Tapahtumat ajavat toisiaan kuin aalto ajaa aaltoa kuohuvassa virrassa,
ja ahtaitten kehyksien sisään puristettu kertomus on pakotettu
kiitämään eteenpäin kosken nopeudella. Pois on meidän kiiruhdettava
sivu merkillisen ajan merkillisimpien tapahtumien seurataksemme hienoa,
mutta kautta monenlaisten aikojen ja kohtaloiden kulkevaa kertomuksemme
lankaa: kuninkaan sormusta.
Wallenstein, tuo kauhea mies, oli tehnyt sovinnon keisarin kanssa,
koonnut hirveän sotajoukon ja kääntynyt mustan ukkospilven tavoin
rikasta Nürnbergiä vastaan. Kustaa Aadolf keskeytti voittoisan kulkunsa
Baijerissa rientääkseen häntä vastaan, ja täällä, kahdessa vahvasti
varustetussa leirissä, seisoivat molemmat sotajoukot yksitoista viikkoa
liikkumattomina vastakkain -- seisoivat siinä kuin pantteri ja leijona
painautuneina hyökkäystä tekemään ja tarkasti vartioiden toistensa
pienimpiäkin liikkeitä. Koko seutu paljastettiin näiden sotajoukkojen
elättämiseksi ja alituisilla ryöstöretkillä käyden tuotiin ruokavaroja
pitkien matkojen takaa. Keisarillisten sotajoukossa kunnostivat niissä
töissä itseään Isolanin kroaatit, ruotsalaisten sotajoukossa taas
Taupadelin rakuunat ja Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet.
Nälänhätä, kesäkuuma, kulkutaudit ja sotamiesten ryöstöretket
levittivät hätää ja kurjuutta kaikkialle. Kustaa Aadolfin sotajoukko
oli, sittenkun siihen olivat yhtyneet Oxenstjernan ja Banérin laumat,
50,000 miestä. Elokuun 24. p:nä 1632 hyökkäsi hän Wallensteinia
vastaan, joka 60,000 miehen kanssa oli sijoittunut voittamattomien
vallituksien taa. Jo ennen auringon nousua alkoivat Torstensonin
kanuunat ampua Alte Vesteä. Yön pimeydessä kiipesi 500 valkeaan
prikaatiin kuuluvaa saksalaista pyssysoturia jyrkänteitä myöten ylös,
nousten valleille hirmuisimmasta kuulasateesta huolimatta. Hetken aikaa
näytti siltä kuin voitto olisi palkinnut heidän urhoollisuutensa;
unestaan heränneitten vihollisten hämmennys, naisten huudot ja
ruotsalaisten kuulat, joiden edessä kaatuivat kumoon teltat ja ihmiset,
olivat hyökkäykselle eduksi. Mutta Wallenstein pysyi tyynenä ja
rauhallisena, lähetti pois vaimot ja vyörytteli hyökkäävien päälle
joukon toisensa perästä. Urhoollinen prikaati ajettiin tappiolla
takaisin. Kuningas ei hänkään tahtonut taipua; vielä kerran karkasi
valkea prikaati eteenpäin; turhaan. Silloin kutsui Kustaa Aadolf esiin
suomalaiset "näyttääkseen, että pohjolan urhous saa saksalaisten
pelkuriuden häpeästä punastumaan", niinkuin Schiller sanoo. Nuo valitut
olivat Pohjanmaan miehiä. Kuolema irvisti heitä vastaan tuhannesta
tulikidasta; mutta siitä huolimatta nähtiin heidän päättävästi ja
järkähtämättömällä uljuudella kiipeävän ylös sateesta ja verestä
liukastunutta vuoren rinnettä. Noita vahvoja vallituksia, tuota
murhaavaa kuulasadetta vastaan kilpistyi kuitenkin kaikki heidän
urhoutensa; ne harvat, joihin eivät keihäät ja kuulat sattuneet,
heitettiin takaisin; ensi kerran nähtiin Kustaa Aadolfin suomalaisten
väistyvän ja yhtä turhia olivat kaikkien muidenkin joukkojen yritykset.
Keisarilliset lähtivät ajamaan takaa, mutta heitettiin takaisin, he
lähtivät uudelleen, mutta heitettiin uudelleen takaisin. Taistelua
jatkettiin koko päivä, suuri oli mieshukka kummallakin puolella, monta
urhoollista päällikköä kaatui ja kuolon enkeli tähtäsi taas luotinsa
kuningasta kohden, mutta osui vain kengän korkoon.
Keisarillinen ratsuväki joutui yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa
vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassierien tieltä, jotka oli
puettu rautaan kiireestä kantapäähän ja joita kautta kaiken maailman
kutsuttiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin
maakreivi virkkoi suuttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia
joukkojaan. -- No hyvä, -- sanoi Kustaa Aadolf, -- minä lähetän
suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos on oleva onnen
muutos. -- Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja
noita voittamattomia vastaan. Näiden kantajoukkojen välillä syntyi
uljas, ihana, ikimuistettava ottelu; pensaita kasvavalla Regnitz-virran
rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta
vastaan; kypäröitä vastaan tylsyivät miekkojen terät, pitkät pistoolit
salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa
on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin
nuo kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat
voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, hänen voittamattomansa
pakenivat. Hänen sijaansa kiiruhti Fugger melkoisen joukon kanssa ja
karkoitti suomalaiset, jotka alituisesti taistellen rinta vihollista
vastaan peräytyivät viidakkoon. Täällä oli keisarillisten vastassa
ruotsalaisten kiväärituli. Fugger kaatui ja uupuneet suomalaiset
pakoittivat hänen ratsuväkensä peräytymään.
Yön tultua oli enempi kuin 3,000 miestä kaatunut. Alte Vesten
tappelussa, sanoo Schiller, katsottiin Kustaa Aadolf voitetuksi, koska
hän itse ei voittanut. Seuraavana päivänä vetäytyi hän Baijeriin.
44,000 ihmistä, ystävää ja vihollista, oli rutto ja sota vienyt noiden
murhaviikkojen aikana Nürnbergin ympärillä.
Syysyöt pimenivät pimenemistään, Saksan verellä tahrattu maa oli usvien
peitossa eikä vieläkään näkynyt taisteluista mitään loppua tulevan.
Ainoastaan yksi suuri mies oli määrätty, monet myrskyt kestettyään,
purjehtimaan rauhan ikuiseen satamaan ja muuttamaan elon syksyisestä
yöstä iankaikkiseen valoon. Yhä lähempänä liihoitteli kuolon enkeli
Kustaa Aadolfin jaloa otsaa ja levitteli sen ympärille tuota valoaan
korkeammasta maailmasta, jonka joskus nähdään viimeisinä elon hetkinä
säteilevän maailman jaloimpien ympärillä. Ympärillä seisova joukkio
erehtyy niistä, mutta poismenevä itse aavistaa niiden tarkoituksen.
Kaksi päivää ennen kuolemaansa kunnioitettiin Kustaa Aadolfia kuin
Jumalaa, mutta hänen sielussaan vavahti aavistus läheisestä lopusta, ja
hän virkkoi hovisaarnaaja Fabriciukselle: -- Ken tietää, eikö Jumala
kerran ole rankaiseva sekä heidän pakanallista mielettömyyttään että
myöskin minua, ja näyttävä heille, etten minäkään ole muuta kuin heikko
kuolevainen.
Kuningas oli kulkenut Saksiin päin hävittävän Wallensteinin jäljessä.
Arnstadtissa heitti hän hyvästinsä Akseli Oxenstjernalle ja Erfurtissa
kuningatar Maria Eleonoralle. Siellä samoinkuin Naumburgissa näkyi
monista valmistuksista, että hän oli valmistautunut siihen, mikä oli
tulossa. Wallenstein, joka luuli hänen asettuneen talvileiriin, lähetti
Pappenheimin ja 12,000 miestä Halleen; itse oli hän Lützenissä 28,000
miehen kanssa ja kuningas Naumburgissa 20,000 miehen kanssa.
4. p:nä marraskuuta, saatuaan tietää Pappenheimin poistumisesta, lähti
kuningas nopeasti liikkeelle yllättääkseen heikontuneen vihollisensa,
ja olisikin se onnistunut, jos hän olisi päässyt tekemään hyökkäyksensä
5. p:nä. Mutta hänen voittoisalle tielleen viskasi kohtalo vähäisen
esteen, tuon pienen Rippachin puron, joka viivytti hänen kulkuaan.
Vasta myöhään illalla marraskuun 5. p:nä lähestyi kuningas Lützeniä;
Wallenstein sai aikaa ja ymmärsi käyttää sitä hyväkseen. Pitkin
Leipzigiin vievää valtatietä kaivatti hän ravit syvemmiksi, teetätti
rintavarustuksia ja asetutti niiden taa molemmin puolin tietä parhaat
tarkk'ampujansa, joiden oli määrä ristitulellaan tuhota eteenpäin
hyökkääviä ruotsalaisia. Kuninkaan sotaneuvosto epäsi hyökkäystä
tekemästä; ainoastaan herttua Bernhard kehoitti siihen ja kuningas oli
samaa mieltä, -- sillä, -- sanoi hän, -- paras on peseytyä ihan
puhtaaksi, kun on kerran kylpyyn joutunut.
Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa
Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti
ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, irroitti hän oikeasta
etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua
Bernhardille ja käski hänen, jos jotakin erikoista tapahtuisi,
toimittamaan sormus eräälle nuorelle, suomalaiselle upseerille.
Varhain aamulla ratsasti kuningas sotarintamaansa tarkastamaan. Hän oli
puettu hirvennahkahaarniskaan ja harmaaseen päällystakkiin; kun häntä
kehoitettiin moisena päivänä käyttämään haarniskaa, vastasi hän: --
Jumala on haarniskani. -- Sakea usva viivytti hyökkäystä. Päivän
koittaessa veisasi koko sotajoukko virren: "Jumala ompi linnamme" ja
kun sumua yhä kesti, aloitti kuningas itse virren "Älä säiky joukko
pienoinen", jonka hän vähän ennen oli itse sepittänyt. Sen jälkeen
ratsasti hän rivien ohi huutaen: -- Tänä päivänä me, pojat, pääsemme
kaikista vaivoistamme; -- ja kaksi kertaa oli hänen hevosensa vähällä
kompastua.
Vasta klo 11 aamupäivällä hajaantui usva heikon tuulen henkäyksen
tieltä. Heti kohta teki ruotsalainen sotajoukko hyökkäyksensä: oikealla
sivustalla, jota kuningas johti, oli taas Stålhandske suomalaisineen,
lisänään ruotsalaista väkeä; keskustassa oli ruotsalainen keltainen ja
vihreä prikaati Nils Brahen johdolla; vasemmalla sivustalla oli
saksalaista ratsuväkeä herttua Bernhardin komennettavana. Herttuata
vastaan seisoi Colloredo parhaimman ratsuväen kanssa, keskustassa oli
Wallenstein itse taajain jalkajoukkojen kanssa, jota paitsi hänellä oli
seitsemän kanuunaa rintaman edessä; Stålhandskea vastassa seisoi
Isolani raakojen, mutta urhoollisten kroaattiensa kanssa. Sotahuuto oli
molemmilla puolin sama kuin Breitenfeldin tappelussa. Kun kuningas
antoi merkin hyökkäykseen, pani hän kätensä ristiin ja huudahti: --
Jeesus, Jeesus, auta minua tänään taistelemaan pyhän nimesi kunniaksi!
Nyt sytyttivät keisarilliset Lützenin, tykistö alkoi jyskää ja
ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin, kärsien kuitenkin jo alussa suuria
tappioita. Vihdoinkin pääsi ruotsalaisten keskusta hautojen yli,
valloitti nuo seitsemän kanuunaa ja syöksi takaisin kaksi vihollisten
prikaatia. Jo kääntyi kolmaskin pakosalle, kun Wallensteinin onnistui
saada heidät pysähtymään. Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun
sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat tapelleet
kroaatteja ja puolalaisia vastaan ja ajaneet heidät pakosalle, olleet
vielä ehtineet vallihautojen yli. Silloin kiiti kuningas eteenpäin
smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset voivat
seurata kuninkaan juoksijaa. Taru kertoo, että keisarillinen pyssymies
oli ampunut häntä hopeakuulalla; varmaa vain on, että kuninkaan vasen
käsi haavoittui ja että hän koetti salata haavaansa, mutta uupuneena
veren vuodosta kohta pyysi Lauenburgin herttuata, joka ratsasti hänen
sivullaan, saattamaan hänet huomaamatta pois tappotanterelta. Mutta
sodan touhussa hyökkäsivät Götzin kyrassierit ja heidän etunenässään
Moritz von Falkenberg heidän ohitsensa. Falkenberg tunsi kuninkaan ja
ampui häntä vyötäisiin huutaen: -- Sinua olen kauan hakenut! --
Hetikohta sen jälkeen kaatui Falkenberg itse. Ja silloin on kuningas
horjunut satulassaan ja pyytänyt herttuan varjelemaan omaa henkeään; ja
herttua on tarttunut häntä vyötäisiin tukeakseen häntä, mutta silloin
on koko vihollisten lauma karannut heidän päälleen ja erottanut heidät.
Pistoolinlaukaus on kärventänyt herttuan tukkaa, kuninkaan hevonen on
saanut kuulan kaulaansa ja hullaantunut, ja Kustaa Aadolf on vajonnut
satulasta, laahannut vähän matkaa mukana jalustimiin takertuneena ja
sitten pudonnut maahan. Nuori paashi Leubelfingen Nürnbergistä oli
tarjonnut hänelle hevosensa, mutta ei jaksanut nostaa ylös kaatunutta.
Keisarillisia ratsumiehiä ajaa ohitse, he kysyvät, kuka on haavoitettu,
ja kun Leubelfingen ei tahdo vastata, syöksee yksi heistä miekkansa
hänen lävitsensä, toinen ampuu kuningasta päähän; jonka jälkeen muutkin
ampuvat heitä useampia kertoja ja he peittyvät toisten ruumiiden alle;
mutta Leubelfingen elää vielä muutamia päiviä sen jälkeen kertoakseen
jälkimaailmalle suuren Kustaa Aadolfin surullisesta, ikimuistettavasta
sankarikuolemasta.
Sill'aikaa oli ruotsalaisen sotaväen keskusta ollut pakotettu
väistymään, tuhat silvottua ruumista lepäsi tappotanterella, mutta
vielä ei oltu voitettu jalankaan verran maata. Molemmat sotajoukot
olivat melkein samoissa asemissaan, joilla olivat olleet ennen
taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoitettu hevonen,
tyhjä satula veren vallassa, laukkaavan rivejä pitkin. -- Kuningas on
kaatunut! -- Ja niin kertoo Schiller kauniisti seuraavaa: "ihmishengen
arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa;
kuolemalla ei enää ollut mitään kauhua kaikista pienimmillekään, sitten
kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä." Herttua Bernhard
karahdutti rivistä riviin: -- Te ruotsalaiset, suomalaiset ja
saksalaiset, -- huusi hän, -- teidän ja meidän ja vapauden puolustaja
on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen
kuolemataan kostamaan! -- Ennen kaikkia muita totteli tätä kehoitusta
Stålhandske suomalaisineen; äärettömillä ponnistuksilla karkasivat he
hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui
heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani heittäysi toisaalle ja koetti
valloittaa ruotsalaisten kuormastoa, mutta hänen täytyi väistyä. Yhtä
suurella raivolla tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli,
sill'aikaa kuin herttua Bernhard välittämättä siitä luodista, joka
musersi hänen kätensä, valloitti yhden vihollisten pattereista. Koko
keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean
hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt
ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää
keisarillisten nurinniskaista pakoa.
Silloin kajahti yli avaran kentän riemuhuuto: -- Pappenheim on täällä!
-- Ja Pappenheim, tuo uljahista uljahin, oli todellakin siellä
ratsumiehineen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: -- missä on Ruotsin
kuningas? -- Osoitettiin Stålhandsken joukkoa ja hän hyökkäsi sinne.
Siinä syntyi mitä kuumin, mitä kiukkuisin kahakka. Keisarilliset
rohkaisivat mielensä, kääntyivät takaisin ja ahdistivat kolmelta
puolelta yht'aikaa. Ei kukaan väistynyt. Brahe kaatui ja hänen
keltainen prikaatinsa kaatui melkein viimeiseen mieheen. Winckel
vihreine miehineen kaatui yhtä kauniiseen järjestykseen, mies miehen
viereen, niinkuin olivat riveissään seisoneet. Muu ruotsalainen
jalkaväki vetäytyi hitaasti takaisin ja voitto näkyi jo suosiollisesti
hymyilevän tuolle kaikki musertavalle Pappenheimille.
Ei hän kuitenkaan, tuo aikansa Ajax, mies sata-arpinen, saisi nähdä
voiton päivän koittavan. Jo ensi hyökkäyksessä suomalaisia vastaan
musersi falkonettitykin luoti hänen sarvenansa; kaksi pyssynluotia
lävisti hänen arpisen rintansa; sanotaan, että Stålhandske itse oli
häneen osunut. Hän kaatui, vielä kuolemassaankin riemuiten Kustaa
Aadolfin kaatumisesta, ja uutinen hänen kuolemastaan levitti kauhua
keisarillisten joukkoihin. -- Pappenheim on kuollut; kaikki on hukassa!
-- Vielä kerran törmäsivät ruotsalaiset eteenpäin; herttua Bernhard,
Kniephausen, Stålhandske tekivät ihmeitä. Mutta myöskin Piccolomini,
joka kuusi haavaa ruumiissaan nousi vielä seitsemännen hevosen selkään,
taisteli yliluonnollisella uljuudella. Keisarillinen keskusta ei
väistynyt ja pimeä erotti taistelevat. Wallenstein vetäytyi takaisin ja
uupunut ruotsalainen sotajoukko leiriytyi taistelukentälle. Yhdeksän
tuhatta kuollutta luettiin Lützenin kentillä.
Seuraukset tästä taistelusta olivat tuntuvia keisarillisille. He olivat
menettäneet kaiken tykistönsä ja uskonsa Pappenheimin ja Wallensteinin
voittamattomuuteen. Suuri friedlandilainen raivosi vihasta; ankaralla
kädellä hirtätti hän pelkurit ja palkitsi kullalla urhoolliset.
Sairaana ja synkkämielisenä vetäytyi hän jäljelle jääneen kymmenen
tuhannen miehensä kanssa takaisin Böömiin, jossa turvautui tähtien
yölliseen seuraan, jossa hautoi petollisia tuumiaan ja jossa Buttlerin
käsi lopetti hänen loistavan elämänsä.
Mutta kuitenkin -- kautta katolisen maailman raikui ääretön voiton
riemu, sillä lutherilaisuus ja ruotsalaiset olivat menettäneet
verrattomasti paljon enemmän kuin heidän vihollisensa. Kangistunut oli
se käsi, joka niin voimakkaasti oli heiluttanut valon ja vapauden
voittoisata miekkaa; protestanttien suru, johon sekautui pelko
tulevaisuudesta, oli yleinen ja syvä. Syyttä ei laulettu _te deumia_
Wienin, Brüsselin ja Madridin tuomiokirkoissa; kaksitoista päivää
kestävillä loistavilla härkätaisteluilla vietettiin Madridissa pelätyn
sankarin kuolemaa; mutta kun keisari Ferdinand, joka oli suurempi ja
jalompi kuin hänen aikalaisensa, näki kaatuneen vihollisensa verisen
haarniskan, sanotaan hänen vuodattaneen kyyneliä.
Monenlaisia tarinoita kulki suuren Kustaa Aadolfin kuolemasta; milloin
syytti kansa Lauenburgin herttuaa Frans Albertia, milloin Richelieutä,
milloin herttua Bernhardia kuninkaan kuolemasta; mutta ei yhtäkään
näistä epäluuloista ole historia osoittanut tosiksi. Eräs uudempi
saksalainen kirjailija[8] kertoo seuraavan kansan suusta saamansa
tarinan: "Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf sai vielä nuorena ollessaan
eräältä naiselta, jota hän paljon rakasti, rautaisen _sormuksen_, jota
hän ei sittemmin koskaan antanut irroittaa kädestään. Sormuksessa oli
seitsemän ympyrää, jotka muodostivat alkukirjaimet hänen kumpaankin
nimeensä. Seitsemän päivää ennen hänen kuolemaansa katosi sormus hänen
sillä kertaa huomaamatta tätä omituista varkautta."
Lukija tietää, että tämä kertomus kutoutuu tuohon sormukseen, mutta
monet seikat antavat aihetta luuloon, että sormus oli ollut kuparista.
Taistelun jälkeisenä iltana lähetti herttua Bernhard sotamiehensä
soihtujen valossa etsimään kuninkaan ruumista ja he löysivät sen
ruumisko'on alta ryöstettynä ja ruhjottuna. Se vietiin Meuchenin
kylään, palsamoitiin siellä, ja sotamiehet saivat luvan vielä kerran
katsella sankarikuninkaansa kalventuneita kasvoja. Katkeria kyyneleitä
vuodatettiin, mutta ei ainoastaan surun, vaan ylpeydenkin kyyneleitä,
sillä vähäpätöisinkin katsoi kunniakseen sitä, että oli saanut
taistella noin jalon ja uljaan kuninkaan vierellä.
-- Katsokaa, -- sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken
suomalaisista, -- ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen
kuparisen sormuksensa, tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija
oikean käden etusormessa.
-- Mitä olisivat he tehneet kuparisormuksella? -- kysyi muuan
skottilainen, joka äsken sotaväkeen saapuneena ei vielä tiennyt niistä
taruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.
-- Mitäkö kuparisormuksella? -- virkkoi eräs pommerilainen
salaperäisesti. -- Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus
oli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli
kuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.
-- Mutta kas, hän kadotti sen, -- virkkoi kolmas, -- ja sentähden...
-- Mitä se tuo pommerilainen potaattimaha puhuu? -- kivahti suomalainen
vihaisesti. -- Jumala eikä kukaan muu on suojellut suurta
kuningastamme, mutta sormuksen sai hän suomalaiselta tytöltä, jota
nuoruudessaan suuresti rakasti; minä tiedän näistä asioista enemmän
kuin te, mokomat perunaturvat!
Herttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut
kuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen,
pisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta:
-- Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel?
-- Tunnen, teidän ylhäisyytenne.
-- Elääkö hän?
-- Ei, teidän ylhäisyytenne.
Herttua kääntyi hajamielisenä toisen puoleen ja antoi käskyjä oikeaan
ja vasempaan. Hetken kuluttua hän kuninkaan nähtyään taas muisti
jotakin. -- Oliko hän urhoollinen mies? -- kysyi hän.
-- Hän oli Stålhandsken miehiä! vastasi suomalainen yksikantaan, mutta
omituisella ylpeyden vivahduksella äänessään.
-- Milloin kaatui hän ja missä?
-- Viimeisessä Pappenheimin kahakassa.
-- Etsikää häntä!
Herttuan käsky täytettiin nurkumatta, vaikka uupuneet sotamiehet
ihmettelivätkin, miksi juuri tuo nuori upseeri oli etsittävä, kun Nils
Brahe, Winckel ja niin moni muu harmaantunut päällikkö virui verissään
tappelutanterella. Vasta aamupuoleen yötä palasivat lähetetyt sillä
tiedolla, ett'ei Bertelin ruumista oltu voitu löytää mistään.
-- Hm, -- sanoi herttua tyytymätönnä, -- suurilla miehillä on välistä
pienet oikkunsa; mitä minä nyt teen kuninkaan sormuksella?
Ja marraskuun punainen aamuaurinko valaisi Lützenin kenttiä. Uusi aika
koitti, mestari oli poissa ja oppilaat saivat tehtäväkseen hänen työnsä
jatkamisen.