Kaikki, jotka vain Vaasassa kynnelle kykenivät; juoksivat satamaan
näkemään sellaista outoa ilmiötä kuin suurta sotalaivaa. Noin
viisi- tai kuusisataa henkeä seisoi rannalla; toiset soutivat veneillä
vastaan, toiset kiipeilivät satamassa olevien jahtien mastoihin tai
makasiinien katoille paremmin nähdäkseen. Kahteensataan nouseva
nostokasjoukko katseli uteliaisuudella, pelolla ja ylpeydellä tuota
laivaa, joka kenties iäksi päiväksi veisi heidät isänmaastaan. Heidän
takanaan seisoivat äidit, sisaret ja morsiamet vuodattaen vetrehiä
vesiä kohta tapahtuvaa eroa ajatellessaan.
Linnan isäntä Ulfsparre oli Ruotsissa. Hänen lähin miehensä, vouti
Pietari Thun otti vastaan tulijat yhdessä saapuvilla olevien
päälliköiden kanssa, nostoväki muodosti kunniakäytävän, ja Maria
Eleonoran päällikkö tarjosi kohteliaasti käsivartensa neiti Reginalle
saattaakseen hänet Korsholmaan. Mutta sillä hetkellä tunsi ylpeä neiti
olevansa vanki. Hän hylkäsi upseerin tarjouksen ja kulki yksin
ruhtinaallisen ryhdikkäänä ja ainoastaan vanhan palvelijansa seuraamana
ohitse sotamiesten ja läpi aukeilevan väkijoukon. Noin outo tapaus pani
koko pienen Vaasan kipenöitsemään uteliaisuudesta. Tuossa tuokiossa
syntyi ja levisi mitä kummallisimpia huhuja neiti Reginasta. Muutamat
väittivät häntä itävaltalaiseksi prinsessaksi, keisarin omaksi
tyttäreksi, joka oli joutunut vangiksi ja nyt tuotu tänne
talletettavaksi. Toiset olivat tuntevinaan hänet kuningatar Maria
Eleonoraksi: mutta mitä olisi hänellä Korsholmassa tekemistä?
-- Sen saatan minä sanoa teille, -- kuiskasi hyvin tietävän näköisenä
muuan politikoiva porvari. Hän on tehnyt salaliiton kuningasta ja
valtakuntaa vastaan ja sentähden teljetään hänet nyt Korsholman
linnaan.
-- Ei ole asia aivan niinkään, -- virkkoi toinen, joka kotiin
palanneilta sotamiehiltä oli saanut kuulla kuninkaan henkeä vastaan
punotuista vehkeistä. -- Hän on, -- lisäsi hän aralla äänellä,
ikäänkuin peläten, että asianomainen sen kuulisi, -- hän on muuan
nunna, jonka jesuiitat ovat palkanneet kuningasta tuhoamaan. Kuusi
kertaa on hän antanut kuninkaalle kuolettavaa myrkkyä ja kuusi kertaa
on kuningasta unessa varoitettu juomasta. Kun hän seitsemännen kerran
tarjosi hänelle myrkkypikarin, veti kuningas miekkansa ja pakotti hänet
juomaan oman sekoittamansa myrkyn.
-- Mutta kuinka voi hän nyt sitten olla täällä ilmi elävänä?
-- Ilmi elävänäkö? -- innostui kertoja ollenkaan hämmästymättä. -- Kuka
sen niin tarkoin tietää? Sellaiset olennot voivat teeskennellä mitenkä
tahansa ... niin, niin, ettekö muista sitä menneentalvista
hollantilaista, joka söi sulaa lyijyä? En sano mitään minä, en sano,
mutta katsokaa vain tuota mustatukkaista nunnaa, sehän on kalpea kuin
ruumis.
-- Onko hän antanut kuninkaalle myrkkyä? -- kuului vapiseva naisääni
kysyvän. Se oli Meri, joka sydän sykkyrässä oli keskustelua seurannut.
-- Mitä te siinä loruatte! -- virkkoi siihen muuan merimies, joka oli
tietävinään enemmän kuin muut. Kun minä olin keväällä Stralsundissa,
näin minä siellä nuo samat silmät. Tyttöä vietiin silloin Tukholmaan ja
muuan hänen vartijoistaan kertoi minulle koko asian. Hän on
espanjalainen noita-akka, joka on myynyt itsensä paholaiselle
saadakseen seitsemän vuotta olla maailman ihanin nainen. Katsokaa vaan
häntä, niin näette, eikö paholainen ole sanaansa pitänyt. Mutta varokaa
itseänne, noissa silmissä on jotakin mustan kiiluvaa, joka polttaa. Kun
se sitten pääsi niin kauniiksi kuin nyt näette, meni hän Ruotsin
leiriin ja antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei kuningas nähnyt
eikä kuullut muita kuin häntä seitsemän viikon kuluessa. Se oli
kenraalien mielestä synti ja häpeä, koska vihollinenkin ankarasti
ahdisti, ja silloin ottivat he hänet eräänä yönä vangiksi ja lähettivät
hänet tänne istumaan loput seitsemästä kauneutensa vuodesta
Korsholmassa.
-- Onko kuningas häntä rakastanut? -- kysyi Meri vavisten.
-- Se on tiettyä.
-- Onko hänkin rakastanut kuningasta?
-- Noiden naisten sitä pitäisi kaikki tietää. Mitenkä helvetissä minä
voisin sen tietää? Paholainen on kavalampi kuin muut ihmiset, se on
varma se. Hän on antanut kuninkaalle kuparisormuksen...
-- Jossa on seitsemän ympyrää sisäkkäin ja kolme kirjainta kanteen
kaiverrettuna?
-- Mitä hittoa? Mistä sinä sen tiedät? Kirjaimista en tiedä, mutta nuo
seitsemän ympyrää olen kuullut...
Meri hengitti syvään. -- Se on vielä hänellä! -- virkkoi hän itsekseen
salaisella riemulla. Meri oli taikauskoinen niinkuin kaikki muutkin
siihen aikaan. Ei johtunut hänelle mieleenkään epäillä noita-akkain,
loitsujen ja lemmenjuomain olemassaoloa, mutta eikö tuo vieras,
tummaverinen tyttö, joka rakasti kuningasta ja jota kuningas rakasti...
eikö hän ehkä kuitenkin ollut syytön niihin kauheihin tekoihin, joita
hänestä kerrottiin? Ja tuo unhotettu naisparka alkoi kiihkeästi toivoa
päästäkseen lähenemään tätä salaperäistä olentoa, joka oli kuninkaan
niin läheisesti tuntenut. Ei ollut aikaa arveluihin; muutamien tuntien
kuluttua täytyi Merin palata kotiinsa. Hän rohkaisi mielensä ja seurasi
vieraita Korsholmaan.
Tuo vanha, vallien sisässä oleva rakennus oli kauniista näköalastaan
huolimatta synkkä ja kolkko. Kun linnan päälliköt alinomaa muuttelivat
ja ainoastaan aika ajoin asuivat paikalla, oli tuo kaksikerroksinen
kivirakennus siihen kuuluvine vankiloineen raskaan ja ränstyneen
näköinen. Koko rakennus oli enemmän vankila kuin mahtavan päällikön
asunnon kaltainen. Paikan synkkyyttä lisäsivät vielä sen nykyiset
asukkaat, ankara Martta-rouva, hänen vanhat piikansa ja muutamat vangit
ynnä parrakkaat vanginvartijat. Jos Kustaa Aadolf olisi muistanut,
missä kunnossa linna oli, ei hän varmaankaan olisi lähettänyt nuorta
vankiaan noin mieltä masentavaan paikkaan.
Martta-rouva tiesi odottaa nuorta vierastaan, jota oli kuvattu hänelle
vaaralliseksi, turmeltuneeksi naiseksi ja jonka viekkautta vastaan
eivät mitkään salvat ja muurit riittäneet. Hän oli sen vuoksi neiti
Reginalle ja hänen palvelijalleen varustanut asunnoksi pienen, pimeän
kamarin oman makuuhuoneensa takana ja päättänyt sadoin silmin vartioida
tytön pienimpiäkin liikkeitä. Rouva Martta oli pohjaltaan rehellinen,
kunnon nainen, mutta samalla tuikea, itsepintainen eukko, joka oli
kasvattanut kaikki lapsensa koivunoksan avulla ja aina luuli heidän
tarvitsevan lisää. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että yksinäinen,
avuton ja hylätty tyttö olisi kaukana vieraalla maalla tarvinnut
lohdutusta ja äidillistä hellyyttä: Martta-rouva oli sitä mieltä, että
kuri olisi omansa kesyttämään oikealta tieltä eksyneen lapsen, ja vasta
sitten, kun se olisi tapahtunut, saattaisi ruveta lempeää kohtelua
ajattelemaan.
Kun neiti Regina, joka jo oli ehtinyt tottua meren vapauteen, astui yli
tämän synkän asunnon kynnyksen, pudisti yht'äkkinen väristys hänen
hentoa ruumistaan. Kolkkouden tunne vain lisääntyi, kun häntä vastaan
tuli rappusissa tuo vanha rouva päänmukaisessa pellavamyssyssään ja
yllään pitkä, musta villakauhtana.
Onhan mahdollista että neiti Reginan pään kumarrus oli hiukan
kankea ja koko hänen käytöksensä hiukan ylpeä, kun hän tervehti vanhaa
Martta-rouvaa linnan portailla. Mutta Martta-rouva ei sitä säikähtänyt.
Hän tarttui nuorta neitoa molempiin käsiin, pudisti niitä lujasti ja
nyökäytti päätään, niinkuin olisi tahtonut samalla sanoa: terve tuloa!
ja tiedä huutia! Sen tehtyään tarkasteli hän vierastaan kiireestä
kantapäähän ja ilmoitti sitten mielipiteensä huulissaan mutisten:
-- Vartalo kuin prinsessan ... ei haittaa, silmät kuin
mustilaisella ... ei haittaa; hipiä valkea kuin maitopytty ... ei
haittaa; ylpeä ... ai, ai, se oli paha se; meitä on siis kaksi
samanlaista.
Regina teki levottoman liikkeen ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta
Martta-rouva ei päästänyt häntä niin helpolla. -- Odotahan hiukan,
sulottareni, -- sanoi tuo ankara rouva, koettaen sopertaa sitä saksaa,
mikä vielä vanhoilta ajoilta oli hänen muistissaan jäljellä. -- Hiljaan
härkä kyntää. Se, joka astuu yli minun kynnykseni, ei saa olla
ovenpieltä pitempi. Parempi kumartua nuorena kuin madella vanhoilla
päivillään. Kas noin ... sillä tavalla tervehtii nuorempi sitä, joka on
vanhempi ja viisaampi ... -- ja ennenkun neiti Regina aavistikaan, oli
vanha, kovakourainen rouva pannut oikean kätensä hänen niskalleen ja
vasemman hänen vyötäisiinsä ja nopealla tempaisulla pakottanut ylpeän
vieraansa kumartamaan niin syvään kuin rouvan mielestä oli oikein ja
kohtuullista.
Neiti Reginan kalpeat posket lennähtivät punaisiksi kuin illan rusko,
joka ennustaa myrskyä. Korkeammaksi ja ylpeämmäksi kuin koskaan ennen
oikaisi hän solakan vartalonsa ja hänen mustista silmistään välähti
salama, joka ei kuitenkaan mitenkään hämmästyttänyt Martta-rouvaa.
Regina ei virkkanut sanaakaan, mutta vanha Dorthe katsoi varmaankin
pitävänsä emäntänsä nimessä antaa Martta-rouvalle muutamia neuvoja
siitä, miten tulee toisiaan ihmisiksi kohdella. Hypäten kahta rappua
ylemmäksi huusi hän käsiään huitoen minkä jaksoi:
-- Sinä kurja suomalainen noita-akka, kuinka uskallat sillä tavalla
kohdella jalosukuista neitoa? Tiedätkö sinä, viheliäinen vanginvartija,
kenet sinulla on kunnia vastaanottaa huoneeseesi? Etkö tiedä? Niinpä
sanon minä sen sinulle. Tämä on korkeasukuinen, kaikkein jaloin neiti
Regina von Emmeritz, syntyisin Emmeritzin, Hohenlohen ja Saalfeldin
ruhtinatar, Wertheimin ja Bischoffshöhen kreivitär, Dettelsbachin ja
Kissingenin perillinen y.m. y.m. y. m. Hänen isänsä oli kaikkein jaloin
Emmeritzin ruhtinas, joka omisti useampia linnoja kuin sinä omistat
töllejä kaupungissasi, mokoma rääsyinen noita-akka! Hänen äitinsä oli
Würtembergin prinsessa, sukua Baijerin vaaliruhtinaan perheelle, ja
hänen vielä elävä enonsa, kaikkein arvoisin ja kunniakkain Würzburgin
piispa ja ruhtinas on Marienburgin ja Würzburgin kaupungin ja niiden
alusmaiden omistaja. Sinä ylvästelet siitä, että kerettiläiskuninkaasi
on valloittanut maamme ja kaupunkimme ja ottanut meidät itsemme
vangiksi; mutta vielä on tuleva se päivä, jolloin pyhä Yrjänä ja pyhä
neitsyt astuvat alas taivaasta ja tuhoavat teidät, te pakanat, ja jos
sinä revit hiuskarvankaan meidän päästämme, niin me hajoitamme tämän
linnasi maan tasalle ja hävitämme sinut ja koko sinun kaupunkisi, sinä
kurja noita-akka!
On luultavaa, ettei vanhan Dorthen sanatulva olisi vielä pitkiin
aikoihin tukkeutunut, jollei Martta-rouva olisi antanut pientä
viittausta palvelijoilleen, jotka muitta mutkitta tarttuivat kiinni
eukkoon ja veivät hänet, huolimatta hänen vastustamisistaan, alikertaan
ja sulkivat hänet sinne erääseen pieneen huoneeseen miettimään neitinsä
loistavaa sukuluetteloa. Martta-rouva tarttui hämmästynyttä Reginaa
käsivarteen ja vei hänet tuohon hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli
Martta-rouvan oman huoneen takana ja josta oli näköala kaupungille
päin. Tänne jätti hänet toistaiseksi tuo ankara rouva, katsoen
sopivaksi vielä mennessään antaa hänelle näin kuuluvan varoituksen: --
Tahdon vain sanoa, että parempi on totella kuin itkeä; lintu joka
laulaa liika aikaisin aamulla, on ennen iltaa haukan suussa. Maassa
maan tavalla. Kello on nyt seitsemän illalla. Kello kahdeksan tuodaan
illallinen sisään ja kello yhdeksän panet sinä maata, kello neljä
nouset, ja jos et osaa kartata tai kehrätä, saatan minä antaa sinulle
ompelemista, ettet aikaasi pitkästy. Sittenpähän taas saataneen
tarinoida, kun tarvitaan, ja kun piikasi on oppinut hillitsemään
kielensä, saat hänet takaisin. Hyvää yötä vain: älä unhota
iltarukoustasi ja vuoteesi vieressä on pöydällä virsikirja.
Sen sanottuaan paiskasi Martta-rouva oven kiinni ja neiti Regina jäi
yksin. Yksin oli hän, vankina, kaukana vieraalla maalla, turvatonna,
ankaran vanginvartijan hallussa ... eivätkä hänen ajatuksensa voineet
olla iloiset. Hän lankesi polvilleen ja rukoili pyhimyksiä, ei
rukoillut vääräuskoisen virsikirjan mukaan, vaan sitä punatimanttista
rukousnauhaa sormiellen, jonka muinoin oli saanut kumminlahjaksi
enoltaan piispalta. Mitä rukoili hän? Sen tietävät vain taivas ja
Korsholman mustat muurit, mutta hellä ja myötätuntoinen sydän voi
aavistaa hänen rukouksensa. Hän rukoili pyhimysten apua, uskon voittoa
ja vääräuskoisten kukistamista; hän rukoili myöskin, että pyhimykset
kääntäisivät Kustaa Aadolfin mielen yksin autuaaksi tekevän kirkon
puoleen, että hänestä, Sauluksesta, tulisi toinen Paulus. Lopuksi
rukoili hän myöskin vapautta ja suojaa itselleen ... ja tunnit
kuluivat, illallinen tuotiin sisään, mutta hän ei sitä huomannut.
Neiti Regina katsahti ulos pienestä ikkunasta. Siitä näkyi
ilta-auringon kultaama maisema, tyyni lahdelma ja sen kimmeltävä pinta;
ei se ollut tämä maa tuo rehevä Frankkien maa, jossa rypäleet nyt juuri
kypsyivät; ei ollut siinä kohisevaa Main-virtaa, eikä tuo kaupunki
tuolla ollut rikas Würzburgin kaupunki, eikä näkynyt sen monia
luostareita ja korkeita kirkontorneja. Maa tuossa oli kalpea, köyhä
Suomi; kaupunki oli pieni aloitteleva Vaasa ja kirkko Mustasaaren
kirkko, vanhin Pohjanmaalla; voi selvästi nähdä auringon heijastuvan
sen pieniin, soikeihin ikkunoihin, joiden ruudut olivat vielä maalatut
niinkuin katolisellakin ajalla, ja neiti Reginasta oli niinkuin olisi
hän nähnyt kirkastettujen pyhimysten katselevan ulos tuosta muinoisesta
temppelistään. Ja eikö alenevan auringon terä ollut kuin sellaisen
pyhimyksen silmäterä, joka autuaallisella rauhalla katselee tämän
maailman taisteluita! Kaikki oli niin hiljaista ja sovinnollisen
lempeää -- illan loisto, maiseman viehättävä vihreys, vasta leikatut
pellot monine kuhilaineen, nuo matalat punaiset huoneet kimmeltelevine
laseineen -- kaikki kehoitti hartauteen ja rauhaan.
Silloin kuuli Regina loitolta lempeän, sointuvan laulun, yksinkertaisen
ja koruttoman, joka tuli kuin luonnon omasta sydämestä hiljaisena
iltana, auringon laskiessa, levolleen menneen meren rannalla, jolloin
kaikki suloiset muistot heräävät kaihoavassa rinnassa. Alussa ei hän
sitä kuunnellut, mutta laulu läheni lähenemistään ... milloin heikonsi
sitä jokin eteen sattuva seinä, milloin koivuryhmä, milloin kuului se
taas vapaasti, korkeasti ja kirkkaasti, ja lopuksi voitiin sanatkin
erottaa...