Noin 63:lla leveysasteella, muutamia peninkulmia Vaasasta etelään päin,
tekee Suomen rannikko, joka siihen saakka on kulkenut suoraan etelästä
pohjoiseen, merkillisen käänteen koillista kohti. Suuri, sininen
Pohjanlahti seuraa mukana, kapenee hetkisen Merenkurkun kohdalla,
laajenee taas ja nojaa korkean päänsä Suomen rintaa vasten. Vapaammin
kuin muualla vinkuu näillä vesillä Jäämeren puhuri, ahdistuu
Merenkurkun rantojen väliin ja ajaa sen laineet hillittömällä raivolla
kallioita vasten. Keskellä tätä myrskyistä merta ovat Gaddenin kaljut
kallioluodot, niiden varoittava majakka ja niiden kauas ulottuvat
matalikot. Kun tunturituulet nostavat aallon valkeaan vaahtoon näillä
vaarallisilla karikoilla, silloin on sen laivan tuho tullut, jonka
peränpitäjä ei ole varma ja jonka purjeet eivät ole oikeinpäin
käännetyt ja joka uskaltaa lähteä ahtaaseen Understenin väylään. Mutta
kesällä, kun tuuli kulkee auringon mukana suven mailta lännen
liepeille, silloin tapahtuu se ihme, että heikko pohjoinen on ihanin,
tervetullein tuuli, joka ennustaa pitkiä poutia ja kauniita säitä.
Silloin kiitävät monet sadat purjeet rannikoilta Merenkurkun saaria ja
kareja kohti laskemaan verkkojaan sinne tänne muuttelehtavien
silakkaparvien tielle, ja levottomasti kohiseva meri leikittelee kuin
hellä äiti tyttäriensä, vihertävien saarien kanssa, jotka sen rinnoilla
lepäävät.
Paitsi Ahvenanmaata ja Tammisaarta ei millään paikalla Suomen
rannikolla ole niin kukoistavaa saaristoa kuin Merenkurkussa ja sitä
lähinnä olevalla itäisellä rannikolla. Lukemattomat saaret, joista
suurimmat ovat Vallgrund ja Björkö, ovat tänne sirotetut kuin vihreät
pisarat avarain siniulappain helmaan. Ne muodostavat siellä oman
pitäjänsäkin, Raippaluodon kappelin, johon kuuluu vain pelkkiä kareja,
missä ei asu muita kuin kalastajia. Niin lukuisat ovat nämä
saariryhmät, niin vaihtelevat ovat salmet, niin koukeroiset ovat
purjehdusväylät että eräässä näistä ryhmistä, Mikonsaarissa, jossa on
useita satoja saaria, ei outo osaa minnekään, ellei paikalla syntynyt
luotsi tule hänelle tietä näyttämään. Ei riittäisi kolmekymmentä
luovijalaivaa täällä estämään salakuljetusta; on vain yksi keino
hävittää tämä kaikkien rannikkoseutujen perisynti, ja se on
alhainen tullitaksa, joka onkin jo Suomessa huomattu tehokkaaksi
tarkoitukseensa.
Samaan aikaan niiden tapahtumien kanssa, joista edellisessä luvussa on
kerrottu, siis keskipalkoilla elokuuta 1632, nähtiin Pohjanlahden
aaltoja kyntämässä kuninkaallinen, ruotsalainen sotalaiva Maria
Eleonora, joka oli osoitettu kulkemaan Tukholmasta Vaasaan, viedäkseen
sieltä Pohjanmaalla otettuja sotamiehiä Saksan sotaan. Oli kaunis ja
kirkas kesäaamu. Aavan meren ulapoilla oli tuo omituinen, sanomaton
loistonsa, joka samalla on niin suurta ja niin viehättävän kaunista.
Ääretön kevätauringon valaisema lumiaavikko vetää ehkä sille vertoja
komeudessa, mutta lumi on hiljaista ja kuollutta, kimmeltävä aalto on
liikettä ja elämää. Rauhallinen, loisteleva meri on kuin uinaileva
jättiläistyttö, joka haaveilee säteitä ja kukkasia. Hiljalleen kohoilee
hänen rintansa; laivan kansi keinuu jalkaisi alla, mutta sinä et
vapise; hän voisi syöstä sinut syvyyteen, mutta hän levittää lempeästi
hopeisen vaippansa jalkojesi alle, ja tuo voimakas kantaa sinua,
heikkoa rannan ruokoa, kuin lasta käsivarsillaan.
Päivä oli juuri noussut. Laivassa vallitsi tuo merielämän
yksitoikkoinen hiljaisuus, joka syntyy aamulla aina silloin kuin ei
mikään vaara uhkaa. Osa miehistöstä oli vielä levolla kannen alla,
ainoastaan alipäällikkö, joka oli puettuna hollantilaiseen
karvatakkiin, käveli edestakaisin peräkannella, perämies seisoi
äänetönnä ruotelissaan, tähystelijä maston nenässä katseli sanaakaan
virkkamatta eteensä ja siellä täällä näkyi etukannella joku matruusi,
mikä kiinnittäen jotakin nuoran päätä, mikä kenkiään paikaten, mikä
kantaen puita keittiöön, mikä puhdistellen kanuunoita, joilla oli määrä
ampua tervehdyslaukaukset satamaan tultaessa Korsholman kohdalla.
Nykyajan kankea sotakuri oli silloin melkein tuntematon; ei ollut
univormuja, ei vihellyspillejä eikä noita monenlaisia komentosanoja,
jotka tätä nykyä ovat niin pitkälle kehittyneet. Sotalaiva ei eronnut
kauppalaivasta juuri muuten kuin suuruudeltaan, jonka lisäksi edellinen
oli varustettu kanuunoilla ja muilla aseilla sekä lukuisemmalla
miehistöllä ja päällystöllä. Kun muistaa, ettei siihen aikaan ollut
kahvia eikä viinaa aamukylmään nautittavaksi -- hollantilaisilta oli
kuitenkin jo opittu käyttämään suutupakkaa tähän tarkoitukseen -- niin
huomataan helposti, että merielämää Maria Eleonoralla ei voida verrata
elämään edes köyhimmälläkään nykyajan sotalaivalla.
Lähellä peräkannen viheriäksi maalattua reunaa seisoi kaksi naisolentoa
väljiin, mustasta villavaatteesta tehtyihin matkapäähineihin
käärittyinä. Toinen näistä matkustajista oli pienikasvuinen, hänen
kasvonsa olivat ryppyiset ja silmät harmaat ja terävän tirkistävät;
hän oli tavattoman huolellisesti kääriytynyt paksuun Nürnbergin
huovasta tehtyyn höllykkään. Toinen oli pitkä ja solakka, yllään
ruumiinmukainen, kärpän nahkalla reunustettu viitta mustasta sametista.
Laivan reunaan nojaten katseli hän synkkämielisen näköisenä ohi
rientävää aaltoa ja laivan poreilevaa vanavettä; hänen kasvojaan ei
voinut kannella olija nähdä, mutta joka olisi voinut nähdä ne aallon
kuvastuksessa, hän olisi saanut nähdä ihanat, kalpeat kasvot, joista
kaksi mustaa silmää säteili kirkkaampina kuin loisteleva aallon pinta.
-- Pyhä Maria, -- huudahti vanha, puhelias nainen paksulla alasaksan
murteella, -- milloin tulee loppu tästä kurjuudesta, johon pyhimykset
ovat meidät tuominneet meidän syntiemme tähden? Sano, rakkahin neiti,
missä paikassa maailmaa me nyt olemme? Minusta tuntuu kuin olisi jo
kulunut kokonainen vuosi siitä kuin purjehdimme ulos Stralsundin
satamasta, enkä ole pitänyt enää päivistä lukua sen jälkeen kuin
lähdimme Tukholmasta, siitä kerettiläisten kaupungista. Joka aamu luen
herättyäni seitsemän _avea_ ja seitsemän _pater nosteria_, niinkuin
arvoisa isä Hieronymus neuvoi meidän tekemään varjelukeinoksi aaveita
ja taikuutta vastaan. Eihän tiedä, eikö maailma jo loppunekin täällä,
näin kaukana pyhästä oikeauskoisesta kirkosta ja kristityistä
ihmisistä. Eihän tällä merellä, tällä inhoittavalla merellä näy ääriä
olevankaan. Toista oli Main-virta, joka niin rauhallisesti virtasi
meidän pienen torni-ikkunamme alla Würzburgissa. Sano, rakas neiti,
eikö maailma lopu tuonne taivaan rantaan ja emmekö laske täysin purjein
suoraan kadotukseen?
Tuo pitkä ja solakka, samettiviittaan puettu tyttö ei näkynyt
kuuntelevankaan suulaan duennansa mielenpurkauksia. Nuo tummat,
säteilevät silmät katselivat haaveellisina pitkien, mustien ripsiensä
alta meren pintaa pitkin niinkuin olisivat koettaneet sen laineilta
saada selitystä sydämen sekaviin unelmiin. Ja kun joskus pitkä,
pyöreäselkäinen hyökylaine vyöryi esiin ulapalta muistona menneistä
myrskyistä ja laiva hiljalleen kallistelihe niin, että laita läheni
veden rajaa ja aalloissa oleva kuva läheni kannella olevaa, silloin
vilahti noilla ihanilla, vaaleilla kasvoilla hymyily, jossa oli sekä
alakuloisuutta että ylpeyttä, ja huulet liikahtivat melkein
kuulumattomin sanoin uskoakseen aalloille hänen salaisimmat
ajatuksensa.
-- _Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä elämässä rakastaa!_
Sitten lisäsi hän tämän ajatuksensa innostamana:
-- Miksi en siis rakastaisi suurta miestä?
Ja hän kuiskasi nämä sanat rajattomalla riemulla. Mutta samalla pudisti
sisällinen väristys hänen hentoa ruumistaan, synkkä salama välähti
hänen mustista silmistään ja hän virkkoi melkein vapisten:
-- _Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä maailmassa vihata!_
-- Miksi en siis vihaisi?...
Hän ei lopettanut lausettaan. Hän nojasi päänsä laivan reunaan, hänen
silmäinsä salama sammui, ja sen sijalle ilmaantui kostea kyynel. Kaksi
toisilleen vihamielistä haltijaa taisteli tämän hehkuvan sielun
anastamisesta. Toinen sanoi: rakasta! Toinen kuiskasi: vihaa! Ja hänen
sydämensä vuoti verta tässä kamalassa taistelussa enkelin ja hornan
hengen välillä, jotka tappelivat hänen sielustaan.
On tarpeetonta mainita, minkä lukija varmaankin jo on arvannut, että
tuo solakka tyttö Maria Eleonoran kannella ei ollut kukaan muu kuin
Regina von Emmeritz, tuo nuori haaveilija, joka Frankfurt am Mainissa
tahtoi kääntää katoliseen uskoon kuningas Kustaa Aadolfin. Kuningas,
joka tunsi ihmissydämen, oli syystä kyllä ajatellut, että tuo
intohimoinen tyttö voitaisiin saada tekemään mitä tahansa, jos hänet
edelleenkin jätettäisiin jesuiittain käsiin. Ei hän ollut sentähden
kostonhimosta, joka tunne ei asunut hänen suuressa sielussaan,
päättänyt lähettää häntä kauas vieraasen maahan, jossa mustat
kiusaukset eivät häntä enää saavuttaisi, vaan oli se tapahtunut
jalosta, inhimillisestä säälistä nuorta, suurilla luonnonlahjoilla
varustettua naista kohtaan. Lukija muistanee, että kuningas lausui
tämän aikomuksensa jo tuona merkillisenä Frankfurtin kaupungin
toimeenpaneman juhlan jälkeisenä yönä; ja kesemmällä lähetettiin neiti
Regina Stralsundin ja Tukholman kautta vanhan, ankaran rouvan, Martta
Ulfsparren luo Korsholmaan. Ei hän aavistanut tuo jalo kuningas, että
se salaperäinen valta, jonka käsistä hän tahtoi pelastaa kauniin
vankinsa, seuraisi häntä Suomen kaukaisiin seutuihinkin. Sillä neiti
Reginalla oli vapaus valita seuraajakseen yksi luotettavimmista
palvelijoistaan, eikä hän valinnut siksi iloluontoista, vaaleaveristä,
hyvää hengetärtään Kätcheniä, joka lähetettiin kotipuoleensa Baijeriin,
vaan valitsi hän imettäjänsä, vanhan Dorthen, joka jesuiittain
palkkaamana jo kauan oli pitänyt yllä uskonvimman liekkiä nuoren tytön
sielussa. Niin oli tuo hyljätty, onneton olento siis yhä edelleenkin
avuton sitä pimeyden valtaa vastaan, joka lapsuudesta pitäen oli
kauheihin opinkappaleihinsa kietonut hänen jalotunteisen, hellän
sydämensä. Ja tätä valtaa voittaakseen ei hänellä ollut aseena muuta
kuin yksi ainoa, vaikka kyllä voimakas tunne, ihailunsa ja haaveellisen
rakkautensa tunne suurta Kustaa Aadolfia kohtaan, jota hän samalla
kertaa vihasi ja rakasti, jonka hän olisi voinut kuolemaan syöstä ja
jonka vuoksi hän kuitenkin olisi ollut valmis itse kuolemaan.
Älykäs Dorthe näkyi aavistavan emäntänsä ajatukset, hän nojautui
eteenpäin, siristi pieniä silmiään ja sanoi tuolla tuttavallisella
äänellä, jonka hänen asemassaan olevat palvelijat niin helposti
omistavat: -- Ai, ai ... vai ovat asiat niin? Tulevatko ne taas ne
syntiset ajatukset kerettiläiskuninkaasta ja hänen joukostaan?
Paholainen on viisas ja tietää mitä tekee. Kun hän tahtoo saada
pauloihinsa tavallisen kevytmielisen tytön heilakan, lähettää hän hänen
eteensä nuoren, punaposkisen keikarin, jolla on pitkät, kauniit hiukset
ja ritarillinen ulkomuoto. Mutta kun hän tahtoo saada haltuunsa
hyljätyn tyttöparan, joka on aatteiltaan jalo ja ylevä mieleltään,
silloin pukeutuu hän komean sankarin haahmoon, semmoisen, joka
valloittaa linnoja ja voittaa sotajoukkoja, ja vähän välittää silloin
tämä lapsiparka siitä, että tuo ylpeä voittaja on hänen kirkkonsa ja
uskonsa pahin vihollinen ja miettii yöt ja päivät niiden häviötä.
Regina käänsi kosteat, säteilevät silmänsä pois merestä ja katseli
sanomattomalla epäilyksellä vanhaa neuvojaansa. -- Sano, -- virkkoi hän
melkein kiivaasti, -- onko mahdollista olla samalla haavaa jalo kuin
enkeli ja ilkeä kuin peto? Onko mahdollista olla samalla haavaa
maailman suurin ja vihattavin mies?
Regina katseli taas merelle. Aamun hiljainen rauha väikkyi kimmeltäväin
ulappain yllä ja kehoitti lepoon sydämen myrskyjä. Nuori tyttö vaikeni.
Dorthe vastasi: -- Hedelmistään tunnet sen, mikä paha on. Ajattele
vain, rakas neiti, mitä kaikkea pahaa tuo jumalaton kuningas onkaan
tehnyt kirkollemme ja meille? Tuhansittain on hän kaatanut
sotilaitamme, ryöstänyt on hän linnamme ja luostarimme, nunnat ja pyhät
isät on hän heidän asunnoistaan karkoittanut, ja hurskasta isä
Hieronymusta ovat hänen pakanalliset suomalaisensa kauheasti
kiduttaneet ja silponeet. Meidät hän on ajanut maanpakoon maailman
ääriin...
Taas Regina katseli saaria ja selkiä, jotka loistivat aamun vienossa
valossa. Kun tuo musta haltija kuiskasi hänen korvaansa vihaa ja
vainoa, tuntui ihana luonto saarnaavan vain pelkkää rakkautta. Jo oli
hän lausumaisillaan tuon hurmaavan ajatuksensa: mitäpä siitä, vaikka
hän olisikin tuhansia kaatanut, karkoittanut munkkeja ja nunnia, vaikka
olisi ajanut meidätkin maanpakoon, mitä merkitsee kaikki tuo, jos hän
vain on suuri ihmisenä ja toimii oman uskonsa innostuttamana! Mutta hän
vaikeni pelosta, hän ei uskaltanut rikkoa koko entisyyttään vastaan.
Hän tarttui sen sijaan muutamaan Dorthen sanaan, ikäänkuin
haihduttaakseen sitä vihan ja kirouksen ukkospilveä, joka kietoi hänen
sydämensä mustaan vaippaansa keskellä tätä levollista, lempeää
maisemaa.
-- Tiedätkö, Dorthe, -- sanoi hän, -- että suomalaiset, joita niin
vihaat, asuvat tämän meren rannalla? Näetkö tuolla kaukana idässä tuon
matalan maan? Se on Suomenmaa. En ole vielä nähnyt sen rantoja, mutta
en voi kuitenkaan vihata sitä maata, jota näin kaunis meri huuhtelee.
En voi ajatella, että pahoja ihmisiä voisi elää näin ihanan luonnon
keskessä.
-- Kaikki pyhät meitä varjelkoot! -- huudahti Dorthe tehden
ristinmerkin laihalla kädellään. -- Onko tuo Suomenmaa? Pyhä Patrikki
varjelkoon meitä koskaan astumasta jalkaamme noille kirotuille
rannoille! Rakas neiti, ettekö sitten ole koskaan kuullut, mitä tuossa
maasta ja sen pakanallisesta kansasta kerrotaan? Siellä vallitsee
ikuinen yö, siellä lumi ei koskaan sula, villit pedot ja vielä
villimmät ihmiset makaavat siellä vierekkäin vuorien luolissa. Metsät
ovat niin täynnä hiisiä ja lempoja, että kun yhtä nimeltään huutaa,
kohta matelee niitä sadoittain esiin kivien ja kantojen takaa.
Keskenään loitsivat ihmiset toisiaan kaikenlaisella pahalla, niin että
kun joku vihaa toistaan, heti muuttaa hän vihamiehensä sudeksi tai
siaksi, ja joka sana, minkä he lausuvat, muuttuu siksi, mitä sillä
tarkoitetaan, niin että kun tahtovat tehdä veneen tai kirveen, niin
sanovat vain ja se syntyy.
-- Sinä kuvaat heitä sattuvasti, -- sanoi Regina, hymyillen pitkästä
aikaa, sillä meren tuoreus teki hyvää hänen haaveelliselle mielellensä.
-- Onnellinen on todellakin se maa, jossa saadaan se, mitä toivotaan,
paljaalla sanan voimalla. Jos olen nälissäni ja haluan kaunista
hedelmää, sanon vain: omena! ja kohta on minulla omena. Jos minulla on
jano, virkahdan: lähde! ja kohta helmeilee lähde edessäni. Jos surut
minua painavat, sanon: toivo! ja toivo palaa. Ja jos ikävöin
rakastettua ystävää, mainitsen vain hänen nimensä ja hän seisoo
vierelläni. Ihana maa olisi Suomi, jos se olisi semmoinen maa. Vaikka
eläisimmekin petojen kanssa lumihaudassa, katsahtaisimme vaan toisiimme
ja sanoisimme: isänmaa! Ja samalla hetkellä istuisimme käsikkäin Mainin
rannalla lehmusten siimeksessä, siellä, missä istuimme silloin kuin
olin lapsi, ja kotiseutumme satakielet soittaisivat meille niinkuin
ennen muinoinkin suloisia säveliään.
Dorthe kääntyi pois äreillä mielin. Laiva purjehti nyt sisäsaaristoon,
kulki hiljaista vauhtia ohi äärimmäisten kallioiden, joista monet,
jotka nyt ovat korkealla veden pinnasta, silloin vielä piilivät
suolaisen aallon alla. -- Mikä on tuo pitkä, metsäinen maa tuolla
vasemmalla? -- kysyi Regina lähellä seisovalta perämieheltä.
-- Susisaari, -- vastasi mies yksikantaan.
-- Nyt sen itsekin kuulitte! -- huudahti Dorthe. -- Susisaari! Se on
ensimmäinen nimi, minkä kuulemme Suomen rantoja lähestyessämme, ja se
tietää, mikä meitä edempänä odottaa.
Laiva kääntyi nyt pohjoista kohti, kulki Långskärin ja Sundomin
välitse, laskeutui taas itää kohti, kulki Palosaaren ohi ja pääsi
esteettömästi sen matalikon yli, joka nyt näiltä vesiltä sulkee pois
suuremmat laivat, Vaasan senaikuiseen mainioon satamaan, ampuen 16
kanuunan laukausta Korsholman vallien kohdalla.