Tuskin oli Meri -- sillä tuo yksinäinen laulaja ei ollut kukaan muu
kuin hän -- käsittänyt raivoisan joukon aikomuksen, kun hän tuulen
nopeudella riensi oikoteitä takaisin Korsholmaan. Elokuun kuutamossa,
joka vuodatteli hopeitaan seudun yli, erotti hän vielä selvästi
ikkunasta Reginan tummat kiharat, jotka yötäkin mustempina kuvastuivat
pimeää huonetta vasten niinkuin varjo varjoa vastaan. Ja näiden
kiharain alla kiilteli kaksi haaveilevaa silmää niinkuin tähti
kimmeltää yöllisen lammen mustassa kuvastimessa. Meri parka ei saanut
sanaa suustaan, kaikki hänen kuulemansa kummalliset huhut kohosivat
kuin aaveina hänen mielikuvituksensa eteen. Hän, joka yksin istui
tuolla ikkunan varjossa, eikö hän ehkä kuitenkin ollut etelämainen
velho, joka itki siellä kovaa kohtaloaan pakotettuna noiden muurien
sisässä elämään seitsemän kauneutensa vuotta ja sitten taas muuttumaan
siksi, mikä oli ennen ollut: kamala kummitus, puoleksi nainen, puoleksi
käärme?
Meri seisoi kuin kivettyneenä linnan muurien juurella.
Mutta yhä lähempää kuuluivat hurjan joukon huudot ja jo näkyivät
soihdut lähenevän linnaa. Silloin voitti tuo taikauskoinen
maalaisnainen luontonsa ja korotti äänensä parahiksi sen verren, että
se voi kuulua ylös ikkunaan. -- Paetkaa, neiti! -- virkkoi hän
kiireesti ruotsinkielellä, -- paetkaa, suuri vaara uhkaa teitä,
sotamiehet ovat hurjistuneet, sanotaan, että olette tahtonut murhata
kuninkaan, ja henkenne on vaarassa!
Regina näki tuon kalpean haamun kuutamossa ja hänenkin
mielikuvituksessaan heräsivät eloon kaikki ne kertomukset, joita hän
oli kuullut tästä taikurien maasta. Kymmenen kuukautta oleskeltuaan
ruotsalaisten seurassa oli hän oppinut heidän kieltään osaksi
ymmärtämään; heti ei hän käsittänyt varoittajan tarkoitusta, mutta yksi
ainoa sana riitti herättämään hänen huomionsa. -- Kuningas? -- virkkoi
hän murteellisella ruotsinkielellä. -- Kuka olet? Mitä puhut sinä
suuresta Kustaa Aadolfista?
-- Teidän armonne ei saa viipyä hetkeäkään, -- jatkoi Meri
kuuntelematta Reginan puhetta. -- Ne ovat jo portilla ja Martta-rouva
ei voi kuuden vartijansa avulla suojella teitä kahta sataa miestä
vastaan. Pian, pian! Jos että pääse ulos ovesta, sitokaa yhteen
lakanoita ja huiveja ja laskeutukaa alas siitä ikkunasta; minä otan
täällä vastaan.
Regina alkoi jo käsittää, että vaara uhkasi, mutta sen sijaan, että
olisi siitä pelästynyt, hän siitä jo salaisesti iloitsi. Olihan hän
uskonsa marttyyri, heitetty kauas tähän raakalaisten maahan siitä
syystä, että oli tahtonut käännyttää kirkon mahtavimman vihamiehen. Nyt
on ehkä tullut se hetki, jolloin pyhimykset vihdoinkin antavat hänelle
kalliisti ansaitun marttyyrikruunun. Miksi pakenisi hän sitä kunniaa,
jota äsken oli laulaen ylistänyt? Eikö se ollut paha kiusaaja itse,
joka tuon kalpean naisen haamussa tahtoi vietellä hänet pois tuosta
kuolemattomasta kunniasta? Ja Regina vastasi: -- _Et dixit diabolus: da
te praecipitem ex hoc loco, nam scriptum est: angelis suis mandavit de
te, ut te tueantur, ne ullo modo laedaris_.[10] Silloin kulki kuun valo
muurin nurkan ohitse ja loi surullisen loistonsa kauniin naisen
kasvoille. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmissään paloi
haaveellinen tuli. Meri katseli häntä peloissaan ja ihmeissään ... ja
taas leimahti hänen mieleensä ajatus, että olento, jonka katse oli noin
kummallinen ja jonka puhe oli noin outoa, ei voinut olla mikään muu
kuin velho. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän pakeni, tietämättä
miksi, kaupunkiin päin.
Mutta Reginan korviin kuului jo melua linnan pihalta. Juopunut lauma
oli pysähtynyt tarkoin teljetyn portin eteen ja seisoi nyt siinä
huutaen, kiroillen ja uhaten, ettei jättäisi kiveä kiven päälle koko
linnasta, jos ei noita-akkaa heti paikalla annettaisi heidän käsiinsä.
Mutta unestaan juuri herännyt Martta-rouva ei antanut niinkään helposti
pelottaa itseään. Nuorena ollessaan oli hän ollut mukana paremmissakin
piirityksissä ja tiesi, ettei suurilla sanoilla linnoja valloiteta.
Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki, ajatteli älykäs rouva, ja antoi
sentähden ruveta keskustelemaan antautumisesta pyytäen samalla tietää,
mitä viholliset oikeastaan tahtoivat ja minkätähden he tahtoivat sitä,
mitä tahtoivat. Mutta sill'aikaa kaivettiin esille piiloistaan puoli
tusinaa ruosteisia pyssyjä, joilla linnan invaliidit varustettiin; nuo
kuusi vanginvartijaa saivat aseikseen nuijia ja keihäitä; annettiinpa
piioillekin käsky tarttua korentoihin, joista nuijasodan aikana moni
Flemingin ratsumies oli saanut surmansa. Näin varustettuna luuli
Martta-rouva jo voivansa keskeyttää kaikki sovinnon hieromiset. Hän
astui itse portin taa ja alkoi sen läpi saarnan, jossa ei sanoja
säästetty: -- Te häpeämättömät roistot, -- huusi urhakka eukko, --
vieköön piru teidät kattilaansa kiehumaan, te juopot rentut! Korjatkaa
luunne heti paikalla tahi, niin totta kuin minä olen Martta Ulfsparre,
annan minä teille patukasta, niin että pakarat soivat, te riiviöt ja
konnat, te päihtyneet porsaat, yöjuoksijat ja kunniattomat kelmit!
Patukka, joka oli rottingista palmikoitu ja jonka alinomaisia opetuksia
linnan väestö kyllä oli saanut kokea, ei nyt kuitenkaan tehnyt ulkona
oleviin odotettua vaikutusta. Ei liene myöskään yleisessä mellakassa
niin tarkkaan kuultu Martta-rouvan manauksia, sillä yhä vaan
ryskytettiin honkaista porttia, niin että se ulvahteli liitoksistaan.
-- Ulos noita-akka! -- huusivat hurjimmat ja muutamat olivat jo
alkaneet heittää sytykkeitä portin eteen.
Martta-rouvalla oli kaksi kömpelöä Kustaa I:n aikaista kanuunaa, joista
toista kutsuttiin Haukaksi, toista Kyyhkyseksi. Niiden viattomana
virkistyksenä oli jo kauan ollut ampua vastauslaukauksia laivoille,
jotka mereltä tullessaan tervehtivät linnaa, sekä juhlatiloissa,
niinkuin kuninkaallisten nimi- ja hääpäivinä, kuuluvalla äänellä
tulkita yleisen velvollisuuden tunteita. Nyt olivat tosin vallit
ulkopuolella silloista ainoaa suojustaa, tuota rautapiikeillä
varustettua lankkuaitaa, joten kanuunat olivat helpommin vihollisten
kuin piiritettyjen saatavissa. Mutta Martta-rouva oli arvannut oikein
olettaessaan, että kanuunanpauke valleilta sekä peloittaisi vihollista
että ilmoittaisi sotalaivalle ja kaupungille linnan hädänalaisesta
tilasta. Hän käski senvuoksi parin vanginvartijan hiipiä kanuunain luo,
ladata -- paljaalla ruudilla tietysti -- Haukka ja Kyyhkynen ja ampua,
jonka tehtyään heidän tulisi kiireimmitten peräytyä takaisin linnaan.
Tämän toimenpiteen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Huuto ja melu
lakkasivat yht'äkkiä ja Martta-rouva käytti tilaisuutta hyväkseen,
antaakseen ulkona oleville vielä uuden läksytyksen: -- Kuuletteko,
metsärosvot, -- huusi hän noustuaan tikapuille, niin että hänen
valkoinen yönuttunsa näkyi kuutamossa puoli kyynärää portin yli, --
jollette te siinä paikassa mene tiehenne kuninkaallisen majesteetin ja
kruunun linnasta, niin ammutan minä teidät kanuunoillani, niin ettei
jää riepuakaan päällenne, te sikahumalaiset räyhääjät! Ettekö tiedä,
että äkäinen koira joutuu suden suuhun, ja sen minä sanon, että minä
hakkautan teidät palasiksi, te rakkarit -- minä murennan teidät
mäskiksi ja heitän teidät sikojen...
Urhakka rouva ei kuitenkaan saanut lopettaa lausettaan. Joku tuolla
ulkona oli löytänyt maasta pilaantuneen nauriin ja nakkasi sen
kuutamossa paistavaa valkoista myssyä kohden niin taitavalla kädellä,
että se sattui keskelle Martta-rouvan otsaa. Hän oli pakotettu ensi
kerran elämässään antamaan suun vuoron toiselle ja vetäytymään pois.
Joukko räjähti hillittömään nauruun ja samalla oli Martta-rouvan
arvokin auttamattomasti mennyt heidän silmissään. Yhä rohkeammin
ryntäsi vihollinen porttia vastaan, saranat taipuivat, lankut
notkuivat, lopulta kaatui toinen puoli porttia kauhealla pauhulla
sisään, ja koko piirittäjäin joukko syöksyi linnan sisäpihaan.
Nyt olisi voinut lyödä vetoa, että Martta-rouva olisi pakoitettu
antautumaan. Mutta ei, nopeasti vetäytyi hän väkineen itseensä linnaan,
telkitsi oven ja asetti pyssymiehensä ikkunoihin, uhaten ampua
kuoliaaksi jokaisen, joka koetti tunkeutua sisään. Näin suuri uljuus
olisi muulloin milloin tahansa tehnyt vaikutuksensa, mutta tuo hälisevä
joukko ei kuullut eikä nähnyt mitään. Etumaiset alkoivat jo
löytämällään rautakangella jyskyttää teljettyä ovea...
Silloin alkoivat takimmaiset huutaa ja hälistä ja kun muutkin
katsahtivat taakseen, näkivät he, niin pitkälle kuin silmä kantoi
epäselvään kuutamoon, päätä pään vieressä ja pyssyä pyssyn vieressä.
Oli niinkuin olisi sota-armeija maasta kohonnut tyyten tuhoamaan kaikki
rauhan rikkojat, vai olivatko kaikki Korsholman kuolleet sankarit
nousseet aaveina haudoistaan kostamaan sitä väkivaltaa, jota tehtiin
heidän vanhalle linnalleen?
Ymmärtääkseen, mistä nuo lähenevät varjomaiset olennot olivat siihen
ilmaantuneet, on muistettava, että paljon lähiseudun kansaa oli
kokoontunut nostokkaiden lähtöä katsomaan. On myöskin mainittava, että
Isokyrön talonpoikaiskuningas oli jäänyt yöksi kaupunkiin arvattavasti
toivoen Maria Eleonoran miehiltä saavansa kuulla jotakin Bertelistä.
Sotamieskapakan palo ja meluavan joukon kulku Korsholmaan oli saanut
koko Vaasan jaloilleen ja kun Meri hengästyksissään juoksi isänsä luo,
rukoillen häntä pelastamaan vangittua neitiä, päätettiin kaikkialla
noudattaa hänen pyyntöään. Pohjalainen on pian valmis tappeluun ja kun
talonpojat saivat kuulla sotamiesten menettelystä heidän parasta
miestään, Perttilän isäntää kohtaan, heräsi heissä vanha sotamiesviha.
He unhottivat, että monen oma poika tai veli oli pukeutunut nostokkaan
takkiin, eivätkä voineet mitenkään jättää näin mainiota tilaisuutta
käyttämättä, kun sekä ihmisyyden nimessä että kuninkaan linnan
puolustukseksi saatiin antaa sotamiehiä selkään. He marssivat siis
Perttilän johtamina, noin sadan miehen suuruisena joukkona linnan
avuksi; ne aseet, jotka kuutamossa näyttivät keihäiltä ja pyssyiltä,
eivät olleet muita kuin tiepuolesta kiireesti temmatuita aidaksia ja
seipäitä, joita tavallisestikin käytettiin aseina paikkakunnan
suuremmissa kahakoissa.
Niin pian kuin sotamiehet huomasivat, että heitä ulkoapäin
ahdistettiin, koettivat he peittää hämmästyksensä huutoihin ja
uhkauksiin. Epävarmoina vihollisen miesluvusta alkoivat muutamat jo
ajatella pakoretkeä rautapiikeillä varustetun lankun yli; toiset
luulivat jo olevansa tekemisissä kokonaisen kummitusjoukon kanssa,
jonka tuo vieras noita-akka oli avukseen manannut, ja rohkeimpainkin
polvet alkoivat jo tutista. He selvisivät kuitenkii pian
erehdyksestään, kun kuulivat kummitusten puhuvan selvää Maalahden
ruotsia ja Isokyrön suomea. Kun ulkona oleva vihollinen oli päässyt
portin luo ja täyttänyt sen niin, ettei kukaan päässyt siitä ulos,
syntyi kuin yhteisestä sopimuksesta molemmin puolin hiljaisuus, jonka
kestäessä kuului kaksi ääntä, toinen jostakin linnan ikkunasta ja
toinen ulkovallilta, molemmat yht'aikaa.
-- Enkö minä jo sanonut teille, -- huusi Martta-rouva ikkunasta, --
enkö jo sanonut teille, juopporatit, että pitää miettiä seitsemän
kertaa päänsä ympäri, ennenkun sormensa pistää loukkuun, ja jos kettu
on tarttunut hännästään rautaan, ei auta muu kuin purra se poikki!
Suuri suu vaatii myös leveän selän ja pitäkää nyt hyvänänne, mitä
tulette saamaan!
Ja sen sanottuaan vetäytyi Martta-rouva pois ikkunasta, liekö pelännyt
pilaantuneita nauriita.
Valleilta tuleva ääni oli vanhan ukon vielä voimakas ääni, joka huusi
sotamiehille:
-- Tahdotteko heittää pois aseenne ja antaa meille johtajanne, niin
saatte muut palata rauhassa kotiinne. Ellette tahdo, niin tästä on
syntyvä tanssi, jonka vertaista ei Korsholmassa ole ennen nähty, ja me
kyllä pidämme huolen siitä, että viulut vinkuvat.
-- Vieköön saksansaakeli sinut, moukka! -- huusi linnan pihalta iloisen
kersantin Pentti Ristonpojan tuttu ääni. -- Kyllä minä opetan sinua,
blitz-donner-kreuz-Pappenheim, kehoittamaan rehellisiä sotapoikia
häpeälliseen antautumiseen. Eespäin, pojat, puhdistakaamme portin
edusta ja ajakaamme nuo roistot puuroansa popsimaan!
Onneksi ei kellään sotamiehistä ollut ampuma-aseita ja harvalla oli
miekkaakaan vyöllään, koska nostokkaille ei vielä oltu niitä uskottu.
Useimmilla oli, paitsi sammuvia kekäleitä ja aisankappaleita,
ainoastaan halkoja, joita olivat ohimennessään temmanneet
halkopinoista. Näin varustettuina ryntäsivät pihalla olijat porttia
vastaan.
Ensi yrityksessä saivat sotamiehet seipäistä ja aidaksista niin, että
heidän täytyi verisin päin vetäytyä takaisin. Mutta ennen pitkää tuli
tungos portissa niin suureksi, ettei voitu kättä käännähyttää, vielä
vähemmän sitä kohottaa tappeluun, ja nyt syntyi etumaisten kesken hurja
painiskeleminen, sill'aikaa kuin ulommaiset kummaltakin puolelta
tunkivat päälle ja lopulta litistivät etumaisia niin, ettei kukaan
kyennyt kättä eikä jalkaa liikahuttamaan ja joka hetki oltiin vaarassa
puristautua kuoliaiksi. Turhaan koettivat rautaiset käsivarret kaataa
kumoon vihollisia, turhaan leveät hartiat koettivat tunkeutua joukon
läpi. Lopulta tuli paino sisästä päin niin suureksi, että talonpoikain
etumaiset rivit hajaantuivat tai kaatuivat kumoon ja noin toinen puoli
sotamiehistä murtautui vallin ulkopuolella olevalle aukealle paikalle,
jotavastoin toinen osa uudelleen suljettiin linnan pihaan.
Nyt vasta päästiin todenteolla tappelemaan. Aseina käytettiin kepakoita
ja halkoja, piiskoja ja nyrkkejä. Annettiin siinä monta iskua, joka
paremmin olisi ollut paikallaan Isolanin kroaatteja vastaan,
osoitettiin siinä urhoutta, jota paremmin olisi tarvittu Saksanmaalla.
Sotamiesten miesluku oli suurempi, mutta kun se oli hajoitettuna
kahteen joukkoon, joutui se sen vuoksi pian epäjärjestykseen. Osa
nuoremmista nostokkaista pötki pakoon, toiset joutuivat tappiolle ja
piestiin pahanpäiväisiksi, toiset taas, nuo sotaan tottuneet, vanhat
sotamiehet, peräytyivät vallille, saadakseen selän suojaa ja
puolustautuivat hurjan rohkeasti. Voitto näytti nyt ehdottomasti
kallistuvan talonpoikien puolelle, mutta silloin syttyi taas tappelu
uuteen tuleen, kun portinvartijat, joista suurin osa oli kiivauksissaan
juossut valleille, työnnettiin rivakalla ryntäyksellä takaisin ja
vapautetut sotamiehet juoksivat toveriensa avuksi. Nämä saivat siitä
uutta rohkeutta ja ahdistivat talonpoikia kiihtyneellä raivolla; voitto
kävi taas epävarmaksi ja molempain kiukku kasvoi sitä mukaa, kuta
tasaväkisemmiksi tultiin.
Yli tämän meluavan ja huutavan, valittavan ja voitonriemuisen tappelun
tuoksinan paistoi hopeankirkas kuu niinkuin taivaan silmä, valaisten
rauhallisesti ja sovittavasti kaikkia maailman murheita ja tuskia.
Kaikki lehdet kimmeltivät kuutamossa; puiden lehvillä ja kosteassa
ruohikossa helmeili tuhannen tuhansia kastepisaroita; koko luonto
hengähteli sanoin selittämätöntä sopusointua; viileä tuulenhenki kulki
suurelta, kirkkaalta mereltä tullen yli rantaseutujen, loitolta kuului
mainingin yksitoikkoinen kohina kaukaisia kareja vastaan ja illan
tähdet kuvastelivat tummassa vedessä.
Kun linnan piha taas oli käynyt tyhjäksi, uskalsivat Martta-rouva ja
hänen apumiehensä käydä lähempää tarkastelemaan taistelua valleilla.
Tuo urhakka emäntä ei malttanut hänkään olla omalla tavallaan osaa
ottamatta kahakkaan, ja taas kuultiin hänen korkealla äänellä huutavan
talonpojille: -- Se on oikein, pojat, rummuttakaa päälle vaan, antakaa
palikkain pyöriä! Moni on saanut tanssia huonommankin soiton mukaan. --
Ja sotamiehille huusi hän: -- Olkoon terveydeksi, lapseni, pitäkää
hyvänänne illallinen, Korsholmassa tarjotaan mitä taidetaan! Älkää
yhtään hätäilkö, noita-akkanne on hyvässä turvassa, ja jos tarvitaan,
on Korsholmassa lukkoja ja säppiä teidänkin varallenne, roistot!
Onnen oikut ovat käsittämättömät. Näkyi olevan jossakin kirjoitettu,
että Martta-rouvan piti tulla valheesta kiinni ilonsa ylimmillään
ollessa ja kaikkien hänen varokeinojensa joutua häpeään. Sillä samalla
hetkellä nähtiin pitkä ja musta naisolento vallien korkeimmalla
kohdalla kuutamon valaisemaa yöllistä taivasta vasten.
Hämmästyksestä takertuivat sanat Martta-rouvan kurkkuun, kun hän tunsi
tuon olennon lukkojen taa telkeämäksi vangiksi. Kuinka Regina oli
voinut päästä lukittujen ovien ja suljettujen ikkunain kautta, se oli
hänelle niin selittämätön arvoitus, että häneenkin tarttui tällä
hetkellä usko vieraan tytön liitosta pimeyden valtain kanssa. Hän
unohti ruveta ottamaan kiinni pakolaista ja jäi odottamaan, että
suuret, mustat siivet kasvaisivat hänen hartioilleen ja hän
jättiläiskorppina lentäisi tiehensä. Lukija voi helpommin arvata asian
oikean laidan. Taistelun melu ja kanuunain laukaukset olivat kuuluneet
Reginan yksinäiseen kamariin. Joka hetki odotti hän jo pyöveleitään,
jotka veisivät hänet varmaan kuolemaan, ja niin ihanaa oli hänestä
kuolla marttyyrikuolema uskonsa tähden, että hänen levottomuutensa vain
kasvoi kasvamistaan, kun rähinä tuolla alhaalla ei lakannutkaan eikä
ketään kuulunut tulevaksi häntä noutamaan. Lopulta välähti hänen
haaveelliseen mieleensä ajatus, että pimeyden ruhtinas ehkä kadehtii
hänen ihanaa kohtaloaan ja että taistelu tuolla alhaalla on hänen
toimeenpanemansa, jolla hän tahtoo estää hänet kunniakkaasta kuolemasta
ja sen sijaan pakottaa hänet kuihtumaan vankilassa ilman voittoa ja
riemua. Hän muisti laulavan naisen neuvon, solmi yhteen lakanoita ja
huiveja ja laskeutui niitä myöten valleille ja oli ennen pitkää
kaikkien taistelevien nähtävänä.
Mutta niin pian kuin he keksivät tuon pitkän olennon tuolla ylhäällä
kuutamossa, valtasi heidät sama taikauskoinen pelko, joka äsken oli
kangistanut Martta-rouvan vikkelän kielen. Taistelu taukosi vähitellen
itsestään ja sitä kesti enää vain etäisemmillä paikoilla; ystävä ja
vihamies joutui saman kauhun valtaan ja lähinnä valleja syntyi niin
suuri hiljaisuus, että sinne kuului meren kaukainen kohina.
Ja silloin puhui neiti Regina äänellä niin kuuluvalla ja heleällä, että
jos hänen ruotsinpuheensa ei olisi ollut niin outoa, kaikki ympärillä
seisovat olisivat ymmärtäneet, mitä hän sanoi. -- Te Belialin lapset,
-- sanoi hän ensin vähän värähtelevällä, mutta sitten lujalla ja
rauhallisella äänellä, -- te vääräuskoiset, miksi viivyttelette
henkeäni ottamasta? Tässä seison minä aseetonna, suojatonna, korkea
taivas pääni päällä ja maa ja meri jalkojeni juuressa, ja sanon teille:
teidän Lutherinne oli väärä profeetta; ei ole mitään autuutta paitsi
yhteisen, oikeauskoisen, katolisen kirkon helmassa. Kääntykää sentähden
pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten puoleen sekä tunnustakaa paavi
Kristuksen jälkeläiseksi maan päällä, niinkuin hän toden totta onkin,
että hän torjuisi päänne päältä Pyhän Yrjänän miekan, joka jo on
kohotettu teitä tuhoamaan. Minut voitte tappaa, minä kuolen kernaasti
uskoni oikeuden vuoksi; tässä minä olen, miksi viivytte? Lyökää minua,
minä nauran teille, te vääräuskoiset; minä ylenkatson teidän uskoanne!
Oli neiti Reginan onni, etteivät hänen sanojaan ymmärtäneet ne, joille
ne puhuttiin. Sillä niin suuri oli luterilaisuuden voima tänä kuohuvana
aikana, jolloin valtakunnat ja kansat sen hyväksi uhrasivat onnensa ja
elämänsä, että halvin ja typerinkin hehkui palavaa intoa ja sokeaa
vihaa paavia ja hänen miehiään vastaan -- minkä karkeat, mutta
luonnontuoreet vanhat virsikirjamme yllin kyllin osoittavat. Olisipa
vain tämä väkijoukko, olivatpa sitten talonpoikia tai sotamiehiä,
kuullut Reginan paavia ylistelevän ja sanovan Lutheria vääräksi
profeetaksi, armotta olisi se repinyt hänet palasiksi. Nyt sitävastoin
suhisivat nuoren neidon sanat kuin oudot äänet heidän ohitsensa; he
näkivät vain hänen rauhallisen ryhtinsä, ja se kunnioitus, jota rakkaus
ja onnettomuus aina herättävät, vaikutti tuohon äsken niin kiihkoiseen
laumaan sen, että he seisoivat siinä epätietoisina, mitä heidän
oikeastaan olisi ajatteleminen ja tekeminen. Turhaan odotti Regina taas
kuolemaansa. Hän astui alas valleilta, meni peloissaan väistyvää
joukkoa vastaan, jokainen näki, että hän oli täydellisesti turvaton.
Mutta kuitenkaan ei kukaan uskaltanut kohottaa kättään häntä
vangitakseen. -- Ei se ole ihmisen luuta ja lihaa tuo, se on varjo, --
virkkoi muuan vanha vöyriläinen. -- Kuun näen hänen lävitsensä
paistavan.
-- Se nyt äkkiä nähtäneen, -- huusi muuan pörröinen ilmajokelainen ja
laski jotenkin raskaasti karhean kätensä Reginan hartioille. Hetki oli
ratkaiseva. Nuori neitonen käännähti päin ja katsoi miestä kasvoista
kasvoihin noilla tummilla, syvillä ja loistavilla silmillään, niin että
tämä kummallisen tunteen valtaamana veti kätensä pois ja luikki
häpeissään tiehensä. Häntä seurasivat useat muutkin lähinnä,
seisoneista. Ei kukaan voinut selittää noiden mustien, kuutamossa
kiiltelevien silmien salaperäistä voimaa, mutta kaikki sen tunsivat.
Hetken kuluttua oli paikka Reginan ympärillä tyhjä, taistelu oli
lakannut ja vihdoin viimeinkin saapunut vartijaväki lopetti mellakan
vangitsemalla uppiniskaisimmat.
Mutta vielä kauan jälkeenpäinkin kesti tuota nuijasodan synnyttämää
kilpailua talonpoikien ja sotamiesten välillä, uutteran _auran_ ja
voittoisan _miekan_ välillä, joista toinen on aina ollut Suomen kunnia,
ja joista toinen tähän aikaan lensi tupestaan kesyttämään itseään
Rooman keisaria.
Reginasta sanottakoon tällä kertaa vain, että hän vastustelematta,
vaikkakin haikeasti huoaten kadotettua marttyyrikruunuaan, antoi viedä
itsensä takaisin pimeään, yksinäiseen vankihuoneeseensa. Mutta Perttilä
palasi tyttärineen Isokyröön, isä mietiskellen sukunsa tulevaa
suuruutta, tytär entisiä iloja ajatellen. Meidän on muistettava, että
kaikki tämä tapahtui kahden päivän kuluessa kesällä v. 1632, siis ennen
Kustaa Aadolfin kuolemaa, josta ensimmäisen kertomuksen alussa on
kerrottu.
Kului päiviä ja kuukausia ja ihmisten kohtalot vaihtelivat, mutta
siivekkään sanan tulee lennostaan lakata ja vaieta vastaisia hämyhetkiä
odottaessaan. Sillä välskärin kertomus kesti, niinkuin kestää lasten
ilo tai suru, yhden illan -- käyden lyhyeksi niille, jotka sitä
kuuntelivat ystävinä, pitkäksi ehkä muille. Mutta ei koskaan katkennut
tarinan lanka keskeltä kahtia, etteivät nuoret ja vanhat olisi
ajatelleet: pian saamme kuulla lisää. Se täytyi välskärin aina luvata.
Paljo onkin hänellä vielä kertomatta kahden suvun kohtaloiden
vyyhdestä, joka vasta on puoleksi keritty, mutta jota varmaankin vielä
keritään, joskaan ei loppuun, niin ainakin "pasmaan" merkiksi siitä,
että lanka on niin pitkä kuin pitääkin.