Ingolstadtista kääntyi kuningas Landshutiin sisä-Baijerissa. Kuta
syvemmälle hän tunki tähän maahan, jossa ei ennen oltu mitään
kerettiläissotajoukkoa nähty, sitä synkemmäksi kasvoi väestön
uskonvimma, sitä julmemmaksi ja verisemmäksi sen vastarinta. Suuret
talonpoikaisparvet väijyivät kaikkialla munkkiensa johtamina,
surmasivat jokaisen, joka heidän tielleen sattui ja kiduttivat
vankejaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kuninkaan oma väki alkoi
menestyksen hurmaamana ja näiden julmuuksien ärsyttämänä luopua siitä
sotakurista, joka tähän asti oli ollut sen kunnia, ja verisesti kostaen
hävittää niitä seutuja, joiden kautta se kulki. Murhaten ja väijyen
seurasi salainen vihollinen ruotsalaisen sotajoukon jälkiä ja onneton
jokainen vähälukuisempi joukkio, joka uskalsi erota muutamiakaan pyssyn
kantamia pääjoukosta.
Tungettuaan syvemmälle sisämaahan halusi kuningas eräänä päivänä
lähettää uusia, tärkeitä määräyksiä Banérille, joka suojellen kuninkaan
paluumatkaa hitaammassa marssissa kulki hänen jäljessään Ingolstadtista
päin. Epävarmojen olojen vuoksi oli tuollainen sanan lähettäminen
peräti vaarallinen, eikä kuningas tahtonut antaa sitä suuremman joukon
tehtäväksi. Silloin tarjoutui nuori, suomalainen upseeri ainoastaan
kahden ratsumiehen seuraamana suorittamaan tämän tehtävän. Kuningas
suostui siihen ja nuo uhkarohkeat ratsumiehet lähtivät eräänä toukokuun
iltana vaaralliselle retkelleen.
Nuori upseeri ei ollut kukaan muu kuin meidän kaikkien hyvä tuttu
Bertel ja hänen toverinsa olivat pohjalainen Pekka ja hämäläinen
Vitikka. Yö oli pimeä ja pilvinen; nuo kolme miestä ratsastivat
varovasti keskitietä peläten yhtä helposti eksyvänsä tuntemattomassa
seudussa kuin joutuvansa tiepuolessa väijyvien baijerilaisten
ammuttaviksi. Hieno, tuhuttava sade oli pehmittänyt kuormavaunujen
särkemän tien, ja joka hetki olivat he vaarassa joko kompastua kiveen
tai kaatua suulleen likavesirapakkoon.
-- Kuulehan, mies, -- sanoi Vitikka ivaillen vierustoverilleen, -- sinä
olet pohjalainen ja taidat siis loihtia?
-- Huono miespä minä olisin, ellen taitaisi, -- vastasi Pekka samaan
henkeen.
-- Niinpä loihdi minulle sitten tähän Hattelmalan harjanne ja laita
niin, että tuolla laaksossa näemme tulien tuikkavan Hämeenlinnasta.
Siellä istuu muuan mustalaistyttö, joka oli ennen henttuni, ja nyt
tahtoisin minä kernaammin nukkua hänen vieressään kuin rämpiä näissä
saakelin rapakoissa tässä pirun pimeässä metsässä.
-- Se nyt ei ole minulle kumma eikä mikään, -- vastasi Pekka kehuen; --
katsohan tuonne, etkö jo näe tulien kiiluvan Hämeenlinnasta?
Toveri siristi silmiään epävarmana siitä, puhuiko pohjalainen totta vai
leikkiä, sillä toinen saattoi tapahtua yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja
todellakin näkyi alhaalla olevasta painanteesta tulen tuiketta, mutta
hämäläinen käsitti kuitenkin kohta, että kotipuoleen oli vielä
kahdensadan peninkulman matka. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä eikä niitä
voitu saada ottamaan askeltakaan eteenpäin. Tiheä murros tien poikki
kaadettuja puita esti ratsumiehiä pääsemästä askeltakaan eteenpäin.
-- Hiljaa! -- kuiskasi Bertel, -- minä kuulin ritinää pensaikosta.
Ratsastajat ajoivat vähän matkaa syrjään ja kyyristyivät hevostensa
selkään sanaakaan hiiskumatta. Toisella puolen tietä kuului askelia ja
katkeavien oksien ritinää.
-- Niiden täytyy olla täällä neljännestunnin kuluttua, -- sanoi joku
ääni Baijerin murteella.
-- Montako niitä on?
-- Kolmekymmentä ratsumiestä ja toistakymmentä kuormahevosta. Ne
lähtivät hämärissä Geisenfeldistä ja mukanaan on niillä vangittu tyttö.
-- Ja montakos meitä on?
-- Noin viisikymmentä pyssymiestä ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä,
joilla on kirveitä ja keihäitä.
-- Hyvä. Ei yhtään laukausta saa ampua, ennenkuin ne ovat kolmen
askelen päässä.
Silloin hirnahti Bertelin hevonen, Lapiksi kutsuttu; se oli kotoisin
Rovaniemeltä, pieni, mutta virkeä ja väkevä.
-- Ken siellä! huudettiin maantieltä.
-- Ruotsalainen! huusi Bertel rohkeasti samoinkuin Würzburgin
portissakin, laukaisi pistoolinsa ääntä kohti ja huomasi ruutitulen
valossa suuren joukon talonpoikia, jotka olivat asettuneet murroksen
ympärille. Hän käänsi hevosensa, käski miehiään seuraamaan ja lähti
laskemaan täyttä laukkaa takaisin Landshutiin päin.
Ruutitulen valossa olivat talonpojatkin huomanneet nuo kolme
ratsumiestä ja ehättivät nyt sulkemaan heiltä tien kiireimmän kautta.
Bertel pääsi Lappinsa avulla ajoissa pakoon, mutta Vitikan hevonen
kompastui kantoon ja Pekan lihava työhevonen, kotoisin Isostakyröstä,
sai suosta ylös pyrkiessään keihään piston rintaansa. Nähdessään
toveriensa vaaranalaisen tilan, ei Bertel voinut jättää heitä oman
onnensa nojaan, vaan käänsi hevosensa ympäri, löi kuoliaiksi lähinnä
olevat talonpojat, tarttui Pekan hevosen suitsiin ja koetti vetää sitä
ylös suosta, huutaen samalla Vitikalle, että tämä heittäisi hevosensa
ja hyppäisi Lapin selkään. Rohkea yritys oli jo onnistumaisillaan: jo
olivat kaikki kolme päässeet takaisin maantielle, kun yht'äkkiä kuului
suhina ilmassa ja Bertel kiskaistiin nuoran silmukkaan takertuneena
alas hevosensa selästä. Vitikka putosi hänkin maahan: Lappi laukkasi
tiehensä ja vasten tahtoaan täytyi Pekankin seurata hevosensa jäljessä,
joka riensi toisen mukaan. Bertel ja Vitikka vangittiin tuossa
tuokiossa kädet selän taakse sidottuina.
-- Hirttäkää nuo koirat, ennenkuin toiset ennättävät apuun.
-- Pää alaspäin! -- ehdotteli joku toinen.
-- Ja pään alle pieni rovio! -- lisäsi kolmas.
-- Ei saa tehdä tulta! -- komensi neljäs, jolla näytti olevan johtava
asema. -- Kuule, toveri, -- kuiskasi hän maassa makaaville vangeille.
-- puhuitteko te suomenkieltä?
-- Mene helvettiin! -- murahti Vitikka.
-- _Maledicti, maledicti Fennones!_ -- huudahti äskeinen ääni pimeästä.
-- Nyt olette vihdoinkin käsissäni!
-- Nyt tulevat ne! -- huusi joku joukosta ja todella kuuluikin samassa
hevosten askelia Ingolstadtista päin. Talonpojat vaikenivat ja sulkivat
varovaisuuden vuoksi suun vangituiltakin. Tulijat ratsastivat
tulisoihtujen valossa ja näkyivät olevan saksalaisia ryöstelijöitä,
jotka palasivat rosvoretkiltään jostakin läheisyydestä. Nopeasti
ratsastaessaan eivät he huomanneetkaan murrosta edessään, ennenkun
olivat aivan sen luona ja samassa paukahti murhaava laukaus kaadettujen
puunrunkojen alta. Toistakymmentä etumaista miestä nähtiin kaatuvan
maahan, hevoset hyppäsivät pystyyn ja laahasivat perässään
jalustimiinsa takertuneita kaatuneita, koko joukkio joutui
hämmennyksiinsä, toiset kääntyivät hetikohta takaisin ajaen kumoon
kuormahevoset, toiset ampuivat umpimähkään murrokseen kätkeytynyttä
vihollista. Talonpojat hyökkäsivät esiin väijymäpaikaltaan, karkasivat
raivostuneina jäljelle jääneiden kimppuun ja kiskoivat heitä suopunkien
avulla hevosten selästä. Saksalaiset puolustautuivat epätoivon
uljuudella; kymmenen minuutin kuluttua oli koko parvi hajaantunut,
kahdeksan tai yhdeksän oli päässyt pakoon, viisitoista makasi verissään
maantiellä, ja kuusi tai seitsemän oli otettu vangiksi, samalla kun
kaikki mukana tuotu saalis oli joutunut vihollisten käsiin. Ainoastaan
neljä talonpoikaa oli kaatunut. Baijerilaisten kosto oli kamala. He
ampuivat vankeja paljaalla ruudilla silmiin, kaivoivat heidät vyötäisiä
myöten märkään maahan ja kivittivät heidät hitaasti kuoliaiksi.
Kun tämä hirmutyö oli tehty, ryhdyttiin saalista korjaamaan. Kädet
sidottuina viskattiin Bertel ja hänen seuralaisensa hevosen selkään ja
niin alettiin ajaa metsää kohti. Hetken kuluttua pysähdyttiin
yksinäiseen taloon, vangit laahattiin sisään ja nakattiin muista
erillään olevan kamarin lattialle, sill'aikaa kuin talonpojat tuvassa
antautuivat hurjan voitonriemun valtaan ja virkistivät voimiaan äsken
anastetulla viinillä. Kamariin astui nyt kalmankalpea munkki, jonka
vyöllä riippui pellavaiseen nuoraan kiinnitetty miekka. Mielihyvin
lähestyi hän soihtu kädessään vankeja, irroitti heidän suukapulansa ja
tarkasteli vaieten heidän kasvojaan. -- Valehtelevatko silmäni? --
sanoi hän viimein. -- Vai eikö se ole luutnantti Bertel kuninkaan
henkivartioväestä?
Bertel kohotti kulmiaan ja tunsi jesuiitta Hieronymuksen.
-- Tervetuloa luokseni, herra luutnantti, ja kiitoksia viimeisestä!
Noin harvinaista vierasta on kestitettävä miten talo parhaiten taitaa.
Luulen nähneeni toverinnekin tätä ennen, -- jatkoi hän osoittaen
Vitikkaa.
Raaka hämäläinen katsoi häntä tuikeasti silmiin ja veti suunsa
pilkalliseen irvistykseen. -- Minne olet pannut vasemman korvasi,
munkki? -- huusi hän kiroten. -- Pois kalotti päästäsi, kananvaras,
niin nähdään onko sinulle kasvanut aasin korva sijaan!
Jesuiitan hahmo muuttui hänen ajatellessaan tapausta Breitenfeldin
tappotanterella ja raivostuneena puri hän hammasta. -- Kavahda omia
korviasi! -- kähisi hän. -- _Anathema maranatha!_ Ne ovat kuulleet
kuultavansa tässä maailmassa.
Näin sanottuaan taputti jesuiitta kaksi kertaa käsiään ja sisään astui
seppä tulipunaiset pihdit kädessään.
-- No, toveri, joko korviasi kuumentaa? -- ivaili munkki.
Vitikka vastasi uhkamielisesti:
-- Luulet olevasi viisaskin, mutta et ole kuitenkaan kuin rajasuutari
piruun verraten. Herrasi ja mestarisi ei tarvitse pihtejä, hän nipistää
näpillään.
-- Oikea korva, -- sanoi jesuiitta. Seppä, joka oli kuumentanut
rautojaan läheisessä takkatulessa heilutti niitä hämäläisen pään
päällä. Vitikka naurahti pilkallisesti. Hänen ruskeat poskensa
punastuivat, mutta vain hetkiseksi. Hänellä oli enää vain toinen korva
jäljellä.
-- Tahdotko luopua uskostasi tunnustaa paavin ja kirota Lutherin, niin
saat pitää toisen korvasi.
-- Saituri! -- huudahti hämäläinen. -- Herrasi ja mestarisi tarjoo
maita ja valtakuntia ja sinä tarjoat vaan kurjan korvan!
-- Vasen korva! -- virkkoi jesuiitta kylmästi.
Seppä teki työtä käskettyä. Kidutettu sotamies vain hymyili.
-- Tämä on inhoittavaa! -- huudahti vieressä makaava Bertel. -- Tapa
meidät, jos tahdot, mutta tapa pian!
-- Ja kuka on sanonut, että aion _tappaa_ teidät? -- vastasi isä
Hieronymus. -- Päinvastoin on omassa vallassanne, tahdotteko jo tänä
yönä päästä vapaaksi.
-- Ja mitä vaadit minulta?
-- Te olette urhoollinen nuori mies, luutnantti Bertel! Minua surettaa,
että kuningas niin häpeällisesti ja niin väärin on ottanut teiltä sen
arvon, jonka olette verellänne ansainnut.
-- Vai niin, vai surettaa se sinua? Entäpä sitten?
-- Teidän sijassanne minä kostaisin.
-- Kostaisinko? Niinpä niin, olenhan sitä tuuminut.
-- Te kuulutte Kustaa Aadolfin henkivartioväkeen. Te tiedätte kai, mitä
oikeauskoiset, katoliset ruhtinaat antaisivat sille, joka elävänä tai
kuolleena toimittaisi kuninkaan heidän käsiinsä?
-- Mistäs minä sen tietäisin, aivoisa isä?
-- Ruhtinaskunnan saisi hän, jos olisi aatelismies;
viisikymmentätuhatta tukaattia, jos olisi aateliton.
-- Arvoisa isä, se on liika pieni palkka niin suuresta palveluksesta.
-- Ota joko kuolema taikka ruhtinaallinen palkkio!
-- Vai tämä olikin tarkoituksesi, arvoisa isä?
-- Tehkää niin kuin tahdotte; kun olette miettinyt ehdotustani, saamme
siitä taas puhua. Tällä kertaa voitte kuitenkin ostaa henkenne ja
vapautenne paljoa halvemmasta, aivan mitättömästä.
-- Mitähän tuo mahtanee olla, arvoisa isä?
-- Kuulkaa minua. Minä pyydän teiltä vain pyhän valan, että teette
minulle vähäpätöisen palveluksen. Kuningas Kustaa Aadolfilla on
oikeassa etusormessaan pieni kuparisormus. Se on hänelle arvoton, mutta
minä maksaisin paljonkin sen saadakseni, sillä minä olen ...
muinaiskalujen keräilijä. Minä tahtoisin kernaasti omistaa muiston
kuninkaasta, jota, vaikka vihaankin, kuitenkin ihailen ihmisenä.
-- Entä se sormus...?
-- Se tulee teidän hankkia minulle tavalla millä tahansa, ennenkuin kuu
ensi kerran kääntyy. Luvatkaa se valallanne ja olette vapaa!
-- Siis vaan pieni rikos seitsemättä käskyä vastaan? Ja anteeksi saan
jo edeltäkäsin? Mene, rosvo, ja kiitä onneasi, että käteni ovat
sidotut; muuten opettaisin sinua pitämään arvossa sotilaan kunniaa!
-- Rauhoittukaa, nuori mies, ja muistakaa, että henkenne on minun
käsissäni. Kun olen tehnyt tehtäväni toverinne kanssa, tulee teidän
vuoronne.
Bertel heitti häneen vain halveksivan silmäyksen.
-- Työhösi, seppä! -- mutisi jesuiitta synkästi. Ja seppä tempasi taas
hehkuvat pihtinsä tulesta.
Samassa syntyi sekavaa melua pirtin puolella, missä talonpojat
mässäsivät. Huudettiin: -- Aseihin! Ruotsalaiset ovat kimpussamme! --
Ovi paiskattiin auki. Toiset tarttuivat pyssyihinsä, toiset nukkuivat
juovuksissaan lattialla. Ulkoa kuului selvästi ruotsalaisten upseerien
komentosanoja: -- sytyttäkää tupa tuleen, pojat, ne ovat satimessa,
saakelit!
Jesuiitta hyppäsi ulos ikkunasta.
Tulinen, mutta lyhyt kahakka syntyi tuvan ovessa. Talonpojat joutuivat
pian tappiolle ja pyysivät armoa. Mutta etumaiset pistettiin
pertuskoilla kuoliaiksi ja toiset vangittiin, tupa ryöstettiin ja
Bertel tovereineen vapautettiin.
-- Larssonko se on? -- huusi hän iloisesti.
-- Potz donner wetter, ka Bertelhän se on? Tännekö sinun oli vietävä
kuninkaan käsky?
-- Entä itse?
-- Saakeli vieköön, sinä tiedät, että minä olen onnen poika! Minut
lähetetään vartioimaan kuormastoa, minä tapaan tiellä muutamia
ryöstelijöitä, jotka kertovat tästä väijymäpaikasta metsässä; minä
kiiruhdan sinne heidän neuvonsa mukaan ja vapautan yht'aikaa reippaan
pojan ja ihanan immen. Katso häntä: poskipäät punaiset kuin mansikka,
silmät kuin taivaan sini!
Bertel katsahti kupeelleen ja näki siinä vapisevan tytön,
puolikuolleena pelästyksestä.
-- Sehän on neiti Reginan kamarineito Kätchen! -- huudahti Bertel, joka
monet kerrat oli nähnyt tuon iloisen tytön totisen neidin seurassa.
-- Pelastakaa minut, luutnantti Bertel, pelastakaa! -- huusi tyttö ja
tarttui tiukasti häntä käsivarteen.
-- Larsson, lahjoita minulle tuo tyttö!
-- Oletko sinä järjiltäsi? Tahdotko riistää minulta tyttöni?
-- Päästä hänet vapaaksi! minä pyydän...
-- Niin teenkin ... muutamien viikkojen kuluttua! Mutta hellitä hänet,
sanon minä, tahi... -- Tulinen, paksuvartaloinen sotilas kohotti jo
pitkän miekkansa, jolla hän juuri oli seivästänyt talonpojan.
-- Tupa palaa! -- huudettiin samalla kaikilta tahoilta ja paksu,
tukahduttava savu tunki jo sisään. Bertel kiiruhti ulos tytön kanssa.
Larsson riensi jäljestä ja mielen kuumuus haihtui tulen kuumuuteen.
Vasta kun ulkona pihalla nähtiin tupa ylt'ympäri tulessa, muisti
Bertel, että se oli täynnä ihmisiä, että siellä oli noin kolmekymmentä
talonpoikaa, jotka käsistään ja jaloistaan kiinni kytkettyinä eivät
päässeet paikaltaan liikahtamaan. -- Pelastakaamme onnettomat! -- huusi
hän.
-- Oletko hullu? -- nauroi Larsson. -- Nehän ovat niitä roistoja, jotka
äsken löivät niin monta meikäläistä reipasta poikaa hengiltä. Ann'
roihuta!
Oli jo myöhäistä auttaa. Nuo onnettomat baijerilaiset joutuivat aikansa
raakamaisen sodankäynnin uhreiksi, jolloin julmuuden harjoittamista
pidettiin uljaana tekona. Mutta inholla käännymme me pois näistä aikaa
kuvaavista tapauksista, ja kiiruhdamme kuvaamaan Ruotsin jalopeuran
viimeistä taistelua, jonka seuraaminen on sekä suurenmoisempaa että
mieltä ylentävämpää.