Loitolla Saksanmaan hedelmällisistä tasangoista aukeaa pohjoiseen päin
myrskyinen ulappa, jonka pinnalla ei luode eikä vuoksi vaihtele, jonka
rantoja joka vuosi peittää talven jää ja jonka jäätyneet selät välistä
ovat sotajoukkojakin kantaneet. Vuosituhansien kuluessa ovat sen
rannoilla asuvat kansat taistelleet tämän meren omistamisesta ja sen
laineihin vuodattaneet punaisen verensä; mutta meidän kertomuksemme
aikaan oli tämän meren laajoista rannoista yhdeksän kymmenestä yhden
ainoan valtakunnan hallussa, sen valtakunnan, joka oli mahtavin
pohjolassa: _Itämeri_ oli miltei muodostunut sisäjärveksi Ruotsin
valtakunnassa.
Ja Itämeri ajaa mahtavat, siniset lahdelmansa toisen itään ja toisen
pohjoiseen, ja sulkee syliinsä kuin meren tyttären erään aaltojen maan,
joka on sen povesta kasvanut, joka kasvaa siitä vielä tänäänkin ja joka
korkeilla kallioillaan suojelee emonsa sydäntä. _Suomi_ on Itämeren
lempilapsi; vielä tänäänkin se tyhjentää järviensä aarteet äitinsä
helmaan, ja mahtava meri ei siitä sentään ylpeile, vaan vetäytyy
rakastavasti ja hellästi takaisin, niinkuin uhrautuva äiti ainakin,
että tytär saisi kasvaa kasvamistaan, ja joka kesä pukea uudet, päivän
valoon ilmestyneet rannat ruohoihin ja kukkasiin. Onnellinen se maa,
jonka helmassa tuhannet järvet lainehtivat ja jonka rannat merta vasten
tekevät sataneljäkymmentä peninkulmaa! Meri luo valtaa ja vapautta,
meri antaa varoja ja sivistystä; meri on viljelyksen tuoja maan päällä,
ja maa, joka on yhteydessä meren kanssa, ei koskaan voi jähmettyä hädän
ja sorron alle, jos se vaan ei itse ole siihen syypää.
Kaukana Suomen pohjolassa on seutu, joka enemmän kuin mikään muu on
meren kasvatti, koska se loivana ja alavana on niin kauan kuin
muistetaan kasvamistaan kasvanut aaltojen alta. Lukemattomia
viheriäisiä saaria kohoaa sen rannoilla: -- Nuorna ollessani -- niin
kertoo vanha merimies, -- purjehtivat suuret laivat siinä, missä nyt
vene vaivoin pääsee soutamaan; -- ja muutamia vuosia senjälkeen kulkee
karja laitumella entisen meren pohjassa. Leikkivä lapsi uittelee
kaarnavenettään rannalla: katsahda ympärillesi, pienokainen, ja pane
merkille se paikka, missä aaltojen kuohu rantaa uurtaa: kun kasvat
mieheksi, etsit turhaan tuttua rantaasi ... kaukana viheriän kentän
takana kuulet sen kuohun; ja kun kerran seisot vanhuksena samalla
paikalla, niin kohoaa lapsuutesi aikaisen järven sijalla kukoistava
kylä. Omituinen seutu, jossa kaupungit, jotka niin viisaasti rakensivat
satamansa syvien salmien ja jokien vierelle, saavat kahdensadan vuoden
kuluttua ajaa peninkulman matkan satamaansa, ja jossa lahonneita
laivoja ja ankkureita löytyy kahdeksan peninkulman päässä rannasta
soissa ja metsissä.
Tämä seutu on _Pohjanmaa_, se on alaltaan suurempi kuin moni
kuningaskunta ja se ulottuu kauas äärimmäiseen pohjolaan, aina Lapin
raukoille rajoille, jossa aurinko ei koskaan laske keskikesän aikaan ja
jossa se ei joulunpyhinä nouse. Kolme kuukautta vuodessa valvoo siellä
luonto päivän alituisessa loistossa, ja voit sinä siellä juhannuksen
aikana yöllä lukea hienointa kirjoitusta; kolme kuukautta kestää yö,
mutta se on yö, jota tähdet ja revontulet valaisevat, ja jonka aikana
kuu valkoisella hangella kimmeltelee kylmän kirkkaana ja pyhäisen
hienona. Kukkien kauneus on siellä haihtuvampi kuin ihmisten ilo;
seitsemän kuukauden kestäessä kattaa siellä maan silmiä häikäisevä
hanki ja vedet järkkymätön jää; mutta ei koskaan kevät ole suloisempi
kuin sellaisen talven kuluttua; ja kuitenkin on sen suloisuudessa
alakuloisuutta, jota sydän hellii, jota se ymmärtää ja josta se
nauttii.
Meren rannoilla asuu tässä kaukaisessa maassa kaksi heimoa toisiinsa
sekoittumattomina ja toisistaan eroavaisina, muodostaen kirjavan kuvan
kansallisia ja paikallisia omituisuuksia kieleen, tapoihin ja
luonteesen nähden. Mutta on heissä yhteisiäkin muista maan asukkaista
eroavia piirteitä, on vilkkautta, voimaa ja reipasta avomielisyyttä. Se
ei ole mikään maantieteellinen sattuma, vaan se on seuraus kansan
luonteesta, että suurimmat ja verisimmät taistelut, joista Suomen
historia tietää kertoa, ovat tapahtuneet Pohjanmaalla.
Neljä peninkulmaa itäänpäin Vaasasta Kyröjoen matalain rantain varsilla
on Isokyrön pitäjä, rikkaimpia koko Pohjanmaalla, jonka eloaitta se on.
Täällä kasvaa hedelmällisessä savimullassa tuo kuuluisa siemenruis,
jota vuosittain tuhansin tynnyrein viedään laivoilla Ruotsiin; koko
pitäjä on melkein yhtämittainen kenttä aaltoilevia viljavainioita.
Kansa on suomalaista, hämäläistä sukua; pitäjän kallellaan oleva
kirkko, joka rakennettiin v. 1304, on maan vanhimpia muinaisjäännöksiä.
Tänne pyydämme nyt lukijan meitä seuraamaan.
Kertomuksemme aikana ei tämä seutu ollut läheskään niin hyvin viljelty
kuin sittemmin. Nuijasodan hävitykset olivat viivyttäneet viljelystä,
vielä miespolvenkin kuluttua sen jälkeen tuntui seurauksia tässä
sodassa kärsityistä tappioista, ja ankarat sodat ja alituiset
sotamiesten otot estivät ajan noita haavoja parantamasta. Sentähden oli
vielä kesällä v. 1632 moni metsän rannassa oleva talo autiona, vainiot
eivät ulottuneet kauas joen rannasta, ja soiden epäterveellinen usma
peitti koko seudun, kun yö oli viileä. Vaikka metsät olikin jo
haaskattu, saivat niistä tervanpolttajat kuitenkin vielä tarpeensa; osa
rahvasta kalasteli Mikonsaarissa, eikä arvoisalla kirkkoherralla, hra
Georgius Tuomaanpoika Paturilla, ollut tuhansiin markkoihin nousevia
vuosituloja niinkuin sittemmin hänen seuraajillaan.
Senpätähden katselikin matkamies mielihyvällä kirkon läheisyydessä
Perttilän taloa, koska se oli komeampi ja paremmin rakennettu kuin
kaikki muut ja mitä hyötyisimpien peltojen saartama. Kesä oli
edistynyt elokuun keskipalkoille ja leikkuu oli juuri alkanut.
Seitsemättäkymmentä henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia -- nainenkin
kulkee kesällä ulkotöissä Pohjanmaalla -- nähtiin leikkaamassa
kellastunutta ruista, lyhteitä sitomassa ja taitavalla kädellä
korkeita, kauniita kuhilaita rakentamassa. Päivä oli kuuma ja työ
vaikeata; usein tapahtuikin sen vuoksi, että joku laiskemmista
työmiehistä oikaisi selkänsä ja katseli haikealla mielellä pehmoista
piennarta, joka oli kuin luotu leposijaksi. Mutta samalla hän
pelokkaasti vilkaisi muutamaan harmaatakkiseen, vanhaan mieheen, joka
näytti olevan jonkunlainen päällysmies. Niin pian kuin joku
laiskotteli, kuului hänen naapurinsa kuiskaavan: -- Larsson tulee, --
ja sillä oli niin ihmeellinen vaikutus kuin olisi jo selkäsauna ollut
tulossa.
Larsson oli pieni, pyöreä ukko, hänen partansa oli sakea ja kulmakarvat
tuuheat ja hänen katseensa oli enemmän hyväntahtoinen ja iloinen kuin
ankara. Parhaillaan hääriskeli hän nyt muutaman naisen ympärillä, joka
kuumuudesta ja raskaasta työstä voivuksissaan oli vaipunut ojan
reunalle pitkäkseen.
Kalpeista kasvoista päättäen ei tämä nainen enää ollut nuori, saattoi
arviolta olla jo puolivälissä neljänkymmenen; mutta jos vain katseli
hänen solakkaa varttaan tai tuota lempeää, lämmintä ilmettä hänen
sinisissä silmissään, olisi hänen tuskin luullut täyttäneen
kahtakymmentäkään. Koko hänen olennossaan oli jälkiä harvinaisesta,
mutta aikaisin kuihtuneesta kauneudesta, monista kärsimyksistä ja
pitkällisistä nöyryytyksistä. Hänellä oli yllään hieno, valkea
villaröijy, jonka hän oli kuumuuden vuoksi riisunut, sen alla oli
valkeimmasta palttinasta tehty paita ja sen päällä kansan tavan mukaan
punainen liivi, sekä lyhyt, rannukas villahame ja pieni, ruudukas
huivi, joka oli sidottu solmulle pään ympäri kiinnittämään hänen
pitkää, kellertävää liinatukkaansa. Hän oli ollut työssä niinkuin
kaikki muutkin, mutta hänen voimansa eivät riittäneet; hän oli vaipunut
sirppi kädessä sängelle ja muut olivat ilmeisellä kunnioituksella ja
rakkaudella kantaneet hänet pehmoiselle nurmikolle, jossa koettivat
kylmällä lähdevedellä virvoittaa häntä tainnoksista.
-- Kas niin, Meri (Emerentia), -- sanoi vanha Larsson, pitäen isän
hellyydellä hänen päätä polvellaan ja kostutellen kylmällä vedellä
hänen ohimoitaan, -- kas niin, lapsi kulta, älä nyt tee niin tyhmästi
että kuolet ja jätät vanhan ystäväsi ... mitäpä olisi sitten enää hänen
iloistaan tässä maailmassa?... Eihän se kuule minua, lapsi parka; mikä
se on semmoinen isä, joka pakottaa tuommoisen hennon olennon nääntymään
tämmöisessä kuumuudessa!... Lainaa vähän vettä, kas niin, se oli
oikein, nytpä sinä jo avaat kauniit silmäsi. Älä ole milläsikään, Meri,
sinä saat levätä, etkä tarvitse enää tehdä työtä tänään.
Hento, kalpea nainen koetti nousta ylös ja tavoitteli sirppiään. --
Kiitoksia, Larsson, -- sanoi hän heikolla äänellä, jonka sointu
kuitenkin oli kaunis, -- minä jaksan nyt paremmin, minä tahdon leikata,
isä tahtoo...
-- Isä tahtoo! -- kivahti tuo pikku ukko. -- Mutta kas, minäpä en
tahdo, minä, minä kiellän sinua työtä tekemästä, Meri, ja vaikkapa
isäsi ajaisi minut talostaan ja minun täytyisi kerjätä leipääni, niin
en minä salli sinun enää tehdä työtä tänään. No, no, lapsi kulta, älä
nyt pahastu, niin tyhmä ei ole isäsi. Totta kai hän ymmärtänee,
etteivät sinun kätesi ole yhtä lujat kuin meidän, siihen et sinä mahda
mitään; sen olet perinyt äidiltäsi, joka oli herrassukua ja se tulee
sinun tukholmalaisesta kasvatuksestasi... Kas niin, mennään kotiin, älä
nyt ole itsepäinen, Meri!
-- Päästäkää minut, Larsson, tuolla tulee hän itse! -- huudahti Meri,
riuhtasihe irti, tarttui sirppiin ja alkoi leikata. Mutta kumartuessa
musteni hänen silmissään uudelleen ja toisen kerran vaipui hän kalpeana
ja tiedotonna rukiisen.
Mutta työmiehet hänen ympärillään ponnistivat kahta uutterammin, sillä
hän lähestyi itse, tuo ankara mies, kaikkien pelkäämä Perttilän isäntä.
Niinkuin musta pilvi tuli hän verkalleen kävellen pihasta tuovaa polkua
myöten, rotevana ja suorana, vaikka olikin jo seitsenkymmenvuotias.
Hänen pukunsa oli samanlainen kuin muidenkin talonpoikain kesäpuku:
paidanhihat olivat laajat, liivit pitkät ja punaraitaiset,
palttinahousut lyhyet, sukat siniset ja virsut somasti koristetut.
Päässä oli hänellä vaalean tukan peittona suippolakinen neulomalla
tehty villalakki, joka lisäsi hänen jo muutenkin kookasta vartaloaan.
Mutta vaikka puku olikin yksinkertainen, oli hänen ryhtinsä käskevä ja
korska. Suora ryhti, varma käytös, läpitunkevan terävä katse ja
horjumaton varmuus sekä vallanhimo ja ankaruus kasvoillaan ilmaisivat,
että siinä samalla oli entinen puoluepäällikkö ja nykyinen mahtava ja
rikas talonpoika, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan satoja
alustalaisia. Kun näki tuon vanhuksen, ymmärsi heti, miksi häntä siihen
aikaan omalla paikkakunnallaan kutsuttiin _talonpoikaiskuninkaaksi_.
Vanha Aaron Perttilä lähestyi kylmänä ja rauhallisena sitä paikkaa,
missä hänen ainoa tyttärensä lepäsi tajuttomana sängellä. -- Ajakaa
hänet lavoilla pihaan, -- virkkoi hän rengeille; -- kahden tunnin
kuluttua tulee hänen olla takaisin työpaikalla.
-- Mutta Perttilä... -- virkkoi Larsson kiivaasti.
Perttilä kääntyi päin puhujaan ja loi häneen katseen, joka heti tukki
toiselta suun. Senjälkeen käveli hän, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, sarkoja pitkin, arvosteli varmalla silmällä tehtyä työtä,
milloin kiittäen, milloin moittien, ja taittoi silloin tällöin
tähkäpään tutkien tarkalla huolella jyvien lukua ja painoa. Riiheltä
voitiin nähdä koko tuo laaja, kullankellertävä viljavainio, joka oli
monen sadan tynnyrinalan suuruinen suomudasta ojitettu uudispelto.
Vanhus silmäili mielihyvällä ja ylpeydellä tätä aaltoilevaa viljamerta,
hänen vartalonsa suoristui vielä enemmän, hänen rintansa laajeni ja hän
viittasi Larssonin luokseen.
-- Muistatko vielä, millainen oli tämä seutu neljäneljättä vuotta
takaperin? Flemingin huovit olivat mellastaneet kuin pakanat, kylä oli
poltettu poroksi, vainiot hevosten polkemat. Tässä, missä nyt seisomme,
oli aivan lähellä kylää kolkko erämaa, puoleksi palaneita kantoja
kohosi rapakoiden ja rimpien keskestä, ei ollut teitä eikä polkujakaan
tänne päin, eikä kelvannut tämä paikka asunnoksi edes sudellekaan.
-- Muistanhan tuon, -- vastasi Larsson yksikantaan.
-- Ja nyt, katselepas nyt ympärillesi, mies, ja sano: kuka rakensi
tämän kylän ehommaksi entistään? Kuka perkasi tämän korven, kuka teki
teitä ja polkuja, kuka sarat mittasi, suot ojitti, kuka kynti tämän
ihanan, hedelmällisen pellon, kuka kylvi koko tämän vainion, joka nyt
tuulessa huojuu ja josta sadat nälkäiset pian ravintonsa saavat? Sano,
Larsson, kuka on se mies, joka on tämän urotyön suorittanut? -- Ja
vanhuksen silmät loistivat ihastuksesta.
Mutta pieni ukko hänen vierellään näkyi muuta miettivän. Hän paljasti
päänsä, pani kätensä ristiin ja sanoi totisesti: -- Sinä kynnät, sinä
kylvät, sinä maasi muokkailet, vaan Luoja yksin sadon suopi.
Omiin ajatuksiinsa vaipunut Perttilä tuskin kuuli, mitä toinen virkkoi
ja jatkoi hänen tarkoitustaan ymmärtämättä: -- Niinpä niin, Luoja
tietää, että olen kovia kokenut, olen elänyt hädän ja kurjuuden ja
puutteen päiviä, joita miekka tuo mukanaan. Ja itse olen vetänyt
miekkani vihamiehen taloa tuhotakseni, ja kokenut olen voiton ja
tappion päiviä, vahingokseni molempia. Sentähden on minulla oikeus
iloita rauhan töistä; minä tiedän, mitä miekka kaataa ja mitä aura
rakentaa. Miekan teräksessä väijyy paha henki hekumoidakseen ihmisten
verestä ja kyynelistä; miekka murhaa, miekka hävittää, mutta aura antaa
onnea ja elämää... Näetkö, Larsson, tämän vainion on aura perannut.
Tuolla Korsholmassa on Suomen vaakunakilpi, jossa näkyy leijona paljas
miekka kädessä. Jos minä olisin kuningas, sanoisin minä: pois miekka ja
aura sijaan! Aura on Suomen vaakuna; jos meillä on leipää, on meillä
miehiäkin, ja jos meillä on miehiä, ajamme vihollisen ulos ovesta.
Mutta ilman leipää Larsson, mitä auttaa meitä teräs ja ruuti?
-- Perttilä, -- sanoi Larsson epävarmasti, -- sinä olet kummallinen
mies. Sinä vihaat sotaa ja sotamiehiä ja senhän minä hyvin kyllä
ymmärrän; ne ovat talosi polttaneet ja karkoittaneet ensimmäisen
vaimosi pienine lapsineen metsään kuolemaan. Itse olet taistellut
talonpoikien etunenässä ja hädin tuskin pelastunut verilöylystä
Ilmajoen jäällä. Ymmärtäähän sen, ettei tuollainen helposti unohdu.
Mutta sitä minä en ymmärrä, että sellainen talonpoikain ystävä ja
sellainen sotamiesten vihamies kuin sinä ensiksikin otat minut, vanhan
leivättömän sotamiehen voudiksi taloosi ja sitten varustat Lassi
poikani ... Jumala häntä siunatkoon ... sotaan, vieläpä lähetät oman
tyttäresi pojan, Merin lapsen, meidän kaikkien lemmikkimme, pienen
parrattoman Kustaan taistelutanterelle kuninkaan ratsumiehenä...
Vanhan Perttilän kulmat rypistyivät oudosti, puhe oli koskenut hellään
paikkaan, ja hän katseli arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun
kuuntelevan riihen takana. -- Kuka puhuu Merin lapsesta? -- sanoi hän
kuiskaten. -- Minä en tunne ketään muuta lasta kuin _oman_ poikani,
Kustaan, joka syntyi toisesta vaimostani Tukholman matkalla, ja olkoon
Jumala sille armollinen, joka koskaan... Mutta älkäämme puhuko tästä.
Miksikäkö otin sinut? Miksikäkö laitoin pojan sotaan? Se ei sinua
liikuta.
-- Ole sitten siitä puhumatta. Minä tiedän jo enemmän kuin
tahtoisinkaan.
-- Sano, Larsson, jos voit, mitkä kappaleet ovat tarpeelliset oikeaan
ja kristilliseen huoneenhallitukseen?
Larsson katsahti häneen kummastuneena.
-- Minä sanon sinulle sen. Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin
on aurassakin kaksi, joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen,
joka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin,
nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain
riidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa
ja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.
-- Sinä vihaat herroja.
-- Ja sentähden, -- Perttilä pani painoa joka sanalleen ja lausui ne
hymy huulillaan, niinkuin olisi tahtonut laskea leikkiä, -- sentähden
on _minun_ pojastani tuleva joko _talonpoika tai kuningas_. Ei enempää eikä
vähempää.
Larsson katseli häntä sanatonna hämmästyksestä. Hän ei ollut
aavistanutkaan, mikä ääretön kunnianhimo oli salaa kytenyt vanhan
talonpoikaispäällikön rinnassa. Hän ei voinut uskoa mahdolliseksi sitä,
mitä syystä kyllä katsoi mielettömimmäksi röyhkeydeksi. -- Ethän vain
ikinä toivone, -- sanoi hän arasti, -- että Merin poika...
Rotevan vanhuksen silmät säkenöivät, mutta sanat tulivat melkein
kuulumattomina hänen huuliltaan, niinkuin olisi hän turhaan koettanut
voittaa itseään edes tämän yhden ainoan kerran julkilausumasta sitä
rohkeaa ajatusta, joka vuosikausia oli itänyt hänen riehuvassa
rinnassaan. -- Kuningas Kustaa Aadolfilla on vain yksi tytär, -- sanoi
hän viimein oudolla äänen painolla.
-- Neiti Kristiina ... no niin.
-- Mutta valtakunta, joka on sodassa puolta maailmaa vastaan, tarvitsee
miehisen miehen hallitsijakseen.
-- Perttilä ... mitä tarkoitatkaan?
-- Tarkoitan vain sitä, että lapsuudessani kuulin kuningas Eerikin
pojan, joka oli syntynyt talonpoikaistytöstä Kaarinasta, julistettavan
perintöruhtinaaksi.
-- Oletko tullut hulluksi?
Taas hymyili vanhus pilkallisesti. -- Ymmärrätkö nyt, -- sanoi hän
kylmästi, -- mitenkä on mahdollista vihata sotilaita ja herroja ja
kuitenkin lähettää poikansa sotaan hankkimaan mainetta ja kunniaa
kuninkaan silmäin edessä?
-- Heitä pois, Perttilä hyvä, mielestäsi nuo mahdottomat haaveet; sinä
olet järkevä mies, kun ei vaan ylpeyden henki saa valtaa levottomassa
rinnassasi. Aikeesi ei tule onnistumaan, se ei voi tulla onnistumaan.
-- Sen täytyy onnistua.
-- Mitenkä? Täytyykö?
-- Täytyy kuin täytyykin. Minä olen sanonut sinulle, että Kustaasta on
tuleva joko kuningas tai talonpoika. Kumpi tahansa, sama se. Jos tahtoo
tulla talonpojaksi, niinkuin minä, tulkoon vain!
-- Mutta jos häntä ei enää halutakaan tulla talonpojaksi? Jospa hän
onkin saanut päähänsä tulla herraksi, taistella aatelisen vaakunakilven
palkasta?... Muista se, että itse olet ohjannut hänet herrojen
poluille. Upseerina on hän jo aatelismiehen arvoinen.
Perttilä vaipui mietteihinsä.
-- Ei, -- sanoi hän, -- se on mahdotonta. Hänen syntyperänsä ... hänen
kasvatuksensa ... minun tahtoni.
-- Hänen syntyperänsä? Oletko unohtanut, että hänen suonissaan vuotaa
aatelista verta sekä oikealta että vasemmalta. Hänen kasvatuksensa?
Olethan lähettänyt hänet Tukholmaan kaksitoistavuotiaana, olet antanut
hänen kasvaa aatelispoikain seurassa, joiden hän on jokapäivä kuullut
aatelittomia säätyjä pilkkaavan. Sinun tahtosi? Oletko hullu, Perttilä?
Olet antanut kotkan pojan kasvaa kotkien parissa, ja luulet voivasi
tehdä hänestä varpusen. Erehdyt.
Vanhus oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän teeskennellyn kylmästi:
-- Sinä olet herkkäuskoinen narri, Larsson, sinä uskot todeksi
kaikki leikkipuheeni. Minä vastaan pojasta. Älkäämme puhuko tästä sen
enempää ... mutta varo itseäsi ... ei sanaakaan kenellekään siitä, mitä
olen puhunut! Ymmärrätkö?
-- Olen sinun vanha ystäväsi Perttilä, olet palkinnut minut
moninkertaisesti siitä, että Kuitian Klaus-herran sotamiehenä autoin
sinut pakoon Ilmajoella; minä en voi koskaan pettää sinua. Mutta minä
rakastan lapsiasi kuin omiani, vielä enemmänkin kuin omiani. En voi
sietää, että saatat pojan onnettomaksi; ja entä Merin sitten ... onko
sinulla isän tunteita, Perttilä? Mitenkä kohtelet lastasi? Ainoata
tytärtäsi, joka täyttää pienimmätkin oikkusi, joka tekee kaikki
voitavansa nöyryydellä ja tottelevaisuudella sovittaakseen nuoruutensa
hairahduksen, häntä sinä kohtelet kovemmin kuin halvinta palkollistasi,
teetät hänellä, heikolla ja hennolla, raskaimmat askaret; näet hänen
maahan vaipuvan etkä nosta lastasi. Se on julmasti tehty ... sinä olet
luonnoton isä.
-- Sitä sinä et ymmärrä, -- vastasi vanhus synkästi. -- Semmoiset
veteläsydämiset miehet kuin sinä eivät ymmärrä, mitä on tiensä suoraan
kulkeminen, väistymättä oikealle tai vasemmalle. Meri on tullut
äitiinsä, hänessä on herrasneitiä, mutta se on hänestä hävitettävä.
Hänestä ei voi tulla kuningatarta, niinkuin tuli Kaarina
Maununtyttärestä; sentähden pitää hänen olla talonpoikaisnainen
kiireestä kantapäähän. Joko kuningas tai kansa ... olen jo sanonut,
mitä ajattelen välimuodoista, ja nyt kai käsität, miksi minä teen
niinkuin teen. Palatkaamme työväen luo.
-- Entä Meri ... säästä häntä edes tänään!...
-- Hänen on oltava niinkuin muidenkin työssä iltapäivällä.