Ennenkuin jatkamme kertomustamme, on meidän vielä hetkeksi palaaminen
Frankfurtiin. Onnettoman käännytysyrityksensä jälkeen vartioitiin neiti
Reginaa ahkerasti ja lähetettiin hänet kevään tullen ensi avovedellä
Suomeen, jossa hänet kerran vielä tavannemmekin. Ei se ollut uskonviha,
ei myöskään kostonhalu, joka vaikutti muuten niin jalomielisen Kustaa
Aadolfin ankaruuteen tätä nuorta tyttöä kohtaan; luottamuksen
väärinkäyttäminen koskee kipeästi jaloon sydämeen, eikä neiti Regina
tehnyt mitään tuota luultua rikollisuuttaan poistaakseen;
intohimoisuudellaan hän päinvastoin vahvisti kuninkaan luuloa
syyllisyydestään, ja yhä vielä taisteli viha hänen rinnassaan siitä
paikasta, mikä siinä olisi ollut rakkaudelle tuleva.
Muuan selittämätön tapaus lisäsi kuninkaan suuttumusta. Samana yönä kun
Bertel saattoi jesuiitan, isä Hieronymuksen, valtion vankilaan, josta
hän seuraavana päivänä oli tuotava hirtettäväksi, pääsi tämä
vaarallinen munkki pakenemaan kenenkään käsittämättä, mitenkä se oli
voinut tapahtua. Noilla pimeyden miehillä oli kaikkialla puolusmiehensä
ja salaiset käytävänsä; vielä samana yönä löydettiin siihen saakka
tuntematon salaovi kuninkaan makuuhuoneessa. Bertelin viattomuus tuli
siis ilmi, mutta hänen uusi virheensä suututti taas kuningasta ja nuori
luutnantti sai jäädä rintamaan tavalliseksi sotamieheksi.
Jo helmikuun keskipaikoilla 1632 alkoi kuningas varustautua
sotaretkelle, valloitti maaliskuussa kahden viikon piirityksen jälkeen
vahvan Kreutznachin ja jätti kuningattaren sekä Akseli Oxenstjernan
Mainziin. Mutta Tilly oli sillä välin salaa karannut Kustaa Hornin
kimppuun Bambergissa ja tehnyt siellä pahaa jälkeä. Kuningas kulki
hänen jäljessään alaspäin Tonavaa kohti ja koetti tunkeutua Lechin yli
Baijeriin. Turhaan selittivät hänen sotapäällikkönsä, että virta on
syvä ja vuolas sekä että vaaliruhtinas Tillyn, Altringerin ja 22,000
miehen kanssa odotti vastaisella rannalla. Kuningas vastasi Aleksanteri
suuren sanoilla Granikon luona: "Onko meidän, jotka olemme kulkeneet
yli Elben, Oderin ja Reinin, jopa yli itsensä Itämerenkin, pysähdyttävä
avuttomina Lech-virran luo?" Ja ylimeno päätettiin tehtäväksi.
Kauan ratsasti kuningas rantaa pitkin, hakien sopivaa kaalauspaikkaa.
Lopuksi löysi hän sen virran käänteessä; muuan hänen rakuunoistaan
pukeutui talonpojaksi, oli pyrkivinään virran yli ja sai herkkäuskoiset
baijerilaiset ilmaisemaan, että Lech oli 22 jalkaa syvä. Muutamia
talonpoikaistupia revittiin, hirsistä tehtiin tarpeellisen korkeita
siltapukkeja, neljä patteria yhteensä 70 kanuunaa varten, rakennettiin
rannalle ja vallihautoja kaivettiin tarkk'ampujille, sill'aikaa kuin
tuoreen puun ja märän sammalen savu peitti koko seudun pimeään
vaippaansa.
Tilly oli kuitenkin vanha ja viisas; kohta oli hän kaikkine joukkoineen
metsässä toisella rannalla rakentamassa vahvoja varustuksia ja
kaivamassa vetelään maahan syviä ojia, joista hänen pyssymiehensä
tähtäsivät murhaavan tulensa ruotsalaisia kohti. Huhtikuun 3. p:nä
alkoivat ruotsalaisten kanuunat vastata ja lakasivat pian vastapäätä
olevan niemekkeen puhtaaksi. Huhtikuun 5. p:nä oli pukit saatu virtaan
aivan vihollisten nenän alla; nyt heitettiin niiden päälle lankkuja ja
tavallisuuden mukaan lähetettiin suomalaiset ensimmäisinä tuleen. 300
jalkamiehelle, jotka kaikki olivat vapaaehtoisia ja joita johti pieni
paksu Larsson ja urhokas savolainen Paavo Lyytikäinen, annettiin käsky
juosta lankkujen yli ja kaivaa vastaisella rannalla vallitus sillan
pään puolustukseksi; kullekin heistä luvattiin palkkioksi 10 talaria.
Hetki oli juhlallinen ja ratkaiseva ja siitä riippui koko Baijerin
kohtalo, sillä milloin tahansa saattoi jokin Tillyn kuulista sattua
siltaan ja estää ylipääsyn.
Suomalaiset panivat pois pyssynsä, tarttuivat kuokkiin ja lapioihin ja
karkasivat hurraata huutaen täyttä juoksua lankkujen yli. Mitä kauhein
ristituli suunnattiin kaikista Tillyn varustuksista tätä yhtä ainoata
paikkaa kohti; joka hetki iski kuulia veteen, heitti vaahtoa korkealle
ilmaan ja sattui vinkuen milloin hoikkaan siltaan, milloin rantaan, ja
vähän väliä kohtasi se sillan yli juoksevia, sirottaen satutettujen
jäsenet virran vietäviksi. Ei ole tietoja siitä, montako noista 300:sta
pääsi hengissä toiselle rannalle; eikä niillä, jotka sinne pääsivät,
ollut aikaa katsoa jäljelleen tai lukea toisiaan, ravakasti ryhtyivät
he työhön lapioilla ja kuokilla ja saivatkin ennen pitkää luoduksi
maavallin, joka osaksi suojeli heitä edestäpäin, mutta jätti kuitenkin
vielä heidän kylkensä alttiiksi rantapatterien tulelle.
Tilly käsitti hyvin kyllä tämän paikan tärkeyden ja jatkoi ampumistaan
kahta kiivaammin. Ruotsalaiset käsittivät sen yhtähyvin ja ruiskuttivat
vastapäätä olevaan metsään haulia ja kuulia, jotka milloin säkenöiden
iskivät kiviin, milloin katkoivat puiden latvoja ja karistivat oksia ja
puitten palasia ja katkenneita runkoja baijerilaisten päälle, jotka
vaan odottivat käskyä hyökätäkseen eteenpäin. Innostuttaakseen väkeään
kiiruhti kuningas itsekin pattereille ja ampui omalla kädellään jopa
kuusikymmentä laukausta. Kanuunain jyske oli niin kova, että se kuului
peninkulmittain pelästyneeseen Baijerin maahan.
Ensiksi yli päässeitten suomalaisten rivit alkoivat kauheasti harveta;
mutta vasta sitten, kun vallitus oli valmis, katsahtivat jäljelle
jääneet taakseen ja huomasivat, että heidän lukumääränsä oli vähentynyt
enempään kuin puoleen ja että heistä satamäärä makasi maassa verissään,
puhumattakaan niistä, jotka virta oli niellyt. Sillä hetkellä käski
kuningas nuoren, sittemmin niin kuuluisan Kaarlo Kustaa Wrangelin
kiiruhtamaan heidän avukseen. Suomalaiset, jotka olivat ihastuksissaan
kansalaistensa rohkeudesta ja levottomia heidän kohtalostaan, vaativat
kiivaasti, että heidät vietäisiin taistelemaan, ja yht'äkkiä oli
Wrangelilla ympärillään 300 suomalaista vapaaehtoista, joiden kanssa
hän urhoollisesti juoksi yli notkuvain siltalautojen. Kuuluvilla
hurraahuudoilla tervehtivät maanmiehet ensiksi yli tulleita.
Urhoollinen herttua Bernhard, joka samoin kuin kuningaskin suosi
suomalaisia, pyysi ja sai luvan tehdä liikkeen heidän edukseen.
Muutamien suomalaisten ratsumiesten seuraamana löysi hän vähän matkan
päässä joessa kahlaamon, ratsasti onnellisesti sen yli ja hyökkäsi
hurjalla rohkeudella vihollisen oikeaan sivun kimppuun. Baijerilaiset,
jotka koko ajan tähystivät siltaa, hämmästyivät kovin tästä
hyökkäyksestä, joutuivat miesluvustaan huolimatta epäjärjestykseen ja
puolustautuivat vain laimeasti. Kauheata tuhoa teki herttua Bernhardin
pieni joukko hajaantuneissa riveissä, ja ennenkuin vihollinen oli
ehtinyt tointua, olivat hän ja hänen miehensä tunkeutuneet toisten
suomalaisten luo sillan päähän.
Tällaisten rohkeain ja musertavain ratsuväkihyökkäystensä tähden saivat
suomalaiset siihen aikaan nimekseen "hakkapeliitat", sanoista "hakkaa
päälle!", joilla he taistelun tuoksinassa yllyttivät toisiaan
urhoollisuuteen.
Tämän menestyksen elähyttäminä alkoi nyt joukko toisensa perästä, sekä
ruotsalaista että saksalaista jalkaväkeä, juosta sillan yli. Tilly,
joka viimeiseen saakka oli tahtonut säilyttää väkeään ruotsalaisten
murhaavalta kuulasateelta, lähetti nyt Altringerin lukuisan
jalkamiehistön kanssa valloittamaan sillan päähän tehtyä varustusta ja
ajamaan takaisin yli tulleet. Baijerilaiset lähestyivät juoksujalassa,
mutta eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin heitä kaatui
ruoduittain maahan. -- Mutta olihan tässä taisteltava oman maansa
puolesta, -- ja jokainen, jossa vain henkeä oli, karkasi raivoisana
suomalaisten varustusta vastaan. Wrangelin nuori sankaririnta kohoili
mielihyvästä, sillä järkähtämättömänä seisoi hänen väkensä. Nyt oli
koetettava. Sankan pilven lailla hyökkäsivät eteenpäin vihollisten
joukot, harvenivat, mutta saapuivat kuitenkin neljän viiden tuhannen
miehen suuruisena joukkona vallituksen luo. Suomalaiset ottivat heitä
vastaan tulisilla tervehdyksillä; vasta viidentoista askelen päässä
pamahtivat heidän pitkät kiväärinsä ja jokainen laukaus sattui.
Baijerilaiset säpsähtivät ja pysähtyivät; useimmat heistä olivat
nuorta, vasta värvättyä väkeä ja he alkoivat horjua ... suomalaiset
ehtivät ladata uudelleen, vielä yksi yhteinen laukaus, ja koko
hyökkäävien joukko hajaantui hurjasti paeten rantoja pitkin. Altringer
kiiruhti hätään, kokosi heidät jälleen ja vei väkensä toisen kerran
taisteluun; samassa mennä vinkasi kanuunankuula niin likitse hänen
korvaansa, että hän kaatui tiedotonna maahan. Toisen kerran peräytyivät
baijerilaiset; sen näki Tilly valleiltaan ja lähetti lempipoikansa,
vanhat valloonit, alas rantaan. Mutta eivät valloonitkaan voineet pitää
puoliaan tuossa kirotussa kuulatuiskussa. Silloin tarttui Tilly
sotalippuun ja riensi itse urhojensa etunenässä suomalaisia
vastaan. Mutta ei ollut hän ehtinyt pitkälle, kun vaipui maahan,
falkonettikuulan satuttamana, joka oli musertanut hänen polvensa.
Tunnotonna kannettiin vanha sotapäällikkö tappotanterelta ja kuoli
kaksi viikkoa senjälkeen huhtikuun 20. p:nä Ingolstadtissa.
Baijerin sotaväki, joka nyt oli kadottanut harmaantuneen sankarinsa,
joutui häiriötilaan. Vaaliruhtinas, joka itsekin oli saapuvilla,
vetäytyi yön tultua neuvotonna takaisin, jättäen 2,000 kuollutta
tappotanterelle ja tien Baijerin sydämeen avoimeksi ruotsalaisille.
Seuraavana päivänä kulki koko Ruotsin sotajoukko Lech-virran poikki.
Kuningas jakeli anteliaalla kädellä palkinnoita urhoilleen. Niiden
joukossa oli muuan ratsumies, joka oli seurannut herttua Bernhardia ja
jota tämä mitä lämpimimmin suositteli. Ratsumies oli Bertel; kolme
haavaa, jotka eivät kuitenkaan olleet vaarallisia, vahvisti herttuan
puoltolausetta. Bertel sai takaisin arvonsa, mutta ei kuninkaan
suosiota ja luottamusta, jolla olisi ollut hänelle paljoa suurempi
merkitys. Ja hän päätti voittaa vielä senkin, vaikka se maksaisi hänen
henkensä.
Tämän jälkeen seurasi Kustaa Aadolfin retki Augsburgiin, joka kaupunki
vannoi hänelle uskollisuuden valan, ja jossa hänen kunniakseen
toimitettiin loistavia pitoja. Huhu, joka yhdisti nimet Gustava
Augusta, kuiskaili, että kuningas täällä, tulevan saksalaisen
valtakuntansa pääkaupungissa, olisi, niinkuin Hannibal Capuassa,
antautunut velttouteen ja nautintoihin. Huhu valehteli: Kustaa Aadolf
vain hengähti ja tuumiskeli yhä rohkeampia tuumia. Mutta siitä pitäen
alkoi kuninkaan ympärillä kummitella. Kuolon enkeli kulki hänen
edellään paljastettu miekka kädessään ja välähytteli sitä milloin
siellä milloin täällä, ikäänkuin yhtämittaa hänen korvaansa kuiskaten:
kuolevainen, muista, ettet ole jumala!
Voisihan ajatella, että pahat henget, sitten kun kunnianhimo oli
alkanut sekaantua kuninkaan aikeisiin ja kun häntä ei enää yksinomaan
johtanut pyhä taistelu uskon puolesta, kahta uutterammin kutoivat hänen
ympärilleen mustia lankojaan. Salainen, mutta kamala vihollinen kulki
alinomaa hänen kintereillään ja iski milloin sieltä milloin täältä,
vaikka vielä turhaan. Kun tehtiin rohkea, mutta onnistumaton hyökkäys
Ingolstadtia vastaan, oli, niin kertoo Fryxell, valleilla kanuuna,
Viikuna nimeltään, ja kuuluisa siitä, että se ampui kauas ja tarkkaan.
Tykkijunkkari näki kaukana kedolla töyhtöhattuisen miehen ratsastavan
komean hevosen selässä, ympärillään suuri seurue. -- Kas tuolla, --
sanoi hän, -- ratsastaa ylhäinen herra, -- mutta kyllä minä hänet
seisautan; -- jolloin hän tähtäsi ja laukasi Viikunan. Kuula paiskasi
maahan hevosen ja miehen, toiset juoksivat hädissään luo, mutta
kuningas -- sillä se oli hän -- kohosi maasta, tomuisena ja vereen
tahrattuna, mutta kuitenkin vahingoittumattomana ja huudahti kuoliaaksi
ammutun hevosensa vieressä: "Ei ole vielä hedelmä kypsynyt!" --
Ingolstadtin porvarit kaivoivat sitten maasta kuolleen hevosen ja
täyttivät ja säilyttivät sen nahkan ikuiseksi muistoksi tästä
tapahtumasta. Vähän aikaa sen jälkeen ratsasti kuninkaan sivulla nuori
maakreivi Baden-Durlach, joka äsken juuri oli ollut loistavimpia
keikareita Augsburgin pidoissa ja tanssiaisissa. Kanuunan kuula lensi
vinkuen pari kyynärää kuninkaasta, ja kun hän katsahti taakseen, vaipui
kreivi päätönnä satulastaan.