Kun välskäri oli lopettanut ensimmäisen kertomuksensa, istuivat
läsnäolijat vähän aikaa äänettöminä, lienevätkö sitten ajatelleet
suuren kuninkaan kuolemaa vai lienevätkö vielä odottaneet jatkoa heidän
mielestään ehkä keskeytyneeseen kertomukseen. Nahkasohvassa istui
isoäiti ruskearuutuinen villasaali hartioillaan, hänen vieressään
koulumestari, maisteri Svenonius sinisine nenäliinoineen ja
messinkisankaisine silmälaseineen; oikealla puolen istui postimestari,
kapteeni Svanholm, joka viime sodassa oli menettänyt vasemman
etusormensa; vasemmalla taas kaunis Anna Sofia, joka siihen aikaan oli
18-vuotias ja jolla oli korkea kilpikonnan luusta tehty kampa paksussa,
ruskeassa tukassaan; sekä alempana joko jakkaroilla tai vain paljaalla
lattialla kuusi tai seitsemän pikkuvekkulia, toiset tyttöjä, toiset
poikia, kaikki suu selällään, niinkuin olisivat juuri kuulleet
kummitusjuttuja kerrottavan.
Ensimmäinen, joka keskeytti syntyneen hiljaisuuden, oli Anna Sofia;
päästäen kimakan huudon hän hypähti ylös tuoliltaan, kompastui ja lensi
suoraa päätä maisteri Svenoniuksen syliin. Muihin huoneessa olijoihin,
jotka vielä olivat Lützenissä, teki tämä tapaus melkein saman
vaikutuksen kuin jos olisivat kaikki Isolanin kroaatit tehneet
hyökkäyksen rauhalliseen kamariin. Taistelun tuoksinasta kiihoittunut
postimestari karkasi ylös istuimeltaan ja tallasi isoäidin kipeälle
jalalle rautapohjaisella anturallaan; koulumestari oli hämillään eikä
ollenkaan ymmärtänyt sen ihanan lintusen arvoa, joka oli lentänyt hänen
syliinsä, lapset hajaantuivat hädissään mikä minnekin, kaatoivat
jakkaransa ja piiloutuivat välskärin korkeaselkäisen tuolin taa;
ainoastaan Antero, joka äsken oli seurannut Stålhandsken ratsumiehiä
vallihautojen yli, tarttui välskärin suureen, hopeapäiseen kävelykeppiin
ja asettui sota-asentoon valmiina vastaanottamaan kroaatteja pistin
tanassa. Vanha Bäck oli ainoa, joka pysyi järkähtämättömän levollisena;
otettuaan esille soikean pikanellirasiansa hän puraisi pikkuisen palasen
lempitupakastaan ja kysyi sitten hiljaisesti: Mikä sinua vaivaa, Sofia?
Hämillään ja punehtuen Anna Sofia irroittautui maisterin syleilystä, ja
selitti, etsien pahantekijää silmillään, että joku oli pistänyt häntä
neulalla käsivarteen.
Isoäiti, joka tarpeen tullessa osasi olla ankarakin, pani kohta toimeen
tutkimuksen, ja katso, siinä tuli selville, että Jonathan oli pistänyt
nuppineulan hienon rottinkikeppinsä päähän ja sillä häirinnyt
sisartaan, kun tämä istui ajatuksissaan Lützenin tapahtumia muistellen.
Tuomio julistettiin nopeasti ja lyhyeen niinkuin ainakin
sotaoikeudessa, ja Jonathan sai kovan käskyn heti kohta mennä alas
lastenkamariin ja lukea ylimääräisen läksyn huomiseksi.
Kun nyt järjestys maailman mahtavain avulla oli saatu palautetuksi
ilman sen suurempaa verenvuodatusta, päästiin hiukan tarkemmin
keskustelemaan välskärin kertomuksesta.
-- On se vähän liian meluava kertomus tämä, -- alkoi isoäiti, luoden
kertojaan tuollaisen paljon merkitsevän, lempeän katseen, jolla hän
vielä vanhoillaankin voitti kaikkien sydämet. -- Liian meluava se on,
kunnon serkkuseni, se täytyy minun sanoa; vielä tuntuu nytkin soivan
korvissani tuo kanuunain pauke, josta ei ollut loppua tullakaan. On se
tuo sota kuitenkin kaikitenkin kauheaa ja inhoittavaa, kun ajattelee,
miten paljon verta vuotaa tappotanterella ja miten paljon kyyneliä
kotona. Milloin onkaan koittava se päivä, jolloin ihmiset lakkaavat
raatelemasta toisiaan ja rauhassa ja sovussa jakavat maan ja Herran
hyvät lahjat keskenään?
Postimestarin sotaiset tunteet joutuivat tästä heti kohta kuohuksiin.
-- Sovussa? Jakavatko? Ilman sotaa? Hyi, serkku, hyi, tahtooko serkku
muuttaa maailman muurahaispesäksi? Se olisi kaunista se ... kynäsoturit
tahraisivat maailman pikimustaksi, hottiaiset ja kujoonit hyppisivät
rehellisten miesten silmille, ja kun yksi kansa karkaisi toisen
niskaan, pitäisi tämän kai kumartaa nöyrästi ja kiittää kunniasta.
Eihän toki, semmoiset miehet kuin Kustaa Aadolf ja Napoleon, ne
kouhottelevat hiukan tätä maailmaa, laskevat maahan vähän pilaantunutta
verta, ja siitä maailma vain paranee. Muistan vielä elokuun 21. päivän
Karstulassa; Fieandt seisoi vasemmalla ja minä seisoin oikealla, kun...
-- Jos minä uskaltaisin keskeyttää, -- puuttui puheesen maisteri, joka
jo senkin seitsemänkymmentä kertaa oli kuullut jutun Karstulasta, jossa
Svanholm, siihen aikaan kersanttina, oli menettänyt kuuluisan
etusormensa, -- niin voisin aivan helposti todistaa veljelle, että
maailma kulkee paljoa paremmin eteenpäin musteen voimalla kuin veren.
_Inter arma silent leges_. Jos sodalla olisi sananvalta, niin emme
istuisi nyt takkatulen ja totimme ääressä, vaan kanuunan suun vieressä
jollakin linnan vallilla, saisimme heiluttaa sytytintä sen sijaan, että
nyt hämmennämme sokeria teelusikalla, saisimme nuuskia ruudin savua,
mutta nuuskata emme saisi. Mutta mitä saa muste aikaan? Mustehan se on
tehnyt veljestäkin postimestarin, musteesta veli elää ja musteesta veli
kuolee, se on veljen jokapäiväinen leipä, ja mitä olisi veli, jos ei
mustetta olisi ollenkaan, vaan ainoastaan verta?
-- Mitäkö olisin? Saksan saakeli ... minäkö?
-- Serkku Svanholm! -- virkkoi isoäiti silmäten lapsiin. Ja
postimestari vaikeni.
Välskäri katsoi pitävänsä rakentaa rauhaa veren ja musteen välillä. --
Minä luulen, -- sanoi hän, -- että kansat elävät niinkuin
yksityisetkin. Nuorina ollessaan ovat he rajuja ja hurjia, tappelevat
ja reuhaavat, repivät toisensa palasiksi, mies miestä vastaan. Sitten
ne vanhenevat ja viisastuvat, keksivät ruudin, joka asettaa joukot
joukkoja vastaan ja antaa heidän kylmäverisesti tappaa toinen toisensa
pitkien matkojen päästä. Lopuksi tulee maailma järkiinsä, lataa pyssyt
vain paljaalla ruudilla, niinkuin juhannuslaukauksia ammuttaessa, ja
tarttuu kynään, joka voi olla hyvinkin terävä silloin kuin tarvitaan.
Silloin alkaa yhteisen järjen valta, joka on kaikista järkevin, ainakin
minun ymmärtääkseni.
-- Sepä vasta olisi saakelin ... no, no, serkku, minä vaikenen kuin
muuri! -- huudahti postimestari. -- Mutta minä vain kysyn: Mikä mies
oli Kustaa Aadolf? Mikä mies oli Napoleon? Olivatko ne huilunsoittajia,
häh? Vaiko raakalaisia ja hulluja? Ei kiitoksia, sanon minä! Serkku
kuulee, etten kiroile; serkku olisi vain kuullut, miten tuhannen
tulimmaisesti Fieandt kiroili Karstulassa.
Välskäri jatkoi välittämättä postimestarista:
-- Senpätähden alkaakin kaikkien kansain nuoruuden historia sodalla, ja
sotilas numero yksi maailman ensimmäisessä komppaniassa oli Kain
nimeltään. Mutta koska sota on niin vanha kuin maailma, tulee se
myöskin pysymään niin kauan kuin maailma pysyy. Minä en usko noihin
uusiin ja kauniisiin ikuisen rauhan aatteihin. Minä uskon, että niin
kauan kuin on kaksi ihmistä, jotka tahtovat jakaa maan keskenään, niin
kauan kuin ihmissydämen himot ja halut ovat itsekkäitä, niin kauan
rasittaa heitä myöskin sotien kirous. Ikuinen rauha on minun mielestäni
siinä, ettei meidän enää ole oikeus sotia niin sokeasti, orjallisesti
ja raivoisasti kuin ennen, vaan reippaalla mielellä, niin että ollaan
selvillä siitä, mistä syystä soditaan, ja että tiedetään oikean asian
puolesta sodittavan, ja silloin minun mielestäni sodittakoon ilolla ja
riemulla...
-- Se on siis samaa kuin sotia jonkin aatteen puolesta, -- virkkoi
maisteri miettiväisen näköisenä.
-- Olkoon menneeksi, niin juuri, aatteen puolesta. Katsokaas, se on
aina oleva suomalaisen sotamiehen kunnia, että hän kaikkina aikoina on
taistellut maataan puolustaakseen, lähtemättä muilta heidän maataan
anastamaan. Ja jos hän onkin mennyt ulos maailmaan vierailla mailla
painimaan, silloin on Herra niin kauniisti asettanut, että se on
tapahtunut kaikista korkeimman ja oikeimman asian hyväksi, nimittäin
puhtaan evankeelisen uskon ja koko maailman omantunnon vapauden
puolustamiseksi. Sen kyllä kolmikymmenvuotisen sodan suomalainen tiesi
ja sentähden hän olikin ylpeä itsestään. Hän tunsi, että hänen
sydämensä oli samaa lajia kuin Kustaa Aadolfinkin sydän, ja tämä, sen
mukaan kuin minä ymmärrän, oli maailman kaikista suurin sotapäällikkö,
koska hän taisteli ja voitti suurimman asian puolesta, minkä puolesta
yleensä kannattaa taistella ja vertansa vuodattaa.
-- Kertokaa vielä vähän Kustaa Aadolfista! -- huudahti Antero, joka
kaikesta siitä, mitä välskäri oli kertonut, ei ollut ymmärtänyt muuta
kuin tämän yhden ainoan nimen.
-- Hyvä setä, vielä vähän Kustaa Aadolfista! -- huusivat muutkin
pienokaiset.
-- Ei, kiitoksia, suuri kuningas on nyt kuollut ja saakoon hän levätä
meiltä rauhassa Riddarholman kirkon holvissa. Ja vaikkakin kertomus
siitä menettää paljon, niin se siitä hyötyykin, koska muut henkilöt
pääsevät paremmin esille. Sillä tähän saakka emme ole huomanneetkaan
juuri muita kuin sankarikuninkaamme ja isoäiti on oikeassa sanoessaan,
että korvamme ovat menneet umpeen pelkästä kanuunain paukkeesta. Siitä
on ollut seurauksena, että niin hyvin neiti Regina kuin jesuiitta ja
varsinkin Bertel, joka on kertomuksemme päähenkilö, ovat kulkeneet
ohitsemme kuin muodottomat varjot.
-- Entä Kätchen, -- huomautti isoäiti. -- Minä puolestani tahtoisin
tietää jotakin tuosta iloisesta, siivosta lapsesta. En tahdo puhua
pahaa Reginasta, mutta sen sanon kuitenkin, etten paljoa maksaisi
tuommoisesta mustatukkaisesta, rajusta kissanpojasta, joka milloin
hyvänsä saattaa repiä silmät päästäni.
-- Entä uljas kreivi von Lichtenstein, jota emme ole nähneet sitten
kuin Würzburgissa, -- Anna Sofia lisäsi.
-- Minä aavistan, että hänestä lopulta tulee Reginan sulhanen.
-- Kas vain, silläkö korvalla se pikku serkku kuuntelee, -- virkkoi
postimestari veitikkamaisesti hymyillen. -- Mutta minä pyydän, ettet
veli Bäck enää puutu jonkinjoutavaan, vaan kerrot meille entistä
enemmän Stålhandskesta, Lyytikäisestä, paksusta, pikku Larssonista ja
Vitikasta. Mitenkä se mies tulee nyt korvitta toimeen? Minä muistan
vielä, elokuun 21. p:nä oli muuan korpraali Karstulassa...
-- Veli Bäck, -- puuttui puheeseen koulumestari, joka aina oli
saapuvilla, kun Karstulaa mainittiin, -- veli Bäck, jolla on _justitia
mundi_, oikeuden miekka kädessään, ei varmaankaan voi olla hirttämättä
jesuiitta Hieronymusta Harz-vuoren korkeimman hongan latvaan?
-- Varo itseäsi, veli Svenonius, -- pisti postimestari, -- jesuiitta
oli hyvin oppinut mies, joka taisi hyvin paljon latinaa...
-- Suomalaisista tahdon kertoa teille mitä tiedän, -- sanoi välskäri,
-- mutta jo edeltäpäin täytyy minun sanoa, etten paljoa tiedä.
Odottakaamme vielä parikymmentä vuotta, silloin on varmaankin joku
ahkera tutkija kaivava vanhoista aikakirjoista esiin tiedot reippaiden
kansalaistemme urotöistä. Siihen mennessä on meidän tyytyminen
hajanaisiin piirteisiin ... ehkä vähän lisäileminenkin omasta päästä --
lisäsi välskäri niin hiljaa, etteivät sitä pienokaiset kuulisi, joille
hän kernaasti tahtoi uskotella, että tarina oli täyttä totta.
-- Ja mitäs tuli kuninkaan sormuksesta?
-- Niin, siitäkin saamme kuulla huomeniltana.