja
hiljainen, loitolla vain kuului airon loisketta vedestä tai jonkin
paimentorven surunvoittoinen, pitkäveteinen puhallus. Tuossa
hiljaisuudessa, jota lisäsi ensimmäisten syyspimeäin outous, oli
jotakin pyhää ja kunnioitettavaa. Sitä kummallisemmalta kuului se
kaukainen meteli, joka kaupungista päin tullen häiritsi tätä
hiljaisuutta. Ei se ollut meren kohinaa, ei kosken pauhua, ei kaukaisen
kulovalkean räiskinää, vaikka se niitä kaikki muistutti. Se oli
enemminkin hurjistuneen kansanjoukon huutoa, samalla raivoavaa ja apua
anovaa ... ja kohta sen jälkeen näkyi loimottavan tulen liekki kaukaa
kaupungin pohjoisesta päästä.
Tuulen nopeudella riensi tuo muurin ulkopuolella istunut yksinäinen
olento sinne päin, mistä vaara uhkasi... Me kiiruhdamme hetkeksi hänen
edelleen.
Sotalaivan tulo oli pannut kuohuksiin kaikkien niiden nostokkaiden
mielet, joiden oli määrä purjehtia sillä sotaan. Suru, ylpeys ja
nautittu olut tekivät nekin tehtävänsä. He olivat alipäällikköjensä
johtamina keräytyneet olutkapakkain ympärille, ja kun sotamiehellä oli
tähän aikaan sanomista ja valtaa enemmän kuin kenelläkään muulla,
täytyi useinkin hänen vallattomuuttaan kärsiä, ettei hän pääsisi
suuttumaan. Ylipäällystö ei siis ollut tietävinäänkään siitä, että
kaksisataa tappelunhaluista nuorta pohjalaista parhaillaan oli
ryyppypuuhissa ja hyvällä alulla päihtymään päättömäksi; mahdollistahan
onkin, että tuo menettelytapa tällaisessa tilaisuudessa olisi ollut
paikallaan, ellei erityinen ja yleiselle turvallisuudelle vaarallinen
sattuma olisi saanut noita kerran valloilleen päässeitä intohimoja
ilmituleen leimahtamaan.
Urhokas kersantti Pentti Ristonpoika oli ottanut ajasta vaarin
esiintyäkseen kaikessa loistossaan. Oman arvonsa ihastuttamana
oli hän kiivennyt pöydälle ja perin pohjin todistanut uusille
taistelutovereilleen: 1:ksi, että Saksanmaa oikeastaan oli hänen
valloittamansa, 2:ksi, että hän jo aikoja sitten olisi ajanut keisari
Ferdinandin kaulaansa myöten Tonavaan, jos tämä vain ei olisi ollut
liitossa paholaisen kanssa ja noitunut koko Ruotsin sotaväkeä ja ennen
muita kuningasta; 3:ksi, että Pentti Frankfurtin porvarien juhlan
jälkeen oli vartioinut kuninkaan makuuhuonetta ja selvästi nähnyt pirun
itsensä nuoren tytön muodossa pitävän siellä helvetinmoista meteliä,
sekä 4:ksi, että koko valtakunnan ja maailman onni -- siihen
johtopäätökseen tuli kersantti aivan luonnollisesti tämän hetken
hurmaamana -- oli sen noita-akan käsissä, joka nyt oli vankina
Korsholmassa.
-- Saadaanpahan nähdä, että se mustatukkainen velho vielä saattaa ruton
kaupunkiin, -- virkkoi päätään pudistaen muuan takkuinen,
valkotukkainen maalahtelainen.
-- Se sudenpenikka!
-- Se kuninkaan murhaaja!
-- Mutta sitä me emme salli, että hän istuu siellä ja tuhoaa kansan ja
kuninkaan taikanuolillaan! -- huusi seuraan yhtynyt päihtynyt
käräjäkirjuri.
-- Viruttakaamme hänet meressä! -- huusi muuan närpiöläinen.
-- Nuijalla päähän, ettei jäsentä väräytä! -- kirkui koukkunenäinen ja
tuuheakulmainen lapualainen.
-- Ja jos eivät anna häntä käsihimme, niin sytytämme tuleen koko
Korsholman. Polttakaamme huuhkaja pesäänsä! -- lisäsi muuan raaka
Laihian mies.
-- Parempi sekin kuin että valtakunta häviää, -- huomautti
kylmäverisesti muuan raippaluotolainen hylkeenampuja.
-- Tuohta tänne ja tuli palamaan! -- kiljui eräs vöyriläinen.
-- Korsholmaan! Korsholmaan! -- pauhasi kohta koko joukko. Ja omien
sanojensa yllyttämänä, niinkuin usein tapahtuu, hyökkäsi kiihoittunut
lauma tuvan suuren, avonaisen takan luo, raastaen itselleen niin monta
palavaa halkoa kuin siinä sattui olemaan. Onnettomuudeksi sattui
kuitenkin tuvan seinillä riippumaan tukuttain liinavihkoja. Muuan
nostokkaista sattui heilauttamaan tuohustaan liika korkealle, liinat
syttyivät palamaan, aukinaisesta ovesta kulkeva ilmanhenki antoi
vauhtia tulelle ja tuossa tuokiossa paloi kapakan pirtti ilmitulessa.
Kaikki sisällä olijat karkasivat ulos. Ei kukaan ehtinyt saada
selville, miten se oli tapahtunut. -- Se oli noidannuoli! -- huusivat
muutamat. -- Se oli Korsholman velhon työtä! -- kirkuivat toiset. Ja
koko tuo raivoava lauma kiiruhti suin päin vanhalle linnalle.