Kun auringon ensimmäiset aamusäteet kimmeltelivät Main-virran
laineilla, oli Marienburgin linna jo ruotsalaisten hallussa. Kuningas
ratsasti linnan pihalle, joka oli pohjapeittonaan kaatuneita
vihollisia, näiden joukossa kolmattakymmentä munkkiakin. Muutamat
heistä näyttivät kuninkaan mielestä liika punaposkisilta ollakseen
ruumiita. -- Nouskaa ylös, -- sanoi hän heille, -- teille ei tule
mitään pahaa tapahtumaan! -- Ja hetikohta hyppäsivät useimmat
valekuolleista jaloilleen ja kumartelivat iloisina ia kiitollisina
jalomielistä kerettiläisruhtinasta.
Linna oli valloitettu rynnäköllä ja sotamiehille annettiin lupa
ryöstää. Äärettömästi saatiin saaliiksi hopeaa ja kultaa, aseita ja
kaikenlaisia kalleuksia. Kuningas pidätti itselleen asevaraston, jossa
oli täydelliset sotatarpeet seitsemälle tuhannelle jalkamiehelle ja
neljälle tuhannelle hevosmiehelle, 48 kanuunaa ja 4 mörsäriä, sen
lisäksi tallin, jossa oli mitä mainioimpia ratsuja, ja viinikellarin,
joka oli täynnä mitä hienoimpia viinejä. Kirjasto vietiin lahjaksi
Upsalan yliopistolle; kultaiset ja hopeaiset pyhäinkuvat joutuivat
valtiorahastoon. Vaikkakin monet kaupunkilaisista saivat takaisin tänne
tuomansa omaisuuden, oli sotamiesten saalis kuitenkin niin suuri, että
he jakaessaan kiliseviä rahoja käyttivät hattujaan niiden mittana.
Lopuksi täytyi Kellerin ilmaista se holvi, joka, hakattuna kallioon
syvälle linnan kellarin alle, kätki piispan aarteet. Fryxell kertoo,
että kun sotamiehet sieltä kantoivat raha-arkkuja, irtautui pohja
muutamasta ja joukko kiiltäviä kultarahoja pyöri linnan pihalle.
Sotamiehet kiiruhtivat niitä poimimaan ja jättivät näön vuoksi vain
muutamia kuninkaalle, pistäen suurimman osan omiin taskuihinsa.
Kustaa Aadolf huomasi tämän ja virkkoi naurahtaen: -- Antakaa olla,
pojat, koska kulta kerran on joutunut käsiinne, niin pitäkää se
sitten. -- Niin suuri oli saalis, ettei sen päivän jälkeen ollut
ainoatakaan sotilasta Ruotsin armeijassa, jolla ei olisi ollut uutta
vaatetusta päällään. Leirissä myytiin lehmä yhdestä talarista,
lampaasta maksettiin äyri, ja oppinut Salvius kirjoittaa: Meidän
suomalaispoikamme, jotka nyt viinimaahan tottuvat tuolla kaukana, eivät
taida niinkään pian enää Savonmaahan palata. Liiviläisissä sodissa
täytyi heidän useinkin tyytyä veteen ja homehtuneeseen, happamaan
leipään; nyt valmistaa suomalainen juomansa sotakypärässään viinistä ja
sämpylästä.
Vankien joukossa olivat myöskin kreivi von Lichtenstein ja neiti
Regina. Kuningas käski, että heitä molempia oli kohdeltava
ritarillisella hienotunteisuudella; nuorelle neidille tarjosi hän
vapaan matkan enonsa piispan luo. Neiti Regina epäsi tämän tarjouksen
epävakaisten aikojen vuoksi ja pyysi erityisenä armonosoituksena saada
toistaiseksi jäädä kuninkaan suojaan. Kuningas suostui siihen. -- En
ole tästä oikein mielissäni, -- sanoi hän hymyillen maakreivi
Baden-Durlachille, joka ratsasti hänen sivullaan, -- nuoret neitoset
ovat ylellisyystavaraa sodassa ja panevat vänrikkieni pään pyörälle.
Vaan seuratkoon hän nyt kuitenkin minua Frankfurtiin panttivankina,
jolla voin sitoa piispan kädet.
-- Teidän majesteettinne osaa voittaa kaikkien sydämet jaloudellaan --
vastasi maakreivi hovimiehen kohteliaisuudella.
-- Luutnantti Bertel, -- lisäsi kuningas, kääntyen sen upseerinsa
puoleen, joka hänen läheisyydessään johti erästä suomalaisen
ratsuväestön osastoa, -- minä uskon neiti von Emmeritzin sinun
huostaasi. Hän saa ottaa seuraansa vanhan rouvan, nuoren kamarineitosen
ja rippi-isänsä. Mutta varo itseäsi rakastumasta, luutnantti, ja ennen
kaikkea, pidä tarkkaa vaaria munkista; hänenlaisiinsa ei ole koskaan
luottamista.
Bertel teki kunniaa miekallaan ja vaikeni.
-- Vielä yksi asia, -- jatkoi kuningas, -- minä en ole unohtanut, että
olit ensimmäisenä miehenä porttiholviin tunkeutumassa. Sitten, kun olet
saattanut nuoren neidon turvalliseen paikkaan, on sinun liittyminen
henkivartioväkeeni. Ymmärrätkö?
-- Ymmärrän, teidän majesteettinne!
-- Hyvä. -- Ja kuningas kääntyi taas maakreivin puoleen leikillisesti
puhellen: -- Uskokaa minua, ei olisi ollut viisasta uskoa tuota
mustasilmäistä kaunotarta jollekin kuumaveriselle ruotsalaiselle. Tuo
poika tuolla, hän on suomalainen, enkä tunne toisia hidasluontoisempia
kuin he ovat; huonoja kavaljeereja, lämpenevät vasta vuosien kuluttua.
Yksi tyttö voi ajaa kymmenen heistä pakoon tanssipaikassa, mutta jos on
painiskeleminen Pappenheimin kanssa, silloin tietää teidän kreivillinen
armonne, mihin he kelpaavat.
Vielä syksymyöhällä kiiruhti Kustaa Aadolf voitosta voittoon. Tilly,
joka oli joutunut liika myöhään voidakseen pelastaa Würzburgin, ei
uskaltanut käydä hänen kimppuunsa ja väistyi, huonon onnensa ja
alinomaisten pienten tappioiden ärsyttämänä, hänen tieltään Baijerin
rajalle. Kustaa Aadolf kulki Mainin vartta pitkin, marssi
Aschaffenburgiin ja pakotti varovaisen Frankfurtin avaamaan porttinsa.
Joulukuun 6. p:nä kulki kuningas Reinin yli Oppenheimin kohdalla ja
valloitti saman kuun 9. p:nä Mainzin, jota espanjalainen de Sylva oli
uhannut puolustaa vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan.
Ruotsalaiset olivat nyt ottaneet haltuunsa koko pohjoisen ja läntisen
Saksanmaan ja voittaja valitsi talviasunnokseen Frankfurt am Mainin.
Tänne kokosi sankari ympärilleen loistavan hovin; täällä hänelle
imartelijat jo lupailivat Saksan keisarikruunua; tänne kiiruhti myöskin
Maria Eleonora puolisoansa syleilemään. Hanaussa, jonne kuningas
ratsasti häntä vastaan, sulki kuningatar hänet syliinsä ja huudahti:
"Nyt vihdoinkin on suuri Kustaa Aadolf vankina!"
Eräänä päivänä loppupuolella joulukuuta v. 1631 pani kuningas
Frankfurtissa toimeen suuret tanssiaiset kuningattaren kunniaksi.
Äärettömiä kansanjoukkoja tunkeili linnan ulkopuolella, jonka korkeat
goottilaiset ikkunat loistivat kuin päivän paisteessa. Olutta ja viiniä
vuoti suurista astioista alituisena virtana väkijoukon juotavaksi:
tappien ympärillä sysivät toisiaan työmiehet ja sotamiehet
tinatuoppeineen ja pikareineen, jotka tyhjenivät yhtä pian kuin olivat
täyttyneet. Frankfurtilaiset olivat aivan ihastuksissaan suureen
kuninkaaseen. Miehestä mieheen kulki puheita hänen oikeudentunnostaan
ja lempeydestään; milloin oli hän hirtättänyt sotamiehen, joka väkisin
oli ottanut kanan porvarilta; milloin oli hän pysähtynyt kadulle ja
puhellut ystävällisesti ohikulkevain kanssa. Nyt luulivat he näkevänsä
hänen varjonsa ikkunain pienissä lasiruuduissa ja arvelivat, eiköhän
Saksan valtakunnan kruunua jo tänä iltana pantane hänen mahtavaan
päähänsä.
Linnan sali oli ruhtinaallisen loistoisesti koristettu. Kustaa Aadolf
tiesi puolisonsa rakastavan ulkonaista komeutta ja tahtoi kai myöskin
vaikuttaa tänne kokoontuneeseen Saksan aateliin. Lattiat oli peitetty
kallisarvoisilla flanderilaisilla matoilla, ikkunoissa riippui
purppuranpunaisesta sametista tehtyjä verhoja, joiden tupsut olivat
kullasta, ja kallisarvoisia hopeakruunuja, joita tuhannet vahakynttilät
painoivat, riippui arabeskeillä koristetusta katosta. Oli vast'ikään
lopetettu yksi noista arvokkaista, suurellisista espanjantansseista,
jotka siihen aikaan olivat muodissa ja joita tanssiessa raskasjalkaiset
pohjoismaalaiset turhaan koettivat kilpailla ranskalaisten ja
saksalaisten aatelismiesten kanssa. Kuningas oli tarjonnut käsivartensa
puolisolleen ja käveli hänen kanssaan läpi loistavien salien. Hänen
pitkä, pyöreähkö vartalonsa, jonka yksinkertainen arvokkaisuus herätti
sekä kunnioitusta että rakkautta, näytti vielä pitemmältä ja
miehekkäämmältä hienon ja hennon kuningattaren rinnalla, joka
sydämellisellä hellyydellä nojasi puolisonsa käsivarteen. Maria
Eleonora oli siihen aikaan 32-vuotias ja oli säilyttänyt suuren osan
sitä kauneutta, joka hänen nuorempana ollessaan hankki hänelle niin
monta ihailijaa. Hänen mustan tukkansa ympärillä, joka oli käherretty
lumivalkoisten ohimojen kohdalla, välähteli äärettömän kallisarvoinen
otsaripa, jonka kuningas oli äskettäin lahjoittanut; hänen älykkäät,
siniset silmänsä katselivat huomattavalla hellyydellä kuninkaaseen, ja
hän näytti kokonaan unohtavan itsensä, nauttiakseen vain siitä
ihastuksesta, jota hänen puolisonsa kaikkialla herätti. Kuninkaallisen
parikunnan kintereillä kulki koko sen aikuisen protestanttisen
Saksanmaan parhaimmisto. Täällä nähtiin viralta pantu Böömin kuningas
Fredrik, Weimarin ja Würtembergin herttuat, Hessenin maakreivi,
Baden-Durlachin maakreivi, sekä joukko muita mainioita ritareita; olipa
ulkomaalaisista hoveista saapunut kaksitoista lähettilästä
kunnioittamaan tätä koko Euroopan pelkäämää sankaria. Kuninkaan omista
miehistä olivat Tott, Banér ja Kustaa Horn muualla sotaisissa
tehtävissä; mutta saapuvilla oli Kustaa Aadolfin läheisyydessä hänen
kokoisensa, nerokas Akseli Oxenstjerna ja tämän takana pienehkö, mutta
teräväsilmäinen sotapäällikkö Lennart Torstenson sekä ylpeä suomalainen
everstiluutnantti Wittenberg. Monet ruotsalaisista sotapäälliköistä ja
melkein kaikki suomalaiset, Stålhandske, Ruuth, Forbus y.m. olivat pian
kyllästyneet kuninkaallisessa salissa vallitsevaan jäykkyyteen ja
tuohon ylpeään aateliin, jonka hovitemput tuntuivat noista
suorasukaisista sotilaista sietämättömän raskailta, ja sentähden jo
ajoissa vetäytyneet pienempään sivusaliin, jossa kullalla kudottuihin
samettipukuihin puetut hovipojat lakkaamatta vuodattelivat jalointa
reininviiniä komeihin hopeamaljoihin.
Tähän komeaan seurueeseen on vielä luettava Frankfurtin raatiherrat ja
joukko kaupungin arvokkaimpia porvareita vaimoineen ja tyttärineen,
sekä lukuisa seurue naisia jalosukuisesta herttuattaresta aina yhtä
ylpeään raatimiehen rouvaan. Nähtiinpä täällä vielä muutamia katolisia
pappejakin, jotka tunsi helposti heidän kaljuudestaan; sillä kuningas
tahtoi tälläkin tavalla istuttaa mieliin uskonvapaudenaatettaan, ja
vaikka papit sydämessään kirosivat nöyryytettyä asemaansa, eivät he
kutsuttuina kuitenkaan uskaltaneet olla pitoihin saapumatta.
Kahta vertaa loistavampi oli näky sen pukujen ylellisyyden vuoksi, jota
tätä nykyä on vaikea edes kuvaillakaan mielessään. Kuninkaalla
itsellään oli yllään yksinkertainen, hopealla kirjailtu samettipuku,
lyhyt, espanjalainen, valkeasta silkistä tehty vaippa, jonka kuningatar
oli omalla kädellään koristellut, jalassa oli hänellä lyhytvartiset
lierisaappaat keltaisesta nahasta, ja kaulassa tuo tunnettu, alaspäin
käännetty pitsikaulus, jonka, ynnä lyhyen tukan ja pitkän suippoparran,
tapaa kaikista hänen muotokuvistaan. Loistoa rakastavalla
kuningattarella oli kalliilla kivillä koristeltu hame, joka oli tehty
hopeaharsosta, ja hänen käsivartensa olivat puoleksi paljaat; yksin
noissa pienissä silkkikengissäkin kimmelteli hohtokiviä. Ylhäiset
aatelisnaiset ja rikkaat porvarien rouvat kilpailivat komeudessa sekä
keskenään että kuningattaren kanssa; täällä nähtiin sekä hopea- että
kultakankaita, samettia, silkkiä ja kallisarvoisia Brabantin pitsejä;
erittäinkin rakastivat nämä arvoisat naiset koristeita kirjavilla,
kaikenkarvaisilla silkkinauhoilla ja ruseteilla, jotka hulmusivat
vähimmässäkin ilman hengessä. Ruhtinaat ja ritarit olivat puetut
laajaan saksalaiseen, toiset ahtaampaan espanjalaiseen pukuun, ja
kulkivat he suurissa saleissa, töyhtöniekat hatut kainalossa, samalla
kuin heidän jäljessään liikkui heitä palvellen joukoittain samettiin ja
hopeaan puetuita hovipoikia.
Kaikkialla, missä kuningas kulki, suitsutettiin hänen edessään
imartelun ja ihmettelyn uhrisavua. -- Sire, -- sanoi hänelle
mielittelevä Böömin kuningas, -- teidän majesteettianne voi verrata
ainoastaan Makedonian Aleksanteriin... -- Serkkuseni, -- vastasi Kustaa
Aadolf hymyillen, -- ettehän kuitenkaan tahtone verrata Babyloniin tätä
kunnon kaupunkia Frankfurtia? -- Ei, sire, -- virkkoi heidän sivullaan
kulkeva Ranskan lähettiläs Brezé, -- hänen majesteettinsa Böömin
kuningas tahtoo vaan verrata Reinin virran Granikoon ja toivoo, että
uuden Aleksanterin Hyphasis on oleva ulkopuolella Böömin rajoja.
-- Myöntäkää, kreivi Brezé, -- sanoi kuningas vaihtaen puheenainetta,
-- että meidän pohjoismaalaiset ja teidän ranskalaiset kaunottarenne on
tänään voittanut saksalainen nainen.
-- Sire, minä olen samaa mieltä kanssanne siitä, että hänen
majesteettinsa kuningatar ei tarvitsisi kilpailussa voittaakseen kulkea
teidän sivullanne, -- virkkoi kohtelias ranskalainen.
-- Puolisoni on oleva teille kiitollinen kohteliaisuudestanne, herra
lähettiläs, mutta hän luopuu neiti von Emmeritzin hyväksi niistä
eduista, jotka kuuluvat nuorisolle.
-- Teidän majesteettinne mielittelee liiaksi meidän saksalaista
kansallisylpeyttämme, -- lausui Würtembergin herttua kumartaen.
-- Kauneudella ei ole kansallisuutta, teidän armonne. Se oli todellakin
kallisarvoinen saalis, minkä sotilaani saivat Würzburgista.
Kuningas lähestyi nyt neiti Reginaa, jonka loistavaa kauneutta ylensi
hänen ruumiinmukainen pukunsa mustasta silkkisametista, johon oli
siroteltu tähtiä tummasta hopeasta. -- Neitini, -- virkkoi hän
ystävällisesti, -- olisin onnellinen, jos tietäisin, että tuo surupuku,
jota kannatte, peittäisi sydämen, joka osaa unohtaa kaikki surulliset
muistot ja elää ainoastaan iloisempia aikoja toivoen, jolloin eivät
sodat ja kahakat enää voi karkoittaa punaa kauniilta poskiltanne.
Uskokaa minua neitiseni, se aika on tuleva, minä toivon sitä,
samoinkuin tekin, kaikesta sydämestäni, ja antakaa nyt tämän toivon
loihtia ilon hymyily noille huulillenne, joilla sen pitäisi ainaisesti
asua.
-- Teidän majesteettinne rinnalla unohtuu kaikki se, mitä ennen on
tapahtunut -- vastasi neiti Regina nousten kunnioittavasti seisoalleen
siltä korkealta, punaisella päällystetyltä tuolilta, millä hän oli
istunut. Mutta hänen poskensa kalpenivat yhä enemmän hänen näin
puhuessaan ja muistuttivat liiankin selvästi siitä, mitä oli
tapahtunut, ja että hän vieläkin oli vanki.
-- Ettekö voi hyvin, neitiseni?
-- Voin aivan hyvin, teidän majesteettinne.
-- Teillä on ehkä jotakin valittamista? Uskokaa se minulle ... niinkuin
ystävälle!
-- Teidän majesteettinne on kovin hyvä...
Regina taisteli itsensä kanssa. Viimein lausui hän silmät maahan
luotuina: -- teidän majesteettinne hyvyys ei anna minulle aihetta enää
mitään muuta toivomaan.
-- Me tapaamme toisemme.
Ja kuningas jatkoi kulkuaan salin läpi.
Neiti Regina vetäytyi viereiseen huoneeseen, piilottautui siellä syvään
ikkunakomeroon ja purskahti itkemään. -- Pyhä neitsyt, -- rukoili hän,
-- anna minulle anteeksi, ettei sydämeni ole yksistään sinun! Sinä,
joka näet minun sydämeeni, tiedät, etten minä jaksa vihata tuota
vääräuskoista kuningasta niinkuin sinä vaadit. Hän on niin suuri, niin
kaunis! Voi minua, joka vapisen ajatellessani sitä pyhää tehtävää,
jonka olet minulle määrännyt!
-- Rohkeutta, tyttäreni! -- kuiskasi muuan ääni hänen korvansa juuressa
ja neiti Reginan musta peikko, tuo kalpea jesuiitta, seisoi taas hänen
takanaan. -- Hetki lähestyy, -- jatkoi hän matalalla äänellä. Jumalaton
ruhtinas on ihastunut kauneuteesi; iloitse, lapseni, pyhä neitsyt on
tuominnut hänet kuolemaan. Tänä yönä on hän kaatuva.
-- Voi, isäni, mitä vaaditte minun tekemään!
-- Kuule, tyttäreni! Kun Holofernes, assyrialaisten päällikkö, piiritti
Bethuliaa, oli siellä leski, nimeltä Judith, Merarin tytär, kaunis kuin
sinä, hurskas kuin sinä. Hän paastosi kolmeen kertaan, meni sitten ulos
ja sai armon kansansa ja uskonsa vihamiehen edessä. Ja pyhimykset
antoivat hänen henkensä Judithin käsiin, Judith veti hänen miekkansa
tupesta, hakkasi poikki hänen päänsä ja pelasti kansansa.
-- Armoa, isäni!
-- Se luettiin hänelle suureksi kunniaksi ja ikuiseksi autuudeksi, ja
hänen nimensä mainittiin Israelin suurimpien joukossa. Samalla lailla
tullaan vielä kerran sinunkin nimeäsi mainitsemaan katolisen kirkon
siunattujen pyhimysten joukossa. Tiedä, että viime yönä ilmaantui
minulle unessa pyhä Fransiskus ja virkkoi: 'hetki on tullut, mene, sano
Judithille, että minä tahdon antaa Holoferneksen pään hänen käteensä'.
-- Mitä on minun tekeminen?
-- Pane tarkkaan mieleesi, mitä sinulle sanon! Vielä tänä iltana on
sinun pyydettävä kuninkaalta kahdenkeskistä keskustelua.
-- Mahdotonta!
-- Sinun on ilmaistava hänelle salaliitto hänen henkeänsä vastaan. Hän
on kuuleva sinua. Sinun on houkuteltava häneltä hänen sormuksensa. Jos
sen kerran saat, olen minä oleva saapuvilla sinua auttamassa. Mutta jos
hän kieltäytyy sitä antamasta, silloin ... ota tämä paperi, siinä on
kuolettavaa myrkkyä, pyhä Fransiskus on itse sen minulle antanut. Sinun
on sekoitettava se kuninkaan yöjuomaan...
Neiti Regina otti vaarallisen paperin, nojasi kiherän päänsä ikkunan
pieltä vastaan ja näkyi tuskin kuulevankaan jesuiitan pirullisia
puheita. Aivan uusi ajatus oli syntynyt hänen hehkuvassa mielessään ja
kyti siellä jo parhaillaan. Jesuiitta käsitti hänet väärin; hän luuli
neiti Reginan vaikenemisen tulevan tottelevaisuudesta ja hän luuli
hänen miettivän sitä marttyyrikruunua, josta hän oli puhunut.
-- Oletko ymmärtänyt minut, tyttäreni? -- kysyi hän.
-- Olen, isäni.
-- Tahdotko vielä tänä iltana pyrkiä hänen puheilleen? Tahdotko...
-- Tahdon.
-- _Benedicta, ter benedicta_, kolmesti ollos siunattu, sinä valikoitu
ase, astu sisälle taivaan loistoon!
Ja jesuiitta hävisi väen tungokseen.
Suuri seinäkello kruunaussalissa osoitti puolta yötä. Nerokkaan
koneiston avulla, jonka eräs nürnbergiläinen oli keksinyt, työnnettiin
kellon kahtatoista lyödessä kaksi mahdottoman suurta, kallisarvoisilla
hopea-astioilla katettua pöytää eräästä sivuhuoneesta esiin ja
ilmaantuivat ne kuin maasta nousseina keskelle suuren salin lattiaa.
Juhlamenojen ohjaajan antaman merkin mukaan asettuivat kuningas ja
kuningatar kahden purppuravaatteella päällystetyn tuolin eteen
perempänä olevan pöydän keskikohdalle ja muut vieraat asettuivat
ympärille riveihin kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Eräs
läsnäolevista papeista luki korkealla äänellä ruokaluvun, jonka jälkeen
kuningas itse aloitti lyhyen virren, mihin muut tottunein äänin
yhtyivät. Istuttiin pöytään jotenkin suurella melulla ja kun kerran oli
päästy ruokiin käsiksi, eivät hovitavat enää suuresti ketään sitoneet.
Ruokaa oli paljon ja voimakasta. Richelieu oli lähettänyt Kustaa
Aadolfille ranskalaisen kokin; mutta kun kuningas ei ollut tottunut
ylellisyyteen, käytti hän tuota hienoa ranskalaista vain jälkiruokain
laittamiseen; ehkei hän myöskään luottanut täydellisesti kardinaalin
lahjaan; sanottiinhan, etteivät Richelieun päivälliset olleet
vaarattomampia kuin Borgiainkaan ennen muinoin. Myöskin olivat
alankomaalaiset ja saksalaiset kokit siihen aikaan kuuluisammat kuin
ranskalaiset. Ruokapöydän parhaita koristeita olivat tällä kertaa
kokonaisena paistettu villisika, joka oli koristettu kukkasilla ja
laakereilla, sekä Frankfurtin leipurien lahjoittama leivoslaitos, jossa
oli kuvattu roomalaisen keisarin riemukulku. Jokainen luuli tuossa
korttelin kokoisessa torttukeisarissa tuntevansa Kustaa Aadolfin, ja
antoi se aihetta moneen leikkipuheeseen, kun kukin oli perässä
astelevissa roomalaisissa tuntevinaan pöytäkumppaninsa. Kuningatar,
jonka hieno käsi oli määrätty ensiksi särkemään tämän leipuritaidon
nerontuotteen, mursi hymyillen hopealautaselleen riemukulkueen orjista
viimeisen, mutta Kustaa Aadolf, joka ei ollut taikauskoinen ja jolla
tavallisesti oli aina hyvä ruokahalu, tarttui jotenkin armottomalla
kädellä suureen torttukeisariin ja mätti ison osan hänen ruumistaan
lautaselleen. Samalla aikaa täytettiin hopeamaljat jaloimmilla
reinin- ja espanjanviineillä, kuningas kilisti jotenkin vaatimattomasti
kuningattaren kanssa ja kaikki muut vieraat seurasivat hänen
esimerkkiään. Hovijunkkarit ja hovipojat, joita loistavissa riveissä
seisoi ylemmän pöydän ääressä yksi kunkin tuolin takana, alemman pöydän
ääressä yksi joka toisen tuolin takana, täyttivät taasen tyhjennetyt
lasit ja kuningas joi nyt maljan Frankfurtin kaupungin menestykseksi;
jonka jälkeen hän nopeasti nousi pöydästään, tarjosi kätensä
kuningattarelle ja poistui huoneihinsa. Kustaa Aadolfin elämäntavat
olivat kohtuulliset, niinkuin sotilaalle sopii, hän aterioi
tavallisesti nopeasti, vaikka hän hauskemmissa tilaisuuksissa, kun aika
antoi myöten, viipyikin noin tunnin verran ruokapöydässä. Ei hän
kuitenkaan vaatinut, että kaikki muut noudattaisivat hänen tapojaan, ja
hän luovutti poistuessaan isännän viran jollekin lähimmistä miehistään.
Tällä kertaa sai vanha, iloinen, skottilainen Patrik Ruthwen jäädä
isännäksi ja teki hän työtä käskettyä tunnetulla taidollaan.
Oxenstjerna oli poistunut kuninkaan kanssa. Myöskin naiset nousivat
paikoiltaan ja lähtivät salista, mutta miespuoliset vieraat jäivät
sijoilleen huvitteleimaan maljojen ja hopea-astioiden ääressä, joissa
tarjottiin pähkinöitä janon kiihdyttämiseksi. Kolmikymmenvuotisen sodan
sankarit eivät hylkineet juomatavaroita ja kuin leikkiä lyöden
saattoivat he yhdessä henkäyksessä tyhjentää vanhan ritaritavan mukaan
kolpakollisen reininviiniä. Tällä kertaa ei kuitenkaan eletty niin
rajusti kuin monessa yksityisessä juomaseurassa; kun tunnettiin
kuninkaan ankarat periaatteet, ei uskallettu aivan usein lasia pohjaan
kallistaa. Istuttiin kuitenkin nytkin aamupuoleen yötä ja muutamain
everstien nähtiin tarjoavan toisilleen muuatta siihen aikaan vähän
tunnettua, mutta äskettäin Alankomaista tuotua herkkua, jotakin mustaa,
nauhoiksi punottua ainetta, jota säilytettiin rasioissa ja joka kulki
miehestä mieheen niin, että kukin nitisti siitä palasen, jonka toiset
irvistellen sylkivät suustaan, mutta jota toiset mielihyvällä
pureskelivat. Tämä aine oli -- tupakkaa.
Samaan aikaan kuin juominkeja kruunaussalissa yhä jatkettiin, oli
kuningatar hovinaistensa seuraamana mennyt levolle, mutta kuningas
keskusteli vielä pitkän aikaa Akseli Oxenstjernan kanssa. Mitä nämä
nerokkaat miehet, sotapäällikkö ja valtiomies, keskenänsä puhelivat,
sitä voidaan paremmin aavistaa kuin kertoa. Kenties puhelivat he
Ruotsin kurjuudesta, keisarin mahtavuudesta ja Jumalan, joka on sitäkin
suurempi; puhuivat ehkä valon voitosta, Rooman valtakunnan kruunusta ja
tulevasta, protestanttisesta Saksan keisarikunnasta. Ei kukaan tiedä
sitä varmuudella, sillä kuninkaan kuoltua vei Oxenstjerna hänen
salaisuutensa mukanaan hautaansa.
Yö oli kulunut jo pitkälle ja Oxenstjerna oli lähtemäisillään pois, kun
henkivartijaupseeri Bertel ilmoitti, että hunnutettu nainen välttämättä
vaati päästäksensä kuninkaan puheille. Tuollainen pyyntö tähän aikaan
vuorokaudesta kummastutti sekä Kustaa Aadolfia että hänen uskottuaan;
mutta kun hän aavisti, että syy tuohon salaperäisyyteen mahtoi olla
tavallista tärkeämpi, käski kuningas Bertelin tuomaan vieraan sisään
samalla määräten Oxenstjernan vielä viipymään luonaan.
Bertel poistui ja palasi hetken kuluttua mukanaan mustaan puettu,
hunnutettu ja solakkavartaloinen nainen. Hän näytti vapisevan ja olevan
ihmeissään siitä, ettei tavannut kuningasta yksin; eikä hän virkkanut
sanaakaan.
-- Hyvä rouva, -- sanoi kuningas jotenkin tylysti, sillä tämä yöllinen
kohtaus ei ollut hänelle mieleen, koska se tunnetuksi tultuaan
saattaisi herättää juorupuheita hovimiesten kesken ja mahdollisesti
mustasukkaisuutta herkkähermoisessa kuningattaressa, -- hyvä rouva,
teillä mahtaa olla hyvin tärkeitä asioita, koska tulette näin
kummalliseen aikaan; ja ennen kaikkea tahdon minä tietää, kuka te
olette.
Hunnutettu nainen vaikeni yhä.
Kuningas luuli arvaavansa syyn hänen vaitioloonsa ja virkkoi osoittaen
Oxenstjernaa: -- tämä on ystäväni, valtiokansleri Oxenstjerna, eikä
minulla ole häneltä mitään salattavaa.
Mustaan puettu nainen heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja heitti hunnun
silmiltään. Kuningas säpsähti tuntiessaan hänet neiti Regina von
Emmeritziksi, jonka mustat silmät hehkuivat haaveellista tulta, samalla
kuin hänen hienot, läpikuultavat kasvonsa olivat vaaleat kuin marmori.
-- Nouskaa ylös, neiti, -- sanoi Kustaa Aadolf lempeästi, ojentaen
polvistuneelle naiselle kätensä ja nostaen hänet seisoalleen. -- Mikä
on antanut aihetta tuloonne tähän aikaan? Puhukaa ja ilmoittakaa
pelkäämättä, mikä mieltänne painaa, olenhan itsekin jo pyytänyt teidän
sitä tekemään.
Neiti Reginan rinta kohoili raskaasti ja hän alkoi puhua äänellä, joka
alussa tuskin kuuluikaan, mutta joka pian hänen palavasta
innostuksestaan selvisi kirkkaaksi ja voimakkaaksi.
-- Teidän majesteettinne, minä tulen luoksenne, koska olette sitä
minulta pyytänyt. Minä tulen luoksenne, koska vihaan teitä, koska jo
kauan aikaa olen joka päivä rukoillut pyhältä neitsyeltä, että hän
turmelisi teidät ja koko teidän sotajoukkonne. Teidän majesteettinne,
minä olen heikko tyttö, mutta oikeauskoinen katolilainen; te olette
vainonnut kirkkoamme, te olette ryöstättänyt luostareitamme,
karkoittanut pyhät isämme ja sulatuttanut pyhimystemme kuvat; te olette
voittanut sotajoukkomme ja tehnyt meille ääretöntä vahinkoa. Sentähden
olen minä pyhällä valalla vannonut tuhoavani teidät ja pyhän neitsyen
apuun turvaten olen minä seurannut teidän jälkiänne Würzburgista,
aikomuksessa tappaa teidät. --
Kuningas ja Oxenstjerna katsahtivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, oliko
tuo haaveellinen tyttö menettänyt järkensä. Neiti Regina huomasi sen ja
jatkoi varmemmalla ryhdillä:
-- Sire, te luulette minua mielipuoleksi sentähden, että sanon teille,
te Saksanmaan valloittaja, tämmöisiä asioita. Mutta kuunnelkaa minua
loppuun! Kun näin teidät ensi kerran Würzburgin linnassa, kun näin,
miten lempeästi suojelitte heikkoja ja vapautitte voitetut kuolemasta,
silloin sanoin minä itselleni: se on helvetti, joka teeskentelee
taivaallista laupeutta. Mutta kun seurasin teitä tänne, kun läheltä
katsoen näin teidän suuruutenne ihmisenä ja vertailin siihen teidän
suuruuttanne sankarina ... silloin, sire, horjui päätökseni, silloin
oli minun vaikea vihata, minä taistelin itseni kanssa, ja tänä iltana
on teidän hyvyytenne muuttanut minun järkähtämättömän aikomukseni.
Sire, nyt rakastan minä teitä yhtä paljon kuin teitä ennen vihasin ...
minä ihailen teitä, minä kunnioitan teitä...
Ja nuori tyttö loi katseensa maahan.
-- Ja mikä on tarkoituksenne? -- kysyi kuningas liikutettuna.
-- Teidän majesteettinne, minä olen tehnyt tämän tunnustuksen, koska
tiedän, että olette niin suuri ja jalo, ettette voi käsittää minua
väärin. Mutta minä en ole tullut luoksenne näin outoon aikaan
ainoastaan ilmaistakseni teille onnettoman tytön tunteita. Minä olen
tullut tänne teitä pelastamaan, sire...
-- Pelastamaan minua?
-- Kuulkaa minua! Minun käteni on nyt aseeton, mutta muut ja
vaarallisemmat kädet teitä väijyvät. On armottomia ja säälimättömiä,
jotka ovat vannoneet teidät surmaavansa... Voi, te ette tiedä, mihin
kaikkeen he kykenevät! He ovat vetäneet arpaa hengestänne ja
vaarallisin heistä hiipii nyt yöt ja päivät ympärillänne. Teidän
majesteettinne ei ole heidän käsistään pelastuva. Huomenna, ehkä jo
tänään on tikari tai myrkky teidät saavuttava. Teidän kuolemanne on
varma.
-- Minun henkeni on Jumalan eikä kurjan salamurhaajan käsissä, --
vastasi Kustaa Aadolf rauhallisesti. -- Pahoilla ei ole valtaa, vaikka
heillä tahto olisikin. Olkaa rauhallinen, neiti von Emmeritz, minä en
pelkää ketään muuta kuin Jumalaa.
-- Ei, ei, pyhimykset ovat jo päivänne lukeneet. Minä tiedän, että
luotatte tähän sormukseen, -- ja Regina tarttui kuninkaan käteen, --
mutta se ei ole teitä auttava. Sire, minä sanon teille, että kuolemanne
on varma, enkä minä ole tullutkaan tänne pelastamaan teitä ja sen
kautta kavaltamaan pyhää kirkkoamme.
-- Minkätähden olette sitten tullut?
Neiti Regina heittäytyi taas haltioissaan kuninkaan jalkojen juureen.
-- Sire, minä olen tullut _pelastamaan_ sieluanne. Minä en voi sietää
sitä ajatusta, että sellainen sankari kuin te, niin jalo ja niin suuri,
hukkuisi iankaikkisesti. Kuulkaa minua, minä pyydän, minä rukoilen
teitä iankaikkisen autuutenne nimessä, älkää varma kuolema silmäinne
edessä paaduttako itseänne väärään uskoonne, jonka palkka on kadotus.
Heltykää, peräytykää, niinkauan kuin vielä on aika peräytyä, palatkaa
yksin autuaaksi tekevän katolisen kirkon helmaan, kirotkaa väärä
uskonne, matkustakaa pyhän isän luo Roomaan, tunnustakaa hänelle
syntinne ja käyttäkää voittoisat aseenne kirkon palvelukseen, sen
sijaan että nyt käytätte niitä sen turmioksi. Hän on avoimin sylin
ottava teidät vastaan ja missä teidän majesteettinne sitten elänee tai
kuollee, aina on teidän majesteettinne oleva varma paikastaan taivaassa
valittujen pyhimysten joukossa.
Kuningas nosti toisen kerran hurmautuneen tytön seisoalleen, katseli
häntä lujasti ja rauhallisesti säkenöiviin silmiin ja vastasi
totisesti:
-- Kun minä olin niin nuori, kuin te nyt olette, neiti von Emmeritz,
kasvatti minut opettajani, vanha Skytte samaan palavaan hartauteen omaa
evankeelista uskoani kohtaan kuin mitä teillä nyt on katolista uskoa
kohtaan. Minä vihasin siihen aikaan paavia koko sydämestäni niinkuin te
nyt vihaatte Lutheria, ja minä rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sen
päivän koittaa, jolloin minä voisin kukistaa Antikristuksen ja kääntää
kaikki hänen tunnustajansa totiseen valoon. Ei ole sen jälkeen
vakaumukseni muuttunut, mutta minä olen oppinut, että tiet ovat monet,
vaikka henki onkin vain yksi. Minä pysyn järkähtämättömästi kiinni
siinä evankeelisessa opissa, jota tunnustan ja jonka edestä olen
valmis, jos Jumala niin tahtoo, vaikka maahan kaatumaan. Mutta minä
annan arvoa kristityn uskolle, vaikka se joissakin kohdissa eroaisikin
omastani, ja minä tiedän, että Jumala laupeudessaan voi tehdä autuaaksi
senkin, jonka tie kulkee kautta erehdysten. Menkää, neiti von Emmeritz,
minä annan teille anteeksi, että te munkkien sokaisemana olette
tahtonut oikealta tieltään taivuttaa Herran soturin. Menkää, eksytetty
lapsi, ja antakaa Jumalan sanan ja vastaisen elämänne opettaa teille,
ettei ole luottamista pyhimyksiin, jotka ovat yhtä suuria syntisiä kuin
mekin, eikä myöskään epäjumalain kuviin ja sormuksiin, jotka eivät voi
Herran tuomiota tehdä tyhjäksi. Minä kiitän teitä, sillä te olette
parastani tarkoittanut, vaikka olettekin ollut lapsellinen ja
ymmärtämätön. Hengestäni älkää huolehtiko, se on Hänen käsissään, joka
tietää, mihin hän on sitä käyttävä.
Suuri oli kuningas Kustaa Aadolf näitä sanoja lausuessaan.
Neiti Regina seisoi siinä masennettuna ja samalla ihastuksissaan
kuninkaan suurenmoisesta suvaitsevaisuudesta. Hän muisti ehkä hänen
vastauksensa Frankfurtin porvareille, kun nämä anoivat saadaksensa
pysyä puolueettomina: -- Puolueettomuus on sana, jota minä en ollenkaan
voi sietää, sanoi hän, ja kaikkein vähimmin taistelussa valon ja
pimeyden, vapauden ja orjuuden välillä. -- Kasvatettuna vierasta uskoa
vihaamaan, ei hän voinut käsittää mahdolliseksi, että sama miekka, joka
kukisti kirkon maallisen ylivallan, taivutti kärkensä säästäen sen
hengellistä valtaa sydämissä ja omissatunnoissa.
Haaveksiva tyttö nosti kyyneltyneet silmänsä kuninkaan puoleen ...
silloin kalpenivat hänen poskensa, joissa äsken oli innostuksen tuli
palanut, ja hän tuijotti kauhistuneena kuninkaan vuodetta verhoaviin
punaisiin uutimiin.
Oxenstjerna, joka oli epäluuloisempi kuin kuningas ja oli koko ajan
tarkalla silmällä seurannut tuon kummallisen tytön liikkeitä, huomasi
heti kohta hänen pelästyneet katseensa.
-- Teidän majesteettinne, -- sanoi hän ruotsin kielellä kuninkaalle, --
olkaa varuillanne, täällä on vihollinen viidakossa.
Ja odottamatta vastausta veti hän miekkansa ja astui päättävästi
komeaa vuodetta kohti, joka oli lahja Frankfurtin kaupungilta,
mutta jonka pehmeät höyhenpatjat kuninkaallinen sankari oli
vaihettanut yksinkertaiseen jouhipatjaan ja karkeaan, saksilaiseen
villapeitteeseen, jommoisia hänen sotamiehensäkin käyttivät
talvileirissä ollessaan.
-- Seis! -- huudahti Regina vaistomaisesti. Mutta se oli jo liika
myöhäistä. Oxenstjerna oli ravakasti vetäissyt uutimet syrjään ja
niiden takaa ilmaantuivat nyt mustaan nahkapäähineeseen ympäröidyt,
kalmankalpeat kasvot ja palavat, synkät silmät. Vielä tempaus, ja
sieltä esiytyi koko munkki, puristaen hopeaista pyhäinkuvaa rintaansa
vasten.
-- Astukaa esiin, korkea-arvoinen isä, -- sanoi Oxenstjerna ankarasti.
Noin vaatimaton asema ei sovi niin arvokkaalle miehelle. Teidän
korkea-arvoisuutenne on valinnut hiukan tavattoman paikan iltarukousta
pitääkseen. Jos hänen majesteettinsa sallii, hankin minä hänelle
useampia kuulijoita.
Kellon soitua astui luutnantti Bertel sisään kahden vahtisotamiehen
kanssa, jotka pitkät pertuskat olallaan seisoivat kahden puolen
sisäänkäytävää.
Kuningas loi Reginaan katseen, jossa oli enemmän sääliä kuin vihaa.
Häntä suretti, että noin nuori ja kaunis tyttö voi olla osallisena niin
ilkeään petokseen.
-- Armoa, teidän majesteettinne! -- huudahti onneton tyttö rukoillen.
-- Salliiko teidän majesteettinne, että teidän puolestanne teen
muutamia kysymyksiä? -- kysyi Oxenstjerna.
-- Tehkää niinkuin haluatte, valtiokansleri! -- sanoi kuningas.
-- No niin, mitä teidän korkea-arvoisuudellanne on täällä tekemistä?
-- Tahdoin saattaa suuren syntisen ainoan autuaaksi tekevän kirkon
helmaan! -- vastasi sukkela munkki ja loi hurskaan katseen taivasta
kohden.
-- Todellakin? Täytyy myöntää että harrastuksenne on suuri. Ja näin
pyhää tarkoitusta varten on teillä ristiinnaulitun Vapahtajan kuva
mukananne.
Munkki kumarsi ja risti hartaasti silmiään.
-- Teidän korkea-arvoisuutenne on kovin hurskas. Antakaa minulle tuo
risti, että saisin kerran ihailla noin kallisarvoista kapinetta.
Munkki antoi hänelle ristinkuvan vastenmielisesti.
-- Hienoa tekoa! On se mahtanut olla etevä taiteilija, joka on
leikellyt tämän pyhän kuvan. -- Ja samalla hypisteli valtiokansleri
sitä joka puolelta. Vihdoinkin, hänen painaessaan kuvan rintaa,
ponnahti sieltä teräväksi hiottu tikari.
-- Kas, kas, teidän korkea-arvoisuutenne rakastaa myöskin viattomia
leikkikaluja! Mikä hieno tikari, juuri sopiva lävistämään jalon
kuninkaan sydäntä!... Kurja munkki, -- jatkoi Oxenstjerna jymisevällä
äänellä, -- tiedätkö, että inhoittava rikoksesi muuttuu tuhatta kertaa
inhottavammaksi tuon jumalattoman keinon kautta, jolla aioit sitä
toteuttaa! --
Samoinkuin kaikki muutkin Vaasain sukuun kuuluneet kuninkaat oli Kustaa
Aadolf nuoruudessaan kiivasluontoinen herra ja joutui sen vuoksi
useammankin kerran ajattelemattomiin tekoihin. Miehen kehitys ja
vaiherikkaan elämän kokemukset olivat osaksi jäähdyttäneet hänen
mielensä hehkua, mutta välistä kiehahti vieläkin Vaasain kuuma veri yli
äyräittensä. Niin tapahtui nytkin. Hänen jalo mielensä salli hänen
majesteetillisen rauhallisesti katsella tuota petturia silmiin, joka
oli tahtonut viedä hänen koko Saksanmaalle kalliin henkensä, ja
tyynesti arvostella hänen kurjia aikomuksiaan. Mutta tuo inhoittava
Kristuksen pyhän kuvan väärinkäyttäminen murha-aseeksi häntä vastaan,
joka Jeesuksen Kristuksen puhtaan evankeelisen opin puolesta oli valmis
uhraamaan henkensä ja verensä, se näytti hänestä olevan niin kauheaa
pilkkaa kaikesta siitä, mikä hänelle oli maailmassa kallista ja pyhää,
että hänen kylmyytensä silmänräpäyksellisesti vaihtui voimakkaimmaksi
vihaksi. Korkeana ja suurena niinkuin leijona raivossaan seisoi hän
kalman kalpean jesuiitan edessä, joka tuskin voi katsoa häntä vasten
säihkyviä silmiä.
-- Polvillenne! -- huusi kuningas jylisevällä äänellä ja polki jalkaa,
niin että palatsin seinissä kajahteli.
Jesuiitta typertyi polvilleen, mutta hänellä oli vielä risti
rukousnauhassaan. -- Tämän kuvan edessä minä vain polvistun, -- sanoi
hän ylpeästi.
-- Te kyykäärmeitten sikiöt, -- huusi kuningas silmitönnä vihasta, --
kuinka kauan luulette kaikkivaltiaan Jumalan kärsivän teidän hävytöntä
pilkkaanne! Jumaliste, olen minä jotakin nähnyt, olen nähnyt
Antikristuksen ja Rooman, sen Baabelin porton, hallitsevan maailmaa
kaikilla pimeyden töillä, olen nähnyt teidän, munkkien ja jesuiittain,
myrkyttävän pelästyneitä omiatuntoja pirullisilla opeillanne murhien ja
ilkitöiden luvallisuudesta, kunhan ne vain tehdään kirkkonne kunniaksi;
en ole kuitenkaan nähnyt enkä voinut kuvitellakaan tekoa niin mustaa
kuin tämä, ivaa niin ilkeää kaikkea sitä vastaan, mikä on kalleinta
maassa ja taivaassa. Olen antanut teille kaikki anteeksi; te olette
vehkeilleet henkeäni vastaan Demminillä ja muualla, minä en ole
kostanut; te olette kohdelleet pahemmin kuin turkkilaiset ja pakanat
viattomia luterilaisia; missä teillä vain on ollut siihen valtaa,
olette te häväisseet heidän kirkkojaan, polttaneet heitä elävältä
rovioillanne, karkoittaneet heidät kodeistaan, ja mikä on vielä enempi,
olette houkutuksilla ja pakkokeinoilla koettaneet saada heidät
uskostaan omien epäjumalienne tykö, te pakanat, jotka palvelette
ihmisten töitä ja kurjia kuvia elävän Jumalan ja hänen ainoan poikansa
asemasta. Tästä kaikesta en ole kostanut teidän luostareillenne, en
kirkoillenne, en omilletunnoillenne. Vapaasti olette saaneet harjoittaa
uskoanne eikä kukaan ole sen vuoksi kärventänyt hiuskarvaakaan
päästänne. Mutta nyt minä vihdoinkin tunnen teidät, te perkeleen
palvelijat, Herra Jumala on antanut teidät minun käsiini, minä hajoitan
teidät kuin akanat tuuleen, minä kuritan teitä, te temppelin
häväisijät, minä vainoan teitä maailman ääriin, niin kauan kuin tämä
käsi vielä voi heiluttaa Herran Jumalan ja Gideonin miekkaa. Te olette
tähän saakka nähneet minut lempeänä ja hellänä; olkoon menneeksi, tästä
alkaen olette näkevä minut kovana ja kauheana, minä olen Jumalan
voimalla hävittävä teidät ja teidän kirotun oppinne maan päältä ja
siitä on syntyvä tuomio ja hallitus, jommoista maailma ei ole nähnyt
sitten Rooman häviön.
Jesuiitta nousi ylös, salama välähti hänen terävissä silmissään, hänen
pieni vartalonsa näytti kasvavan kyynärän pitemmäksi. -- Ylpeile, mitä
ylpeilet, kurja kerettiläinen, -- huusi hän tulisella uskon vimmalla,
-- ylpeile hetkellisestä vallastasi ja muserra meidät, jos voit! Mitä
olit sinä eilen? Kourallinen lunta karuilla kallioillasi. Ja mitä olet
oleva huomenna? Kourallinen tuhkaa, joka tuuleen hajoaa. Minut voit
sinä tuhota; minä en pelkää uhkauksiasi, en välitä vihastasi. Mutta
minun takanani seisoo pyhä, roomalainen kirkko kalliolla Pietarilla;
sen perustuksia et kykene järkyttämään. Hän on polkeva sinut jalkojensa
alle kuin myrkyllisen lohikäärmeen enkeli Mikaelin jalkojen alle, ja
kun hän kerran kohoaa ehompana entistään, on hän kirjoittava
haudallesi: _pulvis et umbra!_
Kuningas kulki kiivain askelin edestakaisin lattiata pitkin vähääkään
välittämättä ylpeästä jesuiitasta ja vapisevasta Reginasta, joka
seisten sivullapäin ikkunan pielessä kätki kasvot käsiinsä.
Oxenstjerna, joka aina oli tyyni ja varovainen, pelkäsi kuninkaan
kiivaudessaan tekevän jotakin ajattelematonta ja koetti heikentää
myrskyä.
-- Suvaitseeko teidän majesteettinne, -- sanoi hän, -- käskeä
luutnantti Bertelin saattamaan tämä munkki varmaan säilöön ja antaa
sotaoikeuden tuomita hänet kaikille muille varoittavaksi esimerkiksi?
-- Luutnantti Bertel, -- sanoi kuningas terävästi, -- te olette
komentanut henkivartiotani tänä yönä; teidän huolimattomuutenne takia
on tämä pilkkaaja päässyt hiipimään sisään. Te viette hänet vankeuteen
ja vastaatte hengellänne siitä, ettei hän pääse karkuun. Sen jälkeen
astutte paikkaanne rintamassa. Tästä alkaen olette alennettu
sotamieheksi.
Bertel teki kunniaa eikä vastannut sanaakaan. Enemmän kuin arvoasteensa
menettäminen katkeroitti hänen mieltään se, että oli kadottanut
hallitsijansa suosion. Se koski häneen sitä kipeämmin, kun hän tiesi
erittäin tarkasti vartioineensa ovea. Aivan käsittämätöntä oli hänelle,
kuinka jesuiitta oli voinut päästä sisään. Äänetönnä, synkkänä ja
uhkaavana kulki vanki vartijain välissä. Aikakauden jyrkimmät
vastakohdat, pilkkopimeä yö ja koittava aamu, olivat seisoneet
vastakkain.
Nyt kääntyi kuningas vapisevan tytön puoleen, tarttui hänen käteensä ja
katsoi häntä terävästi silmiin.
-- Neitini, sanoi hän ankarasti, -- kerrotaan, että kun pimeyden
ruhtinas tahtoo saada maan päällä aikaan jotakin oikein mustaa
ilkityötä, lähettää hän sinne käskyläisensä valon enkeleiksi puettuina.
Mitä on minun teistä ajatteleminen?
Neiti Reginalla oli sen verran rohkeutta, että hän kerran vielä uskalsi
katsahtaa silmästä silmään tuota mahtavaa ja kauheata. -- Minulla ei
ole enää mitään sanottavaa. Ottakaa henkeni, herra!
Kuningas katsoi häntä tuimasti mustiin silmiin, ja tuo tuskin voitettu
viha kuohui vielä hänen rinnassaan. -- Jos teidän isänne olisi ollut
kunnon mies, olisi hän opettanut tytärtään pelkäämään Jumalaa,
kunnioittamaan kuningasta ja puhumaan totta kaikkien edessä. Te olette
tahtonut kääntää minut; minä tahdon palkkioksi siitä kasvattaa teitä,
sillä te näytte todellakin olevan sen tarpeessa. Menkää, te olette
vankini siksi, kunnes olette oppinut puhumaan totta. Oxenstjerna,
elääkö hän vielä tuo vanha ankara Martta-rouva Korsholman linnassa?
-- Elää, teidän majesteettinne.
-- Hän on saava kasvatin. Ensi tilassa lähetetään tämä tyttö Suomeen.
Neiti Regina poistui mykkänä ja ylpeänä.
-- Teidän majesteettinne! -- sanoi Oxenstjerna lempeästi nuhdellen.