Nähtävästi oli rikkaan Aaron Perttilän mieliala muuttunut, sillä kun
hän istuutui komeihin kärryihinsä pistäytyäkseen päiväseltään Vaasassa,
päätettiin merkiksi isän ja tyttären välillä syntyneestä sovinnosta,
että Meri saisi istua hänen rinnallaan, ja ostaa kaupungista silakoita,
humaloita ja kaikenlaisia maustimia niinkuin inkivääriä ja kaneelia,
joita jo siihen aikaan varakkaimmat talonpojat olivat alkaneet käyttää.
Sekä isällä että tyttärellä oli omat tarkoituksensa matkalle
lähtiessään mutta ei kumpikaan tahtonut toisilleen tunnustaa, että he
oikeastaan olivat lähteneet kuulustelemaan uutisia Saksanmaalta.
Larsson sai sill'aikaa tehtäväkseen kotitöiden silmällä pidon.
Tämä kaikki tapahtui samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf ja Wallenstein
seisoivat vastakkain Nürnbergin edustalla. Sotamiehiä tarvittiin enempi
kuin koskaan ennen, ja Oxenstjerna lähetti Saksista kirjeen toisensa
perästä jouduttaakseen lisävoimia. Vaikkakin elonkorjuu oli
kiireimmillään, sai kuitenkin sota, jolla silläkin oli kiirein
elonkorjuuaikansa, suuren joukon nuoria miehiä tulvailemaan
lähipitäjistä Vaasaan, josta heidän piti jatkaa meren yli matkaansa
ensin Tukholmaan ja sitten Wallensteinin uhkaavia joukkoja vastaan
Saksanmaalle. Siihen aikaan eivät sotaharjoitukset olleet läheskään
niin monimutkaiset kuin tätä nykyä; pääasia oli, että osattiin
jotakuinkin hyvin seistä rivissä, että heti käskyn annettua karattiin
vihollisen kimppuun ja ammuttiin tarkasti -- johon pohjalaiset olivat
hylkeitä ampuessaan jo vanhastaan tottuneet. Siten on selitettävä, että
monet noista äsken aurankurjesta lähteneistä talonpoikaispojista vielä
ennättivät ajoissa perille kunnialla kaatuakseen kuninkaan kanssa
Lützenin taistelutanterella.
Vaasan kaupunki oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden vanha ja
alaltaan paljon pienempi kuin nyt. Siihen ei ollut syynä ainoastaan sen
nuoruus, mutta myöskin se seikka, että Korsholman tilukset, jotka
valtio omisti, estivät sitä laajenemasta etelään päin. Mustasaaren
vanhan kirkon ympärillä, pitkin nykyisen Kauppa- ja Suuren Pitkäkadun
pohjoista puolta[9] kohosi muutamia vasta rakennettuja, punaisiksi
maalatuita taloja, joihin oli sijoitettu kuusi tai kahdeksan
vähäpätöistä kauppapuotia. Satamassa oli varastohuoneita ja niiden
ympäristössä kalastajain ja merimiesten majoja hajanaisissa ryhmissä,
sillä säännöllisten kaupunginosien ja suorien katujen suunnittelemista
pitivät sen ajan rakennusmestarit jotenkin joutavana, ja kuta
ahtaammalle alalle talot sijoitettiin, sitä paremmassa turvassa
luultiin oltavan näinä levottomina aikoina. Vaasan kokoisen kauppalan
asukkaat katsoivat toisiaan kuin samaan perheesen kuuluviksi, ja
ikäänkuin lohdutukseksi mielelleen silmäilivät kaupunkilaiset
jonkinlaisella ylpeydellä etelään päin olevan Korsholman linnan
korkeita, vihertäviä valleja,
Tuo kauan uskottu ja Messeniuksen vahvistama taru, että Korsholma olisi
Birger jaarlin rakentama ja että se olisi saanut nimensä suuresta
puurististä, joka siihen olisi pystytetty voiton ja uskon merkiksi,
perustuu toiseen yhtä vanhaan taruun, että mainio jaarli Suomeen
tullessaan olisi noussut maihin juuri tällä rannikolla. Myöhemmät
tutkimukset ovat asettaneet sekä tämän tarinan että myöskin tarinan
Korsholman synnystä arvelun alaisiksi; mutta varmaa on, että linna on
hyvin vanha, jopa niinkin vanha, että sitä muistetaan tuskin muuna kuin
jätteenä jostakin sitäkin vanhemmasta. Mikäli tiedetään, ei sitä
vihollinen ole koskaan piirittänyt ja on se asemansa vuoksi ollut
arvoton Suomea puolustettaessa, ja kun Oulun ja Kajaanin linnat
rakennettiin kertomuksemme aikaa hiukan aikaisemmin, ei Korsholmaa enää
katsottu miksikään sota-asemaksi. Sitä käytettiin kuitenkin vielä
Norrlannin maaherran asuntopaikkana, siihen majoitettiin muitakin
valtion virkamiehiä, se oli myöskin vankila, ja antoi se n.s.
latokartanona melkoisia lisiä maaherran ylläpidoksi. Senaikainen
Norrlannin päällikkö, aseupseeri Juhana Maununpoika Ulfsparre,
Tusenhultin herra, jota juuri tähän aikaan seurasi eversti Ernst
Creutz, Sarvilahden herra, asui vain aika ajoin Korsholmassa; tiedämme
kuitenkin kertomuksestamme, että hänen seitsenkymmenvuotias äitinsä,
rouva Martta, ankaralla kädellä hoiti sekä linnaa että latokartanoa
hänen poissa ollessaan.
Talonpoikien ja uusien kaupunkien porvarien välillä vallitsi siihen
aikaan luonnoton ja molemmin puolin vahingollinen kilpailu, joka oli
syntynyt siitä, että hallitus koetti kaupunkien eduksi vaikeuttaa
maakauppaa ja pikkumaisilla asetuksilla määräillä tavaran vaihtoa. Kun
sentähden vanha, mahtava talonpoikaispäällikkö tyttärineen ajoi
Vähäkyrön tullista sisään, sattui kyllä, että joku kaupunkilainen
tervehti tuota tunnettua miestä hänen rikkautensa vuoksi; ylpeämmät
kauppiaat sitävastoin, jotka pelkäsivät Perttilän vaikutusta
kuninkaasen, eivät häntä katselleet suinkaan lempein silmin, ja
ilmaisivat vihansa pistosanoin, jotka Perttilä hyvin kyllä kuuli. --
Tuolla, -- sanoivat he -- tulee Isokyrön talonpoikaiskuningas, eikä
Vaasa ole arvannut hänelle kunniaporttia pystyttää. Taitaa pitää
itseään liika hyvänä riiheen, ja aikoo varmaankin sotamieheksi ja siitä
kenraaliksi! Varokaa itseänne, katsokaa, kuinka epäsuosiollisesti hän
silmäilee ympärilleen, tuo pirttiparooni! Jos olisi hänen vallassaan,
niin kytönä hän Vaasan polttaisi!
Kiivasluontoinen Perttilän ukko ei ollut koskaan hidas vihaan, mutta
nyt kätki hän kiukkunsa ja kiirehti hevostaan joutuakseen pian sen
merimiehen lesken asuntoon, jonne hän tavallisesti ajoi kaupungissa
käydessään. Ei ollut hän kuitenkaan ehtinyt kauas nykyiselle
Kauppakadulle, joka ei nytkään ole leveimpiä, mutta silloin oli tuiki
kapea, kun joukko juopuneita nostokkaita sulki häneltä tien; he olivat
juuri läheisessä olutkapakassa viettäneet uuden toveruuden juhlaa ja
virvoittaneet voimiaan alettavan matkan varalta. Pari aliupseeria oli
itseoikeutettuina johtajina liittyneet joukkoon, joka nyt hyökkäsi
Perttilää vastaan huutaen: "Pois tieltä, talonpoika!" Perttilä, joka jo
oli ennestään suuttunut, ei enää voinut hillitä vihaansa, vaan vastasi
huutoon jotenkin tuimalla piiskan sivauksella, joka heitti maahan
huutajan komean, leveälierisen lakin ja siihen kiinnitetyn kotkan
sulan.
Kahakka olisi syntynyt vähemmästäkin. Lyöty karkasi kärryjen jälkeen ja
koko joukko seurasi mukana. -- Vai niin, ukkoseni, huusi loukattu
sotilas, joka oli sama iloinen kersantti Pentti Ristonpoika, jolle
Perttilä Isokyrössä oli antanut niin kiireen lähdön, -- kiitoksia
eilisestä, äijä! Pois tieltä, pojat, ukko on minun ja minä tahdon
yksinäni hänet suomustaa!
Perttilä oli liian vanha koettaakseen enää voimiaan käsikähmässä ja
katseli jo, mistä pääsisi pakenemaan. Hän hyppäsi rattailtaan läheisen
puodin rappusille ja läimäytti piiskallaan hevosta selkään, niin että
se murtautui läpi ja vei Merin täyttä laukkaa pois kiistapaikalta. Itse
aikoi hän vetäytyä puotiin, mutta erehtyi laskuissaan, sillä puodin ovi
paukahti kiinni hänen nenänsä edessä. Kun vanha sankari näki paon
mahdottomaksi, asettui hän selkä puodin ovea vastaan ja uhkasi pitkällä
piiskallaan, jonka oli pitänyt kädessään, jokaista, joka aikoi häntä
lähestyä.
-- Puikaamme pois akanat tuosta Isokyrön pohatasta! -- huusi muuan
Laihelan poika, joka sen yhden viikon kuluessa, minkä oli pyssyä
pidellyt, jo oli ehtinyt unohtaa talonpoikaisnimensä, vaikkei kieli
vielä ollutkaan unohtunut.
-- Parempi mies oli isäsi ennen, Matti Hinrikinpoika, -- sanoi Perttilä
ylenkatseellisesti. -- Ei hän soittanut suutaan omaisiaan vastaan, vaan
auttoi meitä kuin kunnon talonpoika pehmittämään herrojen huoveja
Pietari Gumsen kartanossa.
-- Kuuletteko, pojat? -- huusi toinen aliupseereista, -- se koira kehuu
urhoollisia sotilaita piesseensä.
-- Me emme anna nenällemme hypätä!
-- Talonpoika saa tanssia meidän pillimme mukaan!
Ja viisi kuusi kiihkeintä, jotka olivat äsken vielä talonpojantakissa
kulkeneet, hyökkäsivät vetämään Perttilää puodin rappusilta. Vanhus
olisi ollut hukassa, ellei hänen eilinen vastustajansa, tuo iloinen
kersantti, olisi heittäytynyt väliin. -- Seis, pojat! -- huusi
Pentti Ristonpoika jymisevällä äänellä. -- Mitä te ajattelette?
Oletteko rehellisiä sotapoikia vai mitä? Ettekö näe, että äijä on
seitsenkymmenvuotias ja kuitenkin käytte kuusi yhtä vastaan!
Blitz-donner-kreutz-Pappenheim! (kersantti oli Saksassa oppinut tuon
mehevän kirouksen, joka aina vaikutti mahtavasti) onko tämä sotilaan
peliä tämä? Mitä luulette kuninkaan moisesta sanovan? Pois tieltä,
toverit, äijä on minun ja minulla yksin on oikeus hänen housujaan
liottaa. Olisittepa vain nähneet, kuinka hän eilen nosti minut suoralla
kädellään ja heitti kuin karvakintaan ovesta mäelle! Se oli miehen teko
ja nyt se kuitataan!
Reippaus ja jalomielisyys vaikuttavat aina. Toiset väistyivät ja
kersantti nousi rappusille. Perttilä olisi voinut iskeä häntä
ruoskallaan, mutta ei iskenyt. Hän tunsi miehensä.
-- Tiedätkö, talonpoika, -- huusi kersantti varmuudella, joka olisi
sopinut vaikka eversti Stålhandskelle, -- tiedätkö, mitä merkitsee
heittää kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotilaita ovesta
ulos? Tiedätkö, mitä merkitsee lyödä hattu evankeelisen uskon
puolustajan ja suurvaltaisen Rooman keisarin voittajan päästä, joka
omalla kädellään on ajanut vihollisen pakoon neljässätoista tappelussa
ja miekallaan lävistänyt kuusi- tai seitsemäntoista sotamarsalkkaa?
Tiedätkö, mitä se merkitsee, moukka? Jos minä olisin sinun sijassasi...
-- Jos minä olisin kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun
sotamiehen sijassa, -- vastasi Perttilä tyynesti, -- antaisin minä
kunniansa rehelliselle miehelle hänen talossaan ja vanhalle ukolle
hänen loppuiällään. Ja jos minä olisin Pentti Ristonpoika, ja jos
olisin voittanut Rooman keisarin ja lävistänyt kaiken maailman
marsalkat, niin en kuitenkaan unohtaisi, että isäni Risto Niilonpoika
oli liminkalainen talonpoika, joka kaatui rehellisessä taistelussa
Flemingin hirmuvaltaa vastaan Ilmajoen jäällä.
Kersantti näytti hämmästyvän. Mutta sitten astui hän vastustajansa
eteen ja virkkoi julmasti silmiään mulkoillen:
-- Tiedätkö, moukka, että minä voisin, jos tahtoisin, seivästää sinut
tähän! -- Ja hän veti kauhean pitkän miekkansa puoliterään huotrasta.
Perttilä katseli häntä kylmästi silmiin kädet ristissä rinnalla.
-- Etkö pelkää, ukko? -- virkkoi uudelleen Rooman valtakunnan
kukistaja, ilmeisesti hämillään talonpojan tyynestä käytöksestä.
Perttilä tunsi olevansa voitolla. -- Milloinka olet nähnyt suomalaisen
pelkäävän? -- sanoi vanhus melkein hymyillen.
Kersantti ei ollut mikään ilkeä mies. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin
jalomieliseksi, lauhtui heti ja huusi tuolla puoleksi hävyttömällä
puoleksi leikillisellä äänellä, joka sopi niin hyvin hänen naamaansa:
-- Tiedättekös, pojat, -- huusi hän tovereilleen, -- tuolla vanhalla
härällä on sekä sarvet että sorkat. Siitä olisi saattanut tulla mies
maailmassa, jos olisi herrain pariin joutunut. Eilen kun näitä oli
viisitoista yhtä vastaan -- sillä tietäkää se pojat, että kaikki
neljätoista renkiä auttoivat minua nostettaessa sen pakanan selkään ja
merkkejä jäi heihin siitä jokaiseen -- niin, sanon minä, eilen olisin
taputellut äijän mustelmille, jos ei olisi ollut sitä saakelin
vaimoväkeä, sillä ne istuivat kaikki pöydässä. Mutta tänään on meitä
viisitoista yhtä vastaan -- ja minä ajattelen, että annamme äijän
livistää.
-- Se on rikas kuin piru, -- huusivat jotkut; -- sen pitää pistouvata
tynnöri olutta.
Perttilä veti taskustaan pienen nahkakukkaron, otti siitä muutamia
Kaarlo IX:n hopearahoja ja heitti ne ylenkatseellisesti joukkoon. Se
suututti taas sotamiehiä, he puivat jo nyrkkejään ja myrsky oli taas
puhkeamaisillaan, kun samassa koko lauma lähti täyttä karkua juoksemaan
satamaan päin. Kuului kanuunain pauketta; se oli Maria Eleonora, joka
tervehti Korsholman linnaa.