Talonpojan tupa Pohjanmaalla on tätä nykyä avarampi ja valoisampi kuin
missään muualla Suomessa. Välistä se on kaksikerroksinen ja ainakin
kuuluu siihen yliskamareita; usein ovat ikkunat kolme ruutua korkeat;
maalattu on se melkein aina, tavallisesti punaiseksi, joskus nurkat ja
ikkunapielet ovat valkeat, välistä ovat ulkoseinät myöskin keltaiset.
Rakennustapa todistaa puusepän taitoa ja varallisuutta, johon tulee
lisäksi, että pohjalainen ei koskaan rakenna niin suuria ja tiheitä
kyliä kuin hämäläinen ja Turun seutulainen, mutta ei myöskään muulloin
kuin hätätilassa muuta muista ihmisistä niin erilleen kuin Savossa ja
Karjalassa on tapana.
Tämän kertomuksemme aikana olivat savupirtit vielä yleisesti
käytännössä suomalaisen rahvaan keskuudessa; ainoastaan ruotsalaiset
talonpojat käyttivät oikeita tulensijoja ja savutorvia. Mutta jo
silloin nähtiin Pohjanmaan rantapitäjissä jokunen uudenaikaisempi,
ruotsalaisten naapurien malliin rakennettu tupa. Nuo äsken perustetut
kaupungit, jotka houkuttelivat ylimaiden asukkaita rantamaille,
alkoivat jo totuttaa suurempiin mukavuuksiin, ja kuta varakkaampi
talonpoika oli, sitä pikemmin muuttui sekä hän että hänen asuntonsa
siistimmän näköiseksi. Ei tosin sitä ylellisyyttä, jota vastaan
1600-luvulla julkaistiin erityinen asetus ja jota sen avulla koetettiin
kaikin tavoin hävittää, ollut muualla kuin aatelisten tiloilla ja Turun
porvari-pohattain kodeissa; mutta talonpojankin tuopissa kuohui jo
kotitekoinen olut, ja Hollannin herkkuhöysteitä oli hänen kaapissaan
juhlallisempien hetkien varalle.
Sen jälkeen kuin nuijasodan tulipalot olivat hävittäneet savupirtit
Isonkyrön kirkonkylästä, nähtiin siellä ruotsalainen ja suomalainen
rakennustapa rinnakkain hyvässä sovussa edustettuina. Perttilän talo,
joka oli kylän suurimpia ja rikkaimpia, oli rakennettu uuden tavan
mukaan, siinä oli eteinen ja porstua sekä kaksi kamaria suuren tuvan
takana, joista toinen oli isäntää ja toinen hänen tytärtään varten.
Muu talonväki asui enimmäkseen tuvassa, mutta kesän aikaan nukkuivat
nuoremmat ulkosalla luhdeissa ja liitereissä. Siihen aikaan ei
ollut vielä tuota suurta, siniseksi ja punaiseksi maalattua
seinäkellokaappia, joka tätä nykyä on jokaisen varakkaamman talon paras
koristus. Iso, penkkien ympäröimä, höylätty pöytä, jonka päässä on
isännän kunniaistuin, oli asetettu sisäseinälle ovea vastapäätä. Päivä
oli puolisissa ja vellipata porisi liedellä. Tupa oli vielä melkein
tyhjä; kissa vaan kehräsi penkillä, neljätoistavuotias tyttö hämmenteli
pataa ja Meri istui käsitöitä tehden takan luona.
Meri parka oli tointunut, mutta oli vielä kalpea. Hänen pitkä,
keltainen tukkansa aaltoili vapaasti puoleksi paljailla olkapäillä, hän
katsahti tuon tuostakin arasti oveen päin, niinkuin olisi joka hetki
pelännyt isän astuvan sisään. Ja sillä välin tarkasteli hän työtään:
hän neuloi kaunista, kirjavaa vyötä ja lauloi sitä tehdessään vanhaa,
ruotsalaista runoa:
"Vyön minä neulon kirjavan,
sen lemmikilleni lahjoitan,
sodastansa kun saapuvi hän,
luo tulevi oman ystävän."
On jo sanottu, ettei Meri ollut nuori. Niissä juovissa, joita
kärsimykset olivat uurtaneet hänen ennen hienoille poskilleen, näkyi
monivuotisten surujen jälkiä; mutta tällä hetkellä, kun hän katseli
vyötä, kuvastui hänen kasvoillaan melkein lapsellinen tyytyväisyys. Työ
näkyi hänen mieltään ilahuttavan; ja se ystävä, josta hän lauloi, oli
nähtävästi hänelle rakas. Elämä ankaran isän luona ei suuria iloja
tarjonnut, mutta kun hän katseli vyötään, näytti sen kirjavissa
silmukoissa olevan kätkettynä koko tulevaisuus iloa ja onnea. Tätä
vyötään varten hän eli, se oli hänelle sama kuin hänen ainoan riemunsa
muisteleminen ... muisto hänen -- pojastaan!
Ja taas kuultiin hänen laulavan:
"Ja helmiä siihen mä siroitan
iloksi armaani ainoan,
vertoa sille sä löydä et,
vaikk' kuninkaan hovista hakenet."
Samassa astuivat sisään Perttilä ja Larsson ja heidän jäljessään kaikki
muu työväki. Vanhan isännän katse oli synkkä, hän ei voinut salata
itseltään, että Larssonin ennustukset tuntuivat hyvinkin
todenmukaisilta. Hänen pojastaanko tulisi herra? Se mahdollisuus, joka
hänen silmissään oli häväistys, ei ollut tähän saakka johtunut hänen
mieleensäkään.
Meri oli juuri laulunsa lopettanut. Nopeasti kätki hän isän sisään
astuessa vyönsä esiliinan alle, mutta vanhuksen epäluuloinen silmä oli
jo päässyt salaisuuden perille.
-- Istutko taas siinä haaveissasi, tyhjäntoimittaja, sen sijaan että
ammentaisit velliä kuppeihin? -- ärjäsi hän. -- Mitä sinulla on
esiliinassasi? Näytä se tänne!
Merin täytyi kaikkien katseltavaksi vetää esiin tekeillä oleva
vyönsä, rakkain salaisuutensa. Isä tarkasteli sitä hetken aikaa
ylenkatseellisesti, sitten repäsi hän sen kahtia ja heitti palat uunin
taa.
-- Olen sanonut sinulle jo monta kertaa, -- sanoi hän tylysti, -- ettei
rehellisen talonpoikaisnaisen tarvitse puuttua herrain hetaleihin.
Lukekaamme pöytärukous!
Ja vanhus pani kätensä ristiin vanhan tavan mukaan ja kaikki muu väki
teki samalla lailla. Mutta ennenkuin rukous tuli kenenkään huulille,
astui Larsson keskelle lattiaa, hänen muuten hyväntahtoiset kasvonsa
liekehtivät vihasta ja hänen äänensä rehellinen, suoramielinen sointu
esti ketään nauramasta hänen pienelle, pyöreälle vartalolleen.
-- Hävetä saisit, Perttilä, -- sanoi hän päättävästi, -- hävetä saisit
häpäisemästä omaa tytärtäsi kaiken joukon nähden! Niinkuin orja tekee
hän yöt ja päivät työtä enemmän kuin kukaan meistä muista, ja kuitenkin
sanot sinä häntä tyhjäntoimittajaksi, sinä! Sen sanon minä sinulle
vasten naamaasi, niin isäntä kuin oletkin ja vaikken itse olisi
kerjäläistä parempi, jos minulta leipäsi kieltäisit, ettei sinunlaisesi
sydämetön isä ansaitse niin hellää ja hyvää tytärtä kuin Meri on. Ja
ennenkuin minä rupean tätä kurjuutta katselemaan aamusta iltaan, lähden
minä koko talosta palastani mieron tiellä kerjäämään; mutta sinä saat
vastata Herran edessä lapsistasi. Lue nyt ruokalukusi, jos voit, ja
syö, jos maittaa. Hyvästi, Perttilä, minä en kestä kauemmin elämää
tässä talossa!
-- Heittäkää pellolle tuo niskuri, joka uskaltaa isäntäänsä vastustaa!
-- huusi Perttilä tavattoman kiukkuisesti.
Ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Ensi kerran tapahtui se, ettei vanhan
talonpoikaiskuninkaan käskyä toteltu.
-- Hyvä isäntä, -- alkoi vanhin rengeistä, -- kyllä se on niin, että me
ja kaikki muut katsomme, että Larsson...
Voimakas korvapuusti oikaisi puhujan pitkäkseen maahan, ennenkuin hän
oli ehtinyt sanoa loppuun sanottavansa. Turhaan tarjoutui Larsson
mielisuosiolla talosta lähtemään, turhaan yritti Meri sovittaa riitaa;
niin suuri oli tämän kansan oikeudentunto, että he kaikki ilman mitään
ennen tekemäänsä sopimusta, kysymättä neuvoa muilta kuin omalta
vakaumukseltaan, miehissä nousivat isäntänsä harjoittamaa sortoa
vastaan. Neljätoista kiukustunutta, jäntevää miestä seisoi siinä
vihastunutta Perttilää vastaan. Olisipa hän vielä kohottanut kätensä,
niin he olisivat jokikinen lähteneet hänen palveluksestaan, ehkäpä
salvanneet hänet pieneen kamariin vihaansa haihduttamaan; sillä kuta
pohjoisempana suomalainen talonpoika asuu, sitä arempi hän on
selkänahastaan. Perttilä tunsi väkensä ja älysi heti, että hän
kiivauksissaan oli tehnyt tyhmyyksiä. Hän mietti jo keinoa, miten
pääsisi pulasta, tarvitsematta sen enempää nöyrtyä.
-- Mitä te oikeastaan tahdotte? -- kysyi hän jälleen tyyntyneenä.
Miehet katselivat toisiaan.
-- Isäntä on väärässä, -- sanoi viimein muuan rohkeammista. -- Isäntä
on loukannut Meriä syyttömästi, isäntä on käskenyt heittää Larssonin
pellolle ja lyönyt Simoa. Isäntä on väärässä.
-- Meri, tule tänne! -- Meri tuli.
-- Sinä et ole enää mikään lapsi, Meri. Jos et jaksa elää isäsi luona
hänen vanhoilla päivillään, saat mennä asumaan talooni Ilmajoella. Olet
vapaa ... mene, lapseni!
Perttilä tunsi tyttärensä. Hän oli lausunut sanat "mene, lapseni,"
lempeämmällä äänellä kuin tavallisesti ja niihin suli tyttären sydän
heti paikalla.
-- Älä hylkää minua, isä, -- sanoi hän. -- Minä en jätä sinua
milloinkaan.
Puolustajain uhka alkoi horjua, ja vanhus huomasi olevansa voitolla.
-- Tänne huoneentaulu! -- huusi hän ukkosen äänellä.
Neljätoistavuotias Reeta toi katkismuksen ja luki niinkuin oli siitä
tapana lukea pyhäpäivinä:
-- Te palvelijat, olkaat kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne
pelvolla ja vapistuksella teidän sydämenne yksinkertaisuudessa! Te
palvelijat, olkaa alamaiset kaikella pelvolla teidän isännillenne, ei
ainoastaan hyville ja siivoille, vaan myös tuimille!
Oikealla ajalla sanotut sanat vaikuttivat. Elettiin vielä niitä aikoja,
jolloin isännän ja isän valtaa pidettiin pyhänä ja jolloin toinen
niinkuin toinenkin olivat ei vain nimellisesti, vaan myöskin
tosiasiassa "valta Jumalan armosta." Nuo tutut, pienuudesta pitäen
mieleen istutetut sanat, vanhuksen käskevä varmuus ja Merin antama
esimerkki täydellisestä nöyrtymisestä isän vallan alle olivat omansa
lannistamaan noita äsken kapinallisia mieliä niin, että vastustus
samassa oli murrettu. Pöytäluku luettiin; kukin istahti nurkumatta
paikalleen. Ainoastaan vanha ukko Larsson seisoi vielä synkkänä ja
epäilevänä käsi oven rivassa.
Silloin lensi yht'äkkiä ovi selälleen ja vieras mies astui pirttiin.
Tulija oli parrakas sotamies, päässään leveä, komealla kotkan
sulalla koristettu leirilakki, hänen asetakkinsa oli keltaisesta
villavaatteesta ja kupeellaan oli hänellä pitkä miekka sekä kädessä
nuijapäinen keppi. Kengät olivat matalavartiset, leveäsuiset anturat.
-- Se on onni tuo sotamiehen onni, -- huusi hän iloisesti, -- minähän
tulen kuin kutsuttuna! Jumalan rauha, talonpojat, väistykääpä vähäsen;
olen nälkäinen kuin munkki messutessaan enkä jaksa tässä kirotussa
kuumuudessa enää pappilaan asti. Onko teillä olutta?
Vanhuksen mieli kuohahti jo, vaikka pinta pysyikin vielä tyynenä, hän
kohosi jo puoleksi istuimeltaan, mutta istuutui jälleen.
-- Istu, kuoma, -- sanoi hän hiljaisesti; -- Aaron Perttilän pöydässä
lienee sijaa kuokkavieraillekin.
-- Vai niin, -- jatkoi sotamies, joka nähtävästi oli tottunut
pitäytymään esillä, -- vai sinä olet se Perttilä. Se ilahuttaa minua,
toveri! Kunnia kunniasta, minä voin hauskuuttaa mieltäsi sillä, että
olen Pentti Ristonpoika Limingasta, kersantti hänen majesteettinsa
urhoollisessa, pohjalaisessa ratsuväessä, ja lähetettynä tänne pitämään
silmällä sotamiesten ottoa. Vähän enemmän olutta tuoppiin, tytöt! ...
no, no, älkää pelästykö, piikaseni, en minä pure... Perttilä? -- jatkoi
hän, suu ruokaa täynnä. -- Mitä helvettiä, oletko sinä, talonpoika, sen
luutnantti Bertelin isä?
-- En tunne sitä nimeä, -- vastasi vanha isäntä, suuttuneena sotamiehen
julkeasta käytöksestä.
-- Oletko hullu, ukko? Sinäkö et muka tuntisi Kustaa Berteliä, jota
puoli vuotta sitten vielä kutsuttiin Perttiläksi?
-- Poikani! Poikani! -- vaikeroi vanhus sydäntä särkevällä äänellä. --
Minä onneton isä! Hän häpee talonpoikaisnimeään!
-- Talonpoikaisnimeään! -- kertoi iloinen kersantti, silmät suurina
kummastuksesta ja räjähtäen niin isoon nauruun, että tuoppi tanssi
hänen edessään pöydällä. -- Onko teilläkin nimiä, moukat? No, silloin
en minä huoli nimistä minä! Oletpa sinä kunnon velikulta, ukko! ...
sano minulle, mitä sinäkin teet nimellä? -- Ja noin puhuessaan katseli
vieras talon isäntää niin poikamaisella röyhkeydellä, että loukkaus
hänen sanoissaan tuntui paljoa pienemmältä kuin olisi muuten tuntunut.
Vanha Perttilä ei ollut häntä kuulevinaankaan.
-- Minä mieletön, kun lähetin luotani parrattoman poikasen, ja luulin
miehen lähettäneeni! -- lisäsi hän synkästi itsekseen.
Mutta kersantti, joka luultavasti oli ottanut muutamia matkanaukkuja jo
ennen taloon tuloaankin ja nyt oli kaatanut olutta entisen päälle, ei
tahtonut hellittää hyvää puheen ainetta.
-- Älä murjota, ukkoseni! -- jatkoi hän samaan tapaan. -- Te talonpojat
elelette niin paljon härkäin ja lammasten parissa, että teistä
itsestännekin viimein tulee paksupäitä. Jos olisit hiukan kohteliaampi
kuin olet, lähettäisit jonkun sievän tytön tyllykän täyttämään
tuoppini, josta jo pohja paistaa ... se on niin tyhjä kuin sinun oma
kallosi. Mutta te nauristurvat ette ymmärrä, mikä kunnia teille
tapahtuu, kun kuninkaan kersantti alentuu olemaan vieraananne. Tiedä
sinä, ukkorähjä, että sotamies on tähän aikaan herra, hänellä on nimi,
joka joltakin helähtää, sillä hänellä on miekka, joka helähtää. Mutta
te, vetohärät, teillä on vain puuroa päässä ja nauris rinnassa.
Maljasi, ukko ... urhoollisen luutnantti Bertelin terveydeksi! Etkö
tahdo juoda rehellisen ritarin maljaa? ... huuti, hävytön!
Ja oman arvonsa tunnossa uskalsi kersantti lyödä nyrkkinsä pöytään
niin, että lautaset tanssivat ja kömpelöt puuvaditkin olivat vähällä
hypätä lattialle täysineen päivineen.
Ensimmäinen vaikutus tästä raa'asta pilanteosta oli se, että kuusi tai
kahdeksan miestä karkasi pystyyn istuttaakseen kouraan tuntuvalla
tavalla kutsumattomaan vieraasen kunnioitusta talonpojan nimeä kohtaan.
Mutta vanha Perttilä ennätti ennen. Ulkonaisesti rauhallisen näköisenä
oli hän noussut seisoalleen, läheni kersanttia vakavin askelin ja
tarttui sanaakaan sanomatta häntä vasemmalla kädellä niskaan ja
oikealla selkään, nosti hänet penkiltä, kantoi ovelle ja nakkasi Pentti
Ristonpojan suin päin rikkatunkiolle rappusten eteen. Niin ällistynyt
oli iloinen kersantti, että hän tuskin älysi kohottaa jäntevät
kätensä vastarintaan -- silloin, jos hän olisi sen tehnyt, hänen
seitsenkymmenvuotias vastustajansa tuskin olisi päässyt voitolle
epätasaisessa ottelussa.
-- Mene, -- huusi Perttilä hänen jälkeensä, -- ja pidä se, minkä sait,
muistonasi Isokyrön talonpojista!
Ei mikään vaikuta luonnonlapseen niin voimakkaasti kuin häikäilemätön
rohkeus ja ruumiillinen voima. Kun vanhus palasi tupaan, osoitti hänen
väkensä hänelle suosiotaan, jopa ihastustaankin. Unhotettu oli tuo
hetkellinen epäsopu, joka äsken oli tehnyt vihamiehet isännästä ja
palvelijoista. Kilpailu auran ja miekan välillä on yhtä vanha kuin
maailma. Nuijasota, joka oli syntynyt tästä kilpailusta ja melkoisesti
sitä kiihoittanut, oli vielä tuoreessa muistissa. Nämä talonpojat,
joiden itsenäisyys ei, niinkuin monen muun heidän maanmiehensä, koskaan
ollut taipunut hovin herrojen ikeen alle, iloitsivat nähdessään,
että heidän arvoaan ja oikeuttaan puolustettiin sotamiehen ylpeyttä
vastaan; he unohtivat, että ennen pitkää monen heistä ehkä täytyisi
pukeutua sotatakkiin ja taistella isänmaan puolesta. Vanha
talonpoikaispäällikkökin oli, onnistuneesta teostaan iloissaan,
unohtanut synkkämielisyytensä; kerrankin pitkien aikojen perästä
nähtiin hymy hänen huulillaan, ja kun ateria oli syöty, alkoi hän
kertoa joukolleen vanhoja seikkailujaan.
-- En koskaan unohda, kuinka me löylytimme sitä vanhaa lurjusta
Aaprahammi Melkiorinpoikaa, joka täällä Kyrössä vangitutti parhaat
talonpoikamme ja pieksätti niitä kuin pahantekijöitä. Viidenkymmenen
huovin kanssa oli hän vetäytynyt pohjoiseen päin. Oli talvista aikaa,
hän oli hieno herra, sai nuhayskän pakkasessa ja ajoi käärittynä
komeaan sudennahkaturkkiin. Kun hän lähestyi Kokkolan kirkkoa,
paneusimme me väijyksiin katajikkoon, karkasimme kuin jehut hänen
päällensä ja löimme kuoliaiksi kaksikolmatta hänen huoveistaan, ja
hänet itsensä peittosimme me mustelmille, mutta joka kerta kuin hän
näki lyönnin tulevan, veti hän sudennahkan korvilleen, niin ettei siinä
kelmissä mikään tuntunut. Odotahan, sanoi Limingan Hannu Krankka joka
meitä johti, se susi täytyy meidän nylkeä ja sen sanottuaan löylytti
hän Aaprahammia niin tuimasti, että sen täytyi heittää komea turkkinsa.
Krankalla ei ollut muuta kuin pusero parempaa vaatetta päällään ja
kylmä oli, että kivet halkeilivat, ja niin arveli mies, että turkki oli
hyvä olemassa ja heitti sen huomaamattamme omille hartioilleen. Mutta
kun oli hämärä, niin emme me muut hoksanneet, että Krankalla oli herran
turkki päällään, vaan aloimme vereksin voimin taas pölyttää samaa
turkkia, jota ennenkin olimme tottuneet pölyttämään, ja varma on,
että löyly siinä sähähteli Krankan kiukaista, mutta Aaprahammi
Melkiorinpoika virkosi turkista päästyään ja juoksi nuttusillaan kaksi
peninkulmaa Huusan taloon, siellä sitoi hänet Kokkolan Jaakko ja konna
vietiin Tukholmaan. Kauan ei hänen tarvinnut surra sudennahkaansa,
sillä ennen pitkää herttua erotti häneltä pään hartioista.
-- Olkoon, -- sanoi Larsson, joka kernaasti puolusti Flemingiä ja hänen
miehiään, -- olkoon, että _sillä kertaa_ olittekin voitolla. Yksitoista
huovia oli jäänyt henkiin, vaikka olivat kuolluksissa olevinaan; ne te
riisuitte alastomiksi. Keskiyön aikana köntivät nuo puoleksi
paleltuneet lukkarin taloon ja pääsivät huoneeseen; mutta aamulla
tahdoitte te pistää heidät elävältä jään alle, niinkuin teitte
Uronjoella. Susia olitte ettekä ihmisiä. Jokihan oli niin matala, että
teidän täytyi hangoilla työntää miehet avantoon, ja kun eivät tahtoneet
sinne mennä, löivät naisenne heitä vesiämpäreillä päähän.
-- Pidä suusi, Larsson, sinä et tiedä, mitä kaikkea Suitian Klaus teki
-- vastasi Perttilä vihaisesti. -- En sano mitään kaikista niistä,
joita hän ja hänen miehensä tappoivat ja kiduttivat. Mutta muistatko
Severi Sipinpoikaa Sorsankoskella? Saarrettuaan talonpojat käski hän
henkisoturinsa piilulla mestata heidät yksitellen, mutta mies ei
jaksanut katkaista kaulaa useammalta kuin kahdeltakymmeneltä neljältä
ja pyysi herran itsensä jatkamaan. Silloin suuttui herra ja antoi ensin
huoviensa hakata henkisoturin neljään palaseen, jonka tehtyä pakotti
talonpojat hakkaamaan toinen toisensa palasiksi viimeiseen mieheen.
-- Mutta mitenkä teitte te, peijakkaan pojat, Pietari Gumsen talossa?
Väkenne hävitti talon, ikkunat särettiin, karja teurastettiin ja
katkaistut päät pantiin suut auki pönkitettyinä ikkunoihin
kummittelemaan. Senjälkeen sahattiin harjavuolet niin heikoiksi, että
kun väki palasi kotiin, koko huone sortui heidän päälleen. Ja kun
olitte vanginneet erään ratsumiehen, ammuitte häneen kuin maaliin
nuolillanne...
-- Ei kannata sinun puolustaa Suitian Klausta. Muistatko sen naisen,
jonka luo eräs Akseli Kurjen ratsumiehistä tuli ja tappoi häneltä
lapsen äidin omain silmäin edessä. Sitä ei äiti parka voinut sietää,
vaan tarttui keskenkasvuisen tyttönsä kanssa juopunutta miestä
vyötäisiin, löi häntä korennolla otsaan ja pisti sitten pyörtyneen
miehen avantoon. Mutta sitten tuli Klaus-herra ja hakkautti saman
naisen keskeltä kahtia...
-- Se on tyhjää puhetta, jota ei kukaan ole todeksi näyttänyt, --
virkkoi Larsson jurosti.
-- Kuolleet vaikenevat kuin siivot lapset. Ne viisituhatta, jotka
tapettiin Ilmajoella, eivät hiiskahdakaan.
-- Olisit sen sijaan, että teit kersantille väkivaltaa, kysynyt häneltä
uutisia sekä omasta pojastasi että minun pojastani, -- virkkoi Larsson,
päästäkseen tuosta ainaisesta riidan aiheesta, onnettomasta
nuijasodasta.
-- Niin ... sinä olet oikeassa, minun täytyy saada lisätietoja
pojistamme ja sodasta. Huomenna matkustan Vaasaan.
-- Tuleeko hän kohta takaisin? -- kysyi Meri aralla äänellä.
-- Kustaako? Saatanee häntä vartoa -- sanoi isä suuttuneella äänellä.
-- Hänestähän on tullut herra. Hän häpee vanhaa isäänsä ... hän häpee
talonpoikaisnimeään!